Vladimir Uljanov, latinisti ja Rooman tsaari (osa 1)

JUHANI SARSILA

–

Virtus clara aeternaque habetur.

– Sallustius (86–34 eaa), historioitsija

–

Mytologia käsitetään antiikissa osaksi oikeaa historiaa. Kasvattajille ja itsensä kehittäjille mytologia tarjoaa eloisia esimerkkejä ja samastumisen kohteita. Hyveen esikuvana nähdään varsinkin Herakles. Tämä puolijumala tekee selvää muiden muassa Lernan Hydrasta ja Nemean leijonasta. Saastunutta maailmaa symboloivan Augeiaan tallin Herakles huuhtoo puhtaaksi ohjaamalla kahden joen vedet juoksemaan sen läpi; tämä sankari sopisi ekologisesti elävien ihmisten ikoniksi. Ihmisten maailmassa Herakles pitää yllä samaa järjestystä kuin suuressa mitassa Atlas, joka kannattelee taivaankantta hartioillaan. Toisin kuin Prometheus ja Daidalos, Herakles ei ole rikollinen hahmo (vrt. Ahlman 1976, 192). Prometheus ja Daidalos uhmaavat luonnon järjestystä. Prometheuksen ei olisi pitänyt varastaa jumalilta tulta ja antaa sitä ihmisille. Daidalos ei olisi saanut keksiä lentotaitoa; sekään ei ihmisille kuulu. Kuolemattomat jumalat rankaisevat molempia. Hybristä (ὕβρις, superbia) seuraa elämän rytmisen liikkeen eli luonnon järjestyksen vuoksi némesis (νέμεσις), kosto. Mutta toisesta näkökulmasta Prometheus ja Daidalos ansaitsevat kiitokset ankeissa oloissa eläneen ihmiskunnan hyväntekijöinä. Varsinkin Prometheus esitetään valistuksen ja edistyksen ikonina.

Myytin Herakles tekee kaikkensa ihmiskunnan eteen. Joskus pintaan nousee sula hulluus, joksi miehuus (ἀνδρεία, andreíā, virtus) voi vaikeissa oloissa kehittyä. Kun heeros (ἥρως) saa kohtauksen, hän vuodattaa viatonta verta; sanka­ruus ja hulluus lienevät sukua. Lopulta Herakles menettää kykynsä tehdä hyviä tekoja. Häneltä puuttuu viisautta. Se myrkytetty viitta, johon hän hyvässä uskossa pukeutuu, polttaa hänen kehonsa pilalle. Silloin tuhoutuu hänen miehinen hyveensä. Herakles katsoo, että hänen ruumiinsa kuuluu hänelle itselleen. Hän antaa polttaa itsensä elävältä. Kuolinkamppailussaan hän puhdistuu ja nousee eetterin kautta jumalten seuraan. Myytin idea: sinnikäs, herkeämätön työnteko takaa ihmisen elämälle sisällön ja tarkoituksen; palkkana on taivasosa (Hiltbrunner 1960, 209). Mytologian Heraklesta (ja polttoitsemurhan yhä uudelleen tekevää) Fēnix-lintua imitoi historiallisena aikana kyynikkofilo­sofi Peregrinos Proteus. Tämä antaa polttaa itsensä Olympian lehdossa käytyjen kisojen huipennukseksi 165 eaa (Hiltbrunner 1960, 371). Peregrinoksen ratkaisu on herättänyt keskustelua puolesta ja vastaan.

Rajoittukaamme oikeaan historiaan. Antiikin pakanoilta on meille säilynyt vahva teesi, että historia on ennen muuta suurten miesten tekoja (res gestae). Tätä retorista argumenttia eli mielipidettä voi moittia yksipuoliseksi. Mutta sitä ei voi kumota. Ja sekä mytologia että historia antavat sen viestin, että suuria miehiä voi olla vain vähän kerrallaan. Muutoin he eivät olisi suuria. Egon Friedell kehtasi väittää, että kaikki historia on silkkaa legendaa (Friedell 1995, 27). Mutta objektiivinen totuus on se, että legenda tarvitsee suuret miehensä ja naisensa. Nämä taas tarvitsevat legendansa kukin.

Time-lehti kohotti (13.4.1998) Vladimir Iljitsh Leninin (o.s. Uljanov) 1900-luvun suurten vaikuttajain joukkoon. Lenin poistui 1924 elämästä 53-vuotiaana. Parissa vuosikymmenessä tämä pieni, jäntterä mies liikutti todellisuuden voimia. Eikä hänen vaikutuksensa ole loppunut hänen kuolemaansa niin kuin veitsellä leikaten. Vallankumouksellinen kalmo balsamoitiin luovasti. Lenin voitti, kiitos paljossa kirurgin veitsen, osakseen ikuisen elämän, olkoon ehkä keinotekoisen.

Vladimir Uljanov luetaan uuden ajan kiehtoviin hahmoihin. Ihmisissä asuu vahva taipumus palvoa valtaa, voimaa ja kunniaa jopa hyvän ja pahan tuolla puolen. Valtaan ja sen partikulaarisiin edustajiin, menestyjiin elämänalalla jos toisellakin, samastuvat monet. Kaikkia ei miellytä kenen tahansa valta. Mutta kuten Vladimir Uljanov, alias Lenin, hyvin tiesi ja tavan takaa tähdensi, valta kuuluu aina jollekulle. Yhden vallan voi kumota vain toinen valta. Leninin osaksi koitunut ikuisuus takaa sen, ettei hänen valtaansa mikään uhkaa. Sitä ei kai uhkaa edes se, että balsamoidun ruumiin hoito lopetettaisiin ja se haudattaisiin Äiti-Venäjän poveen tai Kremlin muurin alle tovereiden viereen. Jotkut ovat ehdottaneet Leninin polttamista: silloin hän kaiketi pääsisi eetteriin, samaan elementtiin kuin myytin Herakles. Tosin sinne Lenin on polttamattakin päässyt. Hän kun on myytistä historiaan siirtynyt ja historiaa tehnyt Herakles. Tämä on vain näennäinen hyperbola, jos historia nimetään legendaksi.

Vanhan ajan suurmiehistä sopii Gaius Julius Caesaria (100–44 eaa) verrata moderniin Leniniin. Caesar eristi politiikan moraalista ja tunteilusta. Leninin tavoin hän toteutti samoja häikäilemättömiä tai amoraalisia periaatteita, joita Machiavelli ja Bismarck vaativat tehokkaalta poliittiselta johtajalta. Leninin vertaaminen Caesariin ontuu hieman. Lenin tunnetaan paremmin kuin Caesar. Modernin historian harrastaja voi jättää Caesarin väliin. Hän voi rajoittua sellaisiin 20. vuosisadan suuriin aikalaisvaikuttajiin, kuten Leniniin, Staliniin ja Hitleriin. Näistä jokainen on teknologian avulla yltänyt mallikkaampiin saavutuksiin kuin Caesar aika primitiivisessä Roomassa.

Täytyy huomauttaa, että miljoonat ihmiset, niin oppineet kuin oppimattomat, ovat eri aikoina kehuneet Caesaria ja Leniniä, muista nyt vaietakseni, kunnon humanisteiksi. Keskiajan Dante luokittaa Jumalaisessa näytelmässään Infernon pahimpaan osastoon Brutuksen ja Cassiuksen. Tämä kaksikko oli Caesarin hengiltä pistäessään tehnyt yhtä inhan teon kuin Juudas Iskariot, joka kavalsi Jeesuksen vain rahan vuoksi. Danten unennäössä kolmipäinen Lucifer ikuisesti ahmii Kirottua Kolminaisuutta: Brutusta, Cassiusta ja Juudasta. Moinen tasapäistäminen kuuluu unen logiikkaan. Periaatteessa juutalainen Juudas ei kuulu samaan joukkoon kuin Caesar, Brutus ja Cassius, roomalaishyveen tai – paheen edustajat.

Uskova ihminen voisi tänään päivittää Danten näkemällä unta Leninistä. Hän voisi nähdä V.I. Leninin samassa helvetin piirissä, jossa materialisti ja ateisti Demokritos kärsii puutetta Danten mukaan. Näet Vladimir kielsi 16-vuotiaana Jumalan. Hän riuhtaisi ristin kaulaltaan ja sen sylkäisten viskasi pois, kuten Juho Timonen kuvailee nuoren miehen kääntymystä Lenin-elämäkerrassaan (Timonen 1933, 10–11). Marx, Engels ja Lenin ovat palvoneet Demokritosta filosofisen materialismin pyhimyksenä. Demokritos, toisin kuin Platon, nauttii edelleen suosiota tieteellisen maailmankuvansa ansiosta (Russell 1969, 14–15). Mutta Marxiin ja etenkin Leniniin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Tosin hekin ovat edustaneet ja myös edistäneet filosofista materialismia tieteen lopullisena sanana. Brutus ja Cassius ja muut tappoivat Caesarin, kun taas Marx, Engels, Lenin ja muut tappoivat Jumalan.

Miljoonat ihmiset, niin oppineet kuin oppimattomat, ovat sijoittaneet Caesarin ja Leninin suurten tuhoajien joukkoon. Caesaria ja Leniniä voi yhtä vahvoin argumentein pitää kelpo humanisteina ja suurina tuhoajina; he taisivat olla samanaikaisesti molempia; heillä oli retorisesti sanoen kaksoisrooli. Retoriikka koskee vain mielipiteitä eli argumentteja eli dialektisia päätelmiä Aristoteleen ja Chaïm Perelmanin mukaan (Perelman 1996, 7–9). Argumentit eli mielipiteet eivät koskaan ole sinänsä vääriä tai oikeita. Ne ovat joko vahvoja tai vähemmän vahvoja, heikkoja. Ja se sanooko argumenttia vahvaksi vai heikoksi, on vain mielipidekysymys. Suomen humanistit J. A. Hollo ja Erik Ahlman yksioikoisesti leimasivat retoriikan mahti-ihmisen puhetavaksi; se edistää pahan asiaa. Hollo halveksi retoriikkaa (Hollo 1985, 51). Ahlman pelkäsi sitä korostaen Sprangerin näkemystä, ettei mahti-ihmisen tyyliin kuulu totuus vaan retoriikka. Lisääntyvässä määrin retoriikka on astunut tieteellisen totuusintressin tilalle (Ahlman 1976, 84). Ahlman kirjoitti näin 1939, jolloin hänen teoksensa Kulttuurin perustekijöitä ensi painos ilmestyi. Nykyisenkin retoriikan saa tuomita. Silti retoriikkaa on aina käytetty hyviinkin tarkoituksiin; ja meillä on sekä suullista että kirjallista retoriikkaa. Se mies, josta oli tuleva maailman johtava vallankumouksellinen, oppi retoriikan teoriassa ja käytännössä. Koulu auttoi hänet hyvään alkuun.

Valistuksen projekti erotti faustisesti tiedon ja moraalin. Valistusmiehet koros­tavat, että ihmisten maailma on verrattomasti enemmän teon kuin teorian eli kontemplatiivisen katselun maailma. Ihmiselo ei ilmene niinkään runoutena kuin kovien faktojen historiana; tältä pohjalta Egon Friedell saattaa olla osin väärässä, koska hän pitää historiaa vain legendana. Ja kaikkien aikojen politiikkaa sopii amoraalisesti eli tieteellisesti kutsua luonnon historiaksi tai luonnon historian jatkeeksi. Bismarckille selostettiin joskus Immanuel Kantin pateettista moraalilakia. Bismarck naurahti, että Kantilla täytyi olla suutarin sielu. Bismarck ei pitänyt Kantia älykkäänä miehenä. Jos näet yksilö pateettisesti pitää tärkeissä asioissa eli menestyksen tavoittelussaan silmällä moraalilakia, se merkitsee samaa kuin tarpoa viidakossa pitkä keppi suussa (Ahlman 1976, 37). Moraali, ainakin ehdoton moraali on saanut nimen pateettinen erhe, ja niin on saanut myös Totuus. Politiikka, kuten liike-elämä, tunnustaa menestyksen imperatiivin. Sitä tottelee kaikki muu.

Elämän tarkoitusta pidettiin kauan jokseenkin hämäränä uskonasiana. Moder­nissa menossa se on vihdoin opittu tajuamaan vain ajallista menestystä koskevana ilmaisuna. Menestyksen puute, osattomuus, koetaan eksistentiaalisesti ongelmaksi. Ja menestys nostaa pienen ihmisen kelvollisten joukkoon, lähestulkoon esikuvien tasolle. Suomen kielessä ’elämän tarkoitus’ kuuluu väistyvään sanastoon. Kehityspsykologit, opettajat, poliitikot ja liike-elämän konsultit ovat opettaneet kansan puhumaan tavoitteista. Tavoite kuuluu modernin retoriikan ehdottomiin topoksiin, näkökohtiin, joiden varaan rakennetaan teesi­lauseita.

Vladimir I. Lenin voidaan kykyineen ja rajoituksineen esittää inhimillisenä ihmisenä sekä oman aikansa hengen, »Zeitgeistin», valistuksen ja edistyksen tuotteena. Lenin avautuu lukijalle paremmin, jos tämä osaa tarkastella hänen elämäänsä katsomatta kaiken aikaa häntä moralisoivien silmälasien lävitse. Ja sikäli kuin aineistoa on, sama koskee muitakin suurmiehiä; näitä ei esimerkiksi Sallustiuksen, Ciceron ja Liviuksen mielestä voi koskaan olla maailmassa samaan aikaan monia (Sarsila 2006, 118–119, 136, 192).

Moralisointi on aivan inhimillistä, joskin melko vanhanaikaista ja useimmiten aivan liian myöhäistä, joskin ehkä terapeuttista. Tieteelliseksi perusasenteeksi moralisointi ei kelpaa. Ihminen nähdään nykyään selkeästi luonnonoliona. Jopa humanistisissa tieteissä on »out» tarkastella ihmistä hyveiden valossa ja paheiden pimeyden taustaa vasten. Humanisteja kiinnostavat enemmän kognitiiviset kuin moraaliset arvot. Hyveet ja paheet ovat kliseiksi muututtuaan liukuneet menneisyyteen. Nyt hallitsee luonnontieteellinen, biologinen ihmiskäsitys. Mitä vähemmän syyllistytään moralisoinnin syntiin ja kaikenkarvaiseen idealismiin, sitä lähemmäs päästään Leniniä ihmisenä, etten sanoisi ihmiseläimenä.

Ollessamme vielä ihmisiä me emme kuitenkaan voi kokonaan ohittaa moraalisia kysymyksiä. Jokainen joutuu ottamaan niihin kantaa omalla, eri kehityskriisien ja kehitystehtävien viitoittamalla tiellään. Kasvatus- ja käyttäytymistieteiden konstruktivistit tekevät yhä äänekkäämmin tiettäväksi, että jokaisen tulee nominalistisesti ja pragmatistisesti rakentaa itse itselleen moraali, käsitys hyvästä ja pahasta. Toki moraalin topokset, kuten siveelliset arvot, hyveet, epäarvot ja paheet, ovat kuuluneet ja kuuluvat jossakin määrin edelleen kuvaan, kun arvioidaan historian hahmojen tekoja ja tekemättä jättämisiä ja heidän merkitystään. Merkitys, samoin kuin arvo, on retorisista topoksista tärkein ja vaativin.

Lenin-tutkija Juho Timonen olettaa ateistisesti, ettei Jumalaa ole olemassa: jos olisi, Hän yksin antaisi ihmiselle moraalin ja myös antaisi siitä turvatakuut. Mutta Jumala ei eksistoi muuten kuin siinä mielessä, että ihminen oli luonut niin sanottuna metafyysisenä projektiona Jumalan omaksi kuvakseen. Nyt ihminen on tuhonnut oman luomuksensa mielettömäksi kääntyneenä metafysiikkana: Jumala on kuollut. Ihmisestä itsestään ei ole kovin siveelliseksi olennoksi. Siksi melkein kaikki on sallittua. Kuten edellä osaksi sanottiin, jokainen asettakoon rajat itselleen ja noudattakoon sitä moraalia, minkä hän kulloinkin parhaaksi katsoo. Seuratkoon hän vapaasti tilanne-etiikkaansa. Yksilöä voi havainnollistavasti kutsua Leibnizin »ikkunattomaksi monadiksi». Monadin ei tarvitse eikä hänelle ole pidemmän päälle eduksi tunnustaa ulkopuolellaan moraalista auktoriteettia. Monadi on autonominen. Monadi asettaa itsensä, ja hän myös asettaa itselleen omat lakinsa. Jotkut ani harvat monadit saavat immanentissa maailmassa aikaan verrattomasti enemmän kuin miljardit muut.

Painavaksi syyksi siihen, miksi varsin monista miehistä tulee poliittisia johtajia ja joistakuista tulee suuria poliittisia johtajia, historian merkkimiehiä, osoittautuu heidän poikkeuksellinen kykynsä, roomalaisittain virtus, tai heidän amoraalisuutensa. Sitä pidetään ajantasaisempana ilmauksena kuin heidän niin kutsuttua julmuuttaan. Toinen periaatteessa tärkeä syy on Timosen moralisoivasti eksplikoima, luonnoton vallanhimo (Timonen 1933, 342). Enää siihen ei sovi eksplisiittisesti vedota. Vedottakoon siihen implisiittisesti. Faktat puhuvat puolestaan. Myös hyvä onni selittää melkoisen osan miehisten miesten menestyksestä. Onnen väitetään suosivan rohkeita tässä tekojen maailmassa. Arvioitaessa ihmistä tulee kohtuullisesti välttää avoimia moraalisia kannanottoja eli arