SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vladimir Uljanov, latinisti ja Rooman tsaari (osa 2)

lenin 4JUHANI SARSILA

Terrorin avulla triumfiin

Lujittaakseen valtansa bolshevikit turvautuivat ankaraan terroriin. Itse Lenin oli alusta pitäen energisesti vaatimassa terroria. Vuodesta 1917 hän luki ihaillen Machiavellia, joka antoi hallintovallalle täydet, jo antiikin Rooman diktaattorien ja konsulien käyttämät oikeudet, mitä brutaaleimpiin toimiin (Service 2000, 203). Monet vaarat uhkasivat Leninin asiaa, muutkin kuin Venäjän porvarit ja interventiota hautovat länsimaat; läntisten joukko-osastojen tulon Lenin osasi ennustaa.

Bolshevikkien vangitsema tsaari Nikolai II uhkasi näiden valtaa. Saartorengas kiristyi. Lähestyvä valkoisten armeija voisi yrittää vapauttaa tsaarin ja saada propagandavoiton; punaiset joutuisivat masennuksen valtaan. Niinpä bolshevikit ampuivat 18. heinäkuuta 1918 kansalaiseksi alennetun Nikolai ­Romanovin ja koko hänen perheensä. Siitä kuuluu ilman muuta täysi vastuu Leninille (Service 2000, 363–364). Joka haluaa, voi lisäksi syyttää vaikkapa Aristotelesta ja Machiavellia ja antiikin Rooman diktaattoreita.

Valtion voi päätellä omistavan kansalaisensa, ainakin kansalaistensa ­ruumiit. Ja valtio saa tietyissä oloissa tehdä kansalaisistaan ruumiita ja tehdä niille, mitä mielii. Kansalainen Nikolai Romanov lohduttautui lukemalla Vanhaa Testamenttia ja 1800-luvun venäläisiä klassikkoromaaneja. Leniniä ­Nikolai Romanov piti Antikristuksena. Hän ei osannut pitää Leniniä vain kilpailevana keisarina. Ikonien vaihto, käyttääksemme kielikuvia, vaati bolshevistiselta vallalta myös likaista työtä.

Kesällä 1918 vallankumousjohtaja kärsii päänsärystä, unettomuudesta ja uupumuksesta. Vihollisten likvidointi ja yhteydenpito omien kanssa pitävät miehen työn touhussa. 9. elokuuta hän sähköttää J.B. Boshille Penzaan vaatien kuvernementin toimeenpanevaa komiteaa suorittamaan tehokkaasti velvollisuutensa:

Olen saanut sähkösanomanne [kulakkien aloittamasta kapinasta – JS]. Tulee järjestää vahva vartiosto luotettavista valiomiehistä, turvauduttava armottomaan joukkoterroriin kulakkeja, pappeja ja valkokaartilaisia vastaan; epäilyttävät henkilöt on teljettävä keskitysleireihin kaupungin ulkopuolelle. Pankaa retkikunta liikkeelle. Sähköttäkää toimeenpanosta (K. Timonen 1989, 23).

11. elokuuta Vladimir Lenin lähettää Penzan bolshevikeille uuden tekstiviestin. Hän oli saanut päähänsä, että esiteollisissa, takapajuisissa yhteiskunnissa tavalliset julkiset teloitukset kelpaavat uusiokäyttöön, kun varmistetaan moderni vallankumous. Seuraava vihan retoriikan esimerkki on vielä edellistä tehokkaampi; ja vielä selvemmin se rakentuu Cicerolta tutun kliimaksin varaan. Kliimaksi (κλῖμαξ, portaat – myös kidutuskäytössä, retoriikassa ilmaisun asteit­tainen vahvistuminen) lienee muita ajatuskuvioita konkreettisempi tai ainakin yhteydessään toimiva). Tapansa mukaan Lenin, marxismin Cicero, vaatii suorin sanoin:

Toverit! Viiden kulakkialueen vastarinta pitää tukahduttaa säälittä. Koko vallan­kumouksen edut vaativat tätä, koska ’viimeinen taisto’ kulakkien kanssa on nyt kaikkialla menossa. Pitää antaa esimerkki: 1. Hirttäkää (ja varmistakaa, että hirtto tapahtuu kaiken kansan nähden) ainakin sata tunnettua kulakkia, rikasta miestä, verenimijää. 2. Julkistakaa heidän nimensä. 3. Anastakaa ­heiltä kaikki heidän viljansa. 4. Valitkaa panttivangit eilisen sähkeen mukaisesti. Pankaa toimeksi niin, että satojen kilometrien säteellä ihmiset saisivat nähdä, vavista, tuntea nahoissaan ja huutaa: verenimijä-kulakit kuristetaan ja tullaan kuristamaan kuoliaiksi […]. Etsikää muutama todella kovaluontoinen mies (Service 2000, 365).

Leninin erittäin hyvin tuntema Aristoteles sanoo Retoriikka-teoksessaan (Aristoteles 1996, 35):

Miehuullisuus [ἀνδρεία] on hyve, jonka avulla tehdään vaarojen uhatessa jaloja tekoja lakien mukaisesti ja niille kuuliaisina.

Kovasydäminen tai kukaties vallan sydämetön filosofi Aristoteles olisi siunaten hyväksynyt kaikki Leninin brutaalit teot:

Vihollisille kostaminen sopimisen sijasta on myös jaloa, sillä samalla mitalla vastaaminen on oikeudenmukaista ja oikeudenmukainen on jaloa, eikä rohkean miehen sovi jäädä häviölle (Aristoteles 1996, 36).

Sama koskee rohkeaa naista: 30. elokuuta 1918, jokseenkin klo 22, pimeän illan langettua, tekee sosiaalivallankumouksellinen, 28-vuotias Fanny Kaplan (1890–1918) murhayrityksen. Fanny, sikäli kuin se on hän, ampuu revolverilla kaksi luotia Leniniin. Fanny katsoo, että Lenin oli pettänyt vallankumouksen. Lenin säilyy, jotkut kertovat, hädin tuskin hengissä ja kaiketi menettää lopunkin terveytensä; se oli reistaillut etenkin revoluutiota tehtäessä. Toisaalta murhayritys aloittaa Leninin tuotteistamisen henkilöpalvonnan esineeksi. Toisen, virallisemman, historiaan menneen version mukaan luodit eivät olisi nimeksikään vahingoittaneet punaista johtajaa. Kuvissa tämä naureskellen esittelee lehtimiehille naarmujaan ja tuotteistaa itseään massoille.

Fannyllä oli kylmä sydän mutta niissä pimeissä oloissa varsin tarkka käsi. Fanny oli vangittu 1907 Kiovassa tsaarin virkamiehen murhayrityksestä. Siitä hyvästä hän oli viettänyt Siperiassa 11 vuotta. Opettiko Siperia Fannyä? – Tuskin. Vankeus aiheutti hänelle pysyvän päänsäryn ja puolittaisen sokeuden. Fanny Kaplanin elämään ja murhayrityksen tapahtumahorisonttiin liittyy mysteerejä. Kaikki historioitsijat, heidän joukossaan Service, eivät usko Fanny Kaplanin laukaisseen asetta. Ehkä Tsheka väärensi Fannyn syylliseksi. Nuori nainen ammutaan syyllisenä 3:s syyskuuta oman suorasukaisen ja stoalaista mielenrauhaa osoittavan tunnustuksensa perusteella, sikäli kuin hän oikeasti sellaista antoi.

Murhayritys saa Pravdan uhkaamaan seuraavana päivänä (31.8.) yli etu­sivun ulottuvin rivein: »Proletariaatin vastauksena on organisoitu massaterrori!»

Tshekan teloittamia ihmisiä Kievissä vuonna 1919.

Tshekan teloittamia ihmisiä Kievissä vuonna 1919.

Uhkauksesta tuli täyttä totta. Vihainen proletariaatti vangitsi, kidutti ja teloitti ihmisiä myös spontaanisti. Pravdan otsikon »proletariaatti» tarkoittaa eufemistisesti Tshekaa. Toinenkin tapaus oli niinä päivinä omiaan sysäämään tovereita massaterrorin tielle, nimittäin Pietarin Tshekan päällikön, Uritskin murha. Pravda julisti 1. marraskuuta maailmanvallankumouksen alkaneeksi. Voitonsanomia saatiin Euroopasta. Lenin oli ennustanut Saksan vallankumouksen aikana, että »bolshevismin basilli on ylittävä korkeimmatkin muurit kaikkialla» (Timonen 1933, 396). Tämä, metaforana mainiosti onnistunut ennustus, taisi toteutua 20. vuosisadan kuluessa. Leninin kielikuvat ovat ­monesti odottamattomia ja aina voimakkaita ja selkeitä sekä dialektisia.

Lenin pitää teollisesti vahvan Saksan vallankumousta tärkeämpänä kuin takapajuisen Venäjän vallankumousta. 4. heinäkuuta 1920 vallankumousjohtaja antaa ohjeet neuvostovallan pystyttämiseksi kaikkiin länsimaihin. Ohjeet ovat samat kuin Venäjällä; porvaristo on tuhottava yhtä väkivaltaisesti kaikkialla ja sen vaikutusvaltaisimmat hahmot suljettava keskitysleireihin (Timonen 1933, 406). Leninin elämän kenties suurin suru ei näköjään siinnyt hänen ja vaimo Nadja K. Krupskajan (1869–1939) lapsettomuudesta vaan siitä, ettei Saksasta lupaavasta alusta huolimatta kehittynyt neuvostotasavaltaa. Lenin ihaili yli kaiken teollistunutta Saksaa mutta halusi vetää senkin maailmanvallankumouksen pyörteisiin. Saksassa oli paljon porvareita ja aatelisia.

Anno 1920 aatelismies Bertrand Russell (1872–1970) käy Moskovassa pitkän vuoropuhelun säätytoverinsa Vladimir Leninin, aateliselta nimeltään Uljanovin kanssa. Russellin sydäntä kylmää, kun Lenin nauraa hohottaa tehdessään selkoa siitä, miten hänen miehensä olivat tehneet selvää varakkaista talonpojista:

Kohdatessani Leninin minusta tuntui odottamaani paljon heikommin siltä, että olin tavannut suurmiehen; päävaikutelmani olivat eräänlainen lahkolaisuus ja mongolinen julmuus. Kun kysyin häneltä, kuinka sosialismia oli sovellettava maanviljelykseen, hän selitti ihastuksissaan, kuinka hän oli kiihottanut köyhät maanviljelijät rikkaampia vastaan. »Ja kohta he ripustivat ne lähimpiin puihin – hahhahhaa!» Hänen naurunhohotuksensa, kun hän kuvitteli näkevänsä surmatut riippumassa hirtettyinä, sai vereni hyytymään (Russell 1969, 184).

Bertrand Russell olisi voinut vuonna 1950 kirjoittamassaan tekstissä ­Unpopular Essays (jonka Kyllikki Sutinen on ilmeikkäästi kääntänyt nimellä Filosofiaa jokamiehelle ja muita esseitä) antaa Leninille pari tähteä tämän osoittamasta avomielisyyden hyveestä, transparenssista. Leninille näkyy kehittyneen narsis­tinen luonnehäiriö, sanoisin. Länsimaiselle filosofille venäläisen toverin tapaaminen osoittautui pettymykseksi; Lenin ei vaikuttanut todelliselta suurmieheltä esimerkiksi Gladstonen rinnalla. Rauhallisissa oloissa Lenin ei olisi voinut Russellin mielestä päästä maansa johtoon (Russell 1969, 184). Russell näki ­Leninin, kuten myös Hitlerin, Platonin oppilaana. Lenin luuli olevansa oikea filosofi, mutta keskustelutoverin mukaan vallankumousjohtaja ei, kumma kyllä, kelvannut filosofiksi ensinkään (Russell 1969, 183). Lenin ja Hitler toteuttivat Telluksella Platonin ihannevaltion, pitkälti Spartassa vallinneen järjestelmän, jossa yksilö on olemassa vain valtiota ja sen eliittiä varten (Russell 1969, 15).

Vuoden 1920 lopussa Pietarin asukasluvuksi mainitaan sotakommunismin ja nälän ja terrorin seurauksena 700.000, kolmannes entisestä (Timonen 1933, 422; vrt. Glinka 1994, 54). Bolshevikkien puolueen huiput saivat leipää 1,5 naulaa (660 g) päivässä, rivimiehet siitä kolmanneksen eli 0,5 naulaa / 220 g (Timonen 1933, 422). Venäjän kansantulo lähenee puhdasta nollaa. Mutta nälänhädän ja kylmyyden aikanakin Venäjän ja koko maailman talous tulee sähkön avulla nostaa huippuunsa. Universalisti Lenin uskoo erityisesti sähköteknologian ihmeitä tekevään voimaan. Hän on iki-ihastunut kaikkeen konetyöhön, teknologiaan (Timonen 1933, 67). Hän kaavailee ihmismielen koneellistamista (mistä sittemmin lienee tullut toisten ponnistelun ansiosta täyttä totta).

Tulevaisuus ja ikuisuus

Lenin on ollut sairaalloinen lapsesta asti. Vuoden 1921 lopulta loppuunsa saakka hän tuskin näkee montakaan tervettä päivää. Ajoin hänestä tuntuu, että hän on tulossa hulluksi. Vallankumouksen teko on syönyt miestä, vienyt voimat ja työhalut. Masentunut Vladimir Iljitsh siirtyy eksistentiaaliseen rajatilaan. Kärsimys valaisee hänen mielensä ja näyttää sen pitkän tien, jonka loppu häämöttää. Hän oivaltaa, että hänen laulunsa on laulettu; hänen projektinsa on kaatumassa. Hän harkitsee itsemurhaa ja pyytää roomalaisittain toveri Stalinilta myrkkyä (Service 2000, 439, 445–446, 475).

Mutta jouluna 1922 kirjoittamassaan tekstissä, joka julkaistaan seuraavan vuoden maaliskuussa, Lenin varoittaa tovereita Stalinista. Valtaa on keskittynyt gruusialaisen käsiin. Stalin on osoittautunut liian kovaksi. Se mies täytyy poistaa puolueen yleissihteerin paikalta. Lenin on kärsinyt pahenevasta päänsärystä, sydänvaivoista, selkäkivuista, unettomuudesta, painajaisista ja tunnonvaivoista. Nyt hän vihdoinkin esittää mitä terveimpiä käsityksiä: kone (sanoisin Kalevalan sampo) on bolshevikeilta karannut käsistä, rikki mennyt; bolshevikeista 99 % on pelkkiä loisia. Loppukeväästä 1923 Vladimir Lenin puhuu XI:ssä puoluekokouksessa. Timonen analysoi:

Tässä merkillisessä puheessaan Lenin tuli sanoneeksi koko totuuden lokakuun vallankumouksestaan. Hän tuli sanoneeksi ensiksikin, että vallankumous tehtiin satunnaisen ihmisaineksen ja tyhjien lupausten avulla, toiseksi, että hänen kommunistinsa ovat mihinkään kykenemättömiä loiseliöitä ja kolmanneksi, että sitä Venäjän proletariaattia, jonka nimissä hän yhdessä klikkinsä kanssa hallitsee, ei ole olemassakaan (Timonen 1933, 435).

lenin 6Elonsa viimeisenä vuonna Lenin paljastuu osin vanhoilliseksi. Hän jatkaa silti kristillisen taikauskon perkaamista kommunismin kasvimaalta. Vuosikymmenet hän on toverien tietämättä lukenut Pushkinia ja Tolstoita ja muita humanisteja oppiakseen tuntemaan ihmistä. Varsinkin Pushkinia ja Tolstoita inhoavat »proletkulttilaiset» pikimustina porvareina. Totuus on kenties lopulta valjennut Leninille. Uskostaan valistuksen projektiin tämä mies ei silti ole luopunut:

Lenin oli eräänlaisissa konservatiivisissa mielialoissa, ja kunnollisen opillisen sivistyksen välttämättömyyttä hän teroittaa alituiseen. Syy oli yksinkertainen; hän itse oli saanut vankan [klassillisen] koulusivistyksen, joskaan samaa ei voida sanoa hänen yliopisto-opinnoistaan [tosin hän luki itsensä vielä silloin Pyhässä Pietarissa lakitieteen kandidaatiksi asti]. Mutta hän oli auttanut pinnalle kaikenlaista puolivillaista ainesta, joka vielä ylpeili tietämättömyydellään ja sivistymättömyydellään; se oli »proletariaatin kulttuuria» (Timonen 1933, 437–438).

Timosen sanakuvio on retoriikassa sekä ironia että oxymōron (logiikan contradictio in adiecto), eli käsitteellinen ristiriita, ristiriita määreessä tai pikemminkin määreen ja pääsanan suhteessa – mutta silti hyvin tajuttava kuva.

Elämäkerran tekijän pitää lopussa käyttää retorisista topoksista vaikeinta: se on ihmistieteiden alalla merkitys (ja arvo). Loppuun kuuluu klassisen tyylin mukainen huipennus. Sellaisen löydämme Timoselta ja Serviceltä. Vladimir Leninin elämä sammuu ilmeisesti aivohalvaukseen 21. tammikuuta 1924 klo 18.50 Moskovan aikaa. Vladimir Iljitsh vetää viimeisen henkäyksensä Gorkin Isossa Talossa lähellä Moskovaa. Kreikkalaisine pilareineen se rakennus symboloi vallan, vaurauden ja sivistyksen kolmiyhteyttä. Antiikin traditio ja moderni maailma kohtaavat Gorkin Isossa Talossa.

Lenin siunataan 27. tammikuuta. Silloin on vuoden kylmin päivä. Trumpetistit voitelevat soittimensa vodkalla. Muutoin heidän huulensa jäätyisivät ja soitto kärsisi. Punaisella Torilla veisataan Internationaali (Service 2000, 479). Miksi vainaja ei kuitenkaan saa rekviemiä?

Koska Leninismi oli satanismia hipovaa häikäilemättömyyttä, niin ei ollut ihme, että sen keksijä vihasi uskontoa ja kaikkea idealismia sairaalloisella kiihkolla. Asiallisena naiiviuteen saakka hän asettikin ruumiinsa ateistisen ja materialistisen propagandan palvelukseen. Ja niin hän saarnaa mausoleumistaan ja [fysiologian] prof. Voigtin laboratoriosta sitä ateismia ja materialismia, jonka täydellisimpiä ruumistumia ja johdonmukaisimpia ilmestyksiä hän oli, vielä haudankin takaa (Timonen 1933, 451).

Lenin ei siis olisi halunnut ainakaan sovinnaista rekviemiä. Kunnon reetori vakuuttaa ja vaikuttaa jopa kuolemansa jälkeen. Lenin jatkaa nukkuessaankin saarnaansa ihmisten asuttamalle planeetalle. Balsamointi ja näytteillepano ovat retorisia tuotteistamiskeinoja. Ne koskevat varsinkin eetosta ja paatosta, kukaties jopa logosta, järkeen vetoamista.

Kaksi intellektuellia bolshevikkia, Leonid Krasin ja Alexander Bogdanov, olivat ideoineet Vladimir Leninin syväjäädytyksen. He elättelivät toivoa, että heeroksen ruumis voisi joskus nousta ylös. Friedrich Engels oli Luonnon dialektiikassaan ylistänyt »aineen korkeinta kukkaa» eli ajattelevaa henkeä (Engels 1971, 47). Aine, latinan materia, on sukua latinan äitiä tarkoittavalle sanalle mater. Ja aine varmasti osaa puhjeta kukkaan jonakin toisena aikana (tai myös toisessa paikassa, kuten Engels oli lisännyt, mutta sitä toverit eivät kai muistaneet). Teknisiä välineitä ehdittiin tilata ulkomailta. Syväjäädytyksestä kuitenkin luovuttiin balsamoinnin hyväksi.

lenin 7Miksei Leniniä tyydytty vain hautaamaan silloin, vaikka hänen vaimonsa, Nadezhda (Nadja) Konstantinovna Krupskaja, roomatar, sitä rohkeasti vaati? – Nadja ei omistanut rakkaan Iljitshin kuollutta ruumiista eikä kokonaan elävääkään ruumista; potentiaalisesti ja aktuaalisesti viriilillä Iljitshillä lienee ­ollut Nadjan hyväksymä rakastajatar, Inessa Armand (1874–1920). Miksei Iljitshiä päästetty romanttisesti ja proletaarisen vaatimattomasti lepäämään äitinsä Maria Uljanovan viereen Pyhän Pietarin luterilaiselle Volkovon hautuumaalle, vaikka se oli ollut itsensä Iljitshin viimeinen tahto? Iljitshin ruumis ei kuulunut tälle itselleen eikä liioin tämän äidille; ja Iljitsh itse oli 16-vuotiaasta alkaen ateisti, kääntymykseensä asti ortodoksi. Entä miksei Iljitshin manipuloitua tomu­majaa haudata nyt uudestaan ja lopullisesti, kun monet sitä ovat vaatineet? Hautaaminen olisi kaiketi pyhäinhäväistys. Timonen antaa kysymyksiin sarkastisen vastauksen:

Muistettava näet on, että kreikkalaiskatolisessa pyhyysopissa ruumiin mätänemättömyys on pyhyyden merkki. Leninin ruumis on vielä nytkin mätänemättömänä mausoleumissaan. Toisaalta taas bolshevikkien ateistijärjestöt ovat pitäneet siitä huolen, että talonpojatkin ovat saaneet nähdä kirkon pyhimysten »lahoamattomien» jäännösten olevan hyvin lahonneessa tilassa (Timonen 1933, 447–448).

Lenin oli eläessään puoleksi ihminen, puoleksi jumala, Herakles. Kuolema ja balsamointi tekivät hänestä täyden jumalan. Leninin balsamointi sopi Stalinille, uudelle tsaarille paremmin kuin hänen syväjäädytyksensä. Balsamointipäätöksestä pitää onnitella itseään Stalinia ja puolueen keskuskomiteaa. Keskuskomitea väärensi, toistan, väärensi eettisesti totuutta ilmoittamalla, että tehdastyöläiset, vaan eivät talonpojat kulakeista puhumattakaan, olivat intensiivisissä yhteydenotoissaan vaatineet vallankumouksen isän konservoimista ja näytteille asettamista (Service 2000, 481) ikuisiksi ajoiksi etenkin visuaalisia oppijoita varten, kuten itse luulen.

Keskuskomitea valtuutti itsensä tekemään hurskaan petoksen (pia fraus). Olihan sellainen menettely tuttua myös kristillisen kirkon historiasta, kuten erityisesti reliikkien historia osoittaa (Sarsila 1988, 115–119). Muistettakoon samalla, että Platonin Valtiossa (414–415) tavataan poliittisesti perusteltu jalo valhe eli γενναῖον ψεῦδος (gennaíon pseúdos). Leninin reliikki kuului tehdasproletariaatille, puolueen keskuskomitealle ja erityisesti Stalinille. Stalin sai paikan Leninin vierestä 1953–1961. Niinä vuosina uusinta Roomaa hallitsi mausoleumistaan käsin kaksi keisaria, Lenin ja Stalin. Kumpi oli Imperator Augustus, kumpi vain Caesar, jonka Augustus oli nimittänyt kanssahallitsijakseen ja seuraajakseen eli uudeksi Augustukseksi? Anno 1961 tehtiin päätös, että Lenin oli kuin olikin ainoa oikea Imperator Augustus. Palattiin Leninin yksinvaltiuteen. Stalinin ruumis vietiin pois visuaalisten oppijoiden silmistä. Augustusta voi vielä käydä tervehtimässä hänen mausoleumissaan; on syytä muistaa, että vartija antaa vieraan seisahtaa vain pienen hetken pyhän ruumiin luona.

Balsamoidun jumalan ei välttämättä tarvitse nousta ylös. Mutta syväjäädytetty jumala on virtuaalinen uhka. Hänet saatetaan herättää uutena Herakleena henkiin virkaa tekevälle tsaarille kriittiseen aikaan. Sitä vastoin balsamoitu jumala käy yhteisestä reliikistä kaikille kansallismielisille venäläisille ja Urbi & Orbi, uudelle Roomalle eli Moskovalle ja kaikelle maailmalle.

Sanat väsyvät ja kuluvat. Tieteellisessä biografiassa ei enää pidetä asiallisena puhua Timosen lailla Leninin »satanismia hipovasta häikäilemättömyydestä» sen kummemmin kuin Trotskin »mefistomaisuudestakaan». Mutta eloisaan esseistiik­kaan, jota Timonen edustaa, »satanismi» ja »mefistomaisuus» saavat kuulua. Jos Trotski oli mefistomainen, eikö samaa voisi sanoa itsestään Leninistä, kun me emme kaiketi alennu nimeämään Leniniä ikään kuin Mefistofeles Trotskia kaikessa tottelevan Faustin osaan? Maisteri Timonen piti kuitenkin Trotskia lokakuun sankarina ja Leniniä siltä osin toissijaisena (Timonen 1933, 306–324). Sekä Lenin että Trotski kunnostautuivat valistuksen ja edistyksen projektissa ja erityisesti retoriikassa. Lenin lienee onnistunut vetoamaan lähinnä järkeen (lógos), Trotski tunteisiin (páthos). Lenin ei ollut retoriikassa Trotskia huonompi; dialektiikassa hän oli tätä parempi. Kumpikin valistusmies edisti myös järjetöntä järjenkäyttöä.

Poliittisen retoriikan tutkijat ovat luonnehtineet Leniniä marxismin ­Ciceroksi. Rinnastus toimii mitenkuten. Humanisti Vladimir Uljanov, bolshevistiselta nimeltään Lenin, sai Venäjällä ja koko maailmassa aikaan enemmän kuin hänen latinakouluvuosiltaan hyvin muistamansa humanisti, reetori, filosofi ja poliitikko Cicero sai aikaan tasavallan lopun Roomassa. Marcus Tullius Cicero oli pateettinen mies kunniansa ja kurjuutensa päivinä ja myös kuolinpäivänään, kun häntä jahdattiin kuin eläintä.

Cicero oli kiivain puhein hyökännyt Marcus Antoniuksen kimppuun. Tämä antoi kostoksi laittaa Ciceron nimen tappolistalle; tältä katkaistiin kaula; pää ja kädet spiikattiin (43 eaa). pitämään sanattomia puheita Forum Romanumin rostralle (ks. Kallela et al. 2011, 109). Pää ja kädet ovat retorisesti suvereenit ruumiinosat. Leninin osa oli mielestäni retoriselta kannalta parempi. Fanny Kaplan tai »Fanny Kaplan» ja muut kiivailijat eivät saaneet pois päiviltä Leniniä. Hän sai kuolla omaan sairauteensa ja lepää nyt kokonaisena, mustassa puvussaan, ja kaunopuheisena ruumiina (jota mätänemisen sanotaan uhkaavan) mausoleumissaan Moskovan, uusimman Rooman Kremlissä. Retoriikan teoree­tikkojen mainitsema kehon kaunopuheisuus, kehonkieli, tarkoittaa non-verbaalista ja sellaisenakin vakuuttamaan pyrkivää kommunikaatiota.

Robert Service summaa retorisessa lopetuksessaan (epilogos, peroratio) Leninin merkitystä:

Hän johti Lokakuun vallankumousta, perusti Neuvostoliiton ja laski marxismi-leninismin perustan. Hän auttoi maailman kääntämistä ylösalaisin […]. Lenin yllätti. Hänen poikkeuksellinen elämänsä ja uransa osoittavat vähintäänkin sen, että jokaisen on syytä olla varuillaan. Todella harvat historian merkkihenkilöt ovat yltäneet vastaavaan. Kiitettäköön Leniniä siitä (Service 2000, 494).

Servicen retoriikka lienee tässä tahallisen epäselvää. Saapa nähdä, kenet tulevaisuus tuo tullessaan ja kuka yrittää tehdä retoriikkansa ja dialektiikkansa avulla historiaa. Filosofian maisteri Juho Timonen julkaisi Lenin-elämäkertansa jo vuonna 1933. Toisin kuin historian professori Robert Service, Timonen ei katso olevan aihetta kiittää Leniniä mistään. Kirjoilla on kohtalonsa: Timosen Leniniä sensuroitiin Suomen kirjastoissa Valvontakomission silmien alla 1944–1947. Vastaavasti laajat kansalaispiirit oppivat tuntemaan syvää kiitollisuutta meille 31.12.1917 itsenäisyyden antanutta Leniniä kohtaan. Dokumentit puhuvat korutonta kieltään kansan tai kansaa edustavan kulttuurieliitin aikasidonnaisista arvostuksista. Leniniä on meillä pidetty suurempana fennofiilinä kuin Daniel Jusleniusta ja Henrik Gabriel Porthania yhteensä. Ero on lähestulkoon astronominen. Joku Juslenius oli vain suomalaisuuden isä; itse Lenin oli itsenäisen Suomen isä tai ainakin kummisetä. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen koululaiset saivat piirtää historian oppitunneilla tai kotitehtävinä karttoja ­Leninin matkoista, mutta kun Suomi kävi sotansa Neuvostoliittoa vastaan 1939–1944, Leniniä poltettiin meillä in effigie. Osmo Jussila muistuttaa vielä 1989:

Lenin-kultti ja -propaganda on niin voimakas, että sen taakse pääseminen vaatii ylimääräistä henkista ponnistelua. Ja henkinen ponnistelu taas ei ole massojen ominaisuus […]. Väitän, että idealisoitu kulttikuva Leninistä on erityisesti Suomessa hyvin voimakas. Meillä siihen on osallistuttu Suomen oman, kuvitellun edun takia (Kaarina Timonen, 1989, 22).

lenin 5Juho Timosen käsitys Leninistä on toista maata kuin suomalaisen kansan­massan ja kulttuurieliitin, joka on pitänyt Jussilaa hieman kiusallisena moralistina. Timosen tueksi voi huomauttaa, ettei Suomi onnekseen eli Mannerheimin tahdon vastaisesti liittynyt bolshevismin vastaiseen rintamaan 1918–19; Venäjä oli silloin käymistilassa; vähä vähältä bolshevikkien onnistui selättää vastustajansa. – Mutta ei Lenin sentään näyttäydy täydellisen pahan ruumiillistumana Timoselle. Spenglerin tavoin tämä ei usko Pahuutta sen kummemmin kuin Hyvyyttäkään olevan entiteetteinä olemassa; ihmisen elo on luonnon historiaa. Illuusionsa nuorena menettänyt Juho Timonen huomauttaa asiallisesti, että osaksi kelvollinen tavoite elähdytti Leniniä. Timosen kirjan kansi demonisoi Leninin kaiketi selvemmin kuin Timosen Leniniä käsittelevän kirjan sisällys. Filosofian maisteri Timonen sanoo revoluution mestarista loppulauseessaan:

Sillä huomattava on, että hänen häikäilemättömyydessään on aina mukana epämääräistä maailmanparannususkoa: onnelliset tulokset ovat kerran sovittavat hänen kehnot keinonsa. Sillä maailmanparannususkolla ei ollut paljonkaan teke­mistä sosialismin tai muun ideologian kanssa; se oli vain eräänlaista cesaris[tis]ta onnellistamiskunnianhimoa, usein äärimmäisen naivia, suorastaan narrimaista utopistisessa anarkismissaan (Timonen 1933, 451).

Bertrand Russell täydentää kuvaa Leninistä idealistina – jonka luonne oli julma ja vaikutus repivä (Russell 1969, 183):

Lenin uskoi olevansa ateisti, mutta siinä hän erehtyi. Hän uskoi, että maailmaa hallitsi dialektiikka, jonka ase hän oli; täsmälleen yhtä lujasti kuin Gladstone hänkin uskoi olevansa yli-inhimillisen voiman inhimillinen sanansaattaja. ­Hänen häikäilemättömyytensä ja tunnottomuutensa koski ainoastaan keinoja, ei päämäärää. Hän ei olisi ollut valmis hankkimaan itselleen henkilökohtaista valtaa uskostaan luopumisen hinnalla. Kummankin [Leninin ja Gladstonen] henkilökohtainen voima [sanoisin hyve, ἀρετή / ἀνδρεία, virtus] oli peräisin siitä vankkumattomasta vakaumuksesta, että hän oli ehdottomasti oikeassa (Russell 1969, 183).

Muistosanat eivät siis ole epäsympaattiset. Lenin oli, lausuisin tähän, toteuttamassa ja kaatamassa valistuksen & edistyksen projektia. Hänessä asui melkoinen romantikko ja suuri optimisti.

Timonen ei pidä Leniniä rehellisenä sosialistina vaan sosialismin hyväksikäyttäjänä, jota sokea vallanhimo ajoi teosta toiseen. Toisaalta: »utopistinen anarkismi» (ja »luonnoton vallanhimo») teki Leninissä vahvaa tulosta siksi, että hänen vallankumouksensa toteutui. Vielä: erinäiset läntiset projektit ovat nekin pitkässä juoksussa osoittautuneet yhtä »narrimaisiksi» kuin Vladimir Leninin. Marxismi-leninismi näyttäytyy antiikin tradition, valistuksen ja edistyksen pervertoituneena muotona. Tosin aivan yhtä pervertoituneeksi lienee osoittautunut kapitalismi. Tämä saa meidät kysymään, onko valistus – käyttääkseni vain yhtä sanaa – kokonaan lähtökohtaisesti pervertoitunut vai ovatko sen aidot ja kauniit ideat vain vääristyneet. Meidän ei ole syytä pitää itseämme ainoastaan valistuksen vaan myös romantiikan perillisinä. Voi myös kysyä, hallitsevatko irrationaaliset voimat ihmisiä, kansoja ja koko ihmiskuntaa.

Lenin toteutti omia taipumuksiaan, roomalaisia hyveitään ja paheitaan, ajaessaan energisesti valistuksen, edistyksen ja optimismin asiaa. Tuskinpa kovinkaan moni, paitsi ehkä kristitty, sanoo, että Lenin oli uskonut perustavasti vääriin asioihin. Monet filosofit ovat naiivisti valittaneet leninismissä sitä, että aina kun siinä on tullut tehdä valinta joko moraalin tai hyödyn välillä, hyöty on lyönyt teoriassa ja käytännössä moraalin laudalta (Mautner 1997, 313). Sama valituslaulu pitää laittaa koskemaan liberalismia ja utilitarismia ja uusliberalismia, kaikkea, mitä valistus tarkoittaa.

Suomessa on nyt pitkään keskusteltu siitä, saako Lenin pitää Tampereella olevan, ainutlaatuisen museonsa vai ei. Jos moralisoijat voittavat, museon nimi vaihtuu toiseksi. Miehinen hyve, virtus, ei siinä mitään menetä. Hyve loistaa ikuisesti. Mutta jos hyveestä ei enää myöhäisessä moderniteetissa jakseta ­puhua, selvitettäköön, mikä ihmeen mahti sanalla on.

(Kirjoitus on toinen ja viimeinen osa dosentti Juhani Sarsilan Lenin-esseestä, joka on alkujaan ilmestynyt hänen esseekokoelmassaan Melancholica (2013). Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.)

Juhani Sarsila on Tampereen yliopiston latinan kielen ja antiikin tradition yliopistonlehtori sekä aate- ja oppihistorian dosentti Tampereen ja Oulun yliopistoissa.

Juhani Sarsila on Tampereen yliopiston latinan kielen ja antiikin tradition
yliopistonlehtori sekä aate- ja oppihistorian dosentti Tampereen ja
Oulun yliopistoissa.

 

 

 

Information

This entry was posted on maaliskuu 4, 2015 by in Henkilökuvat, Historia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: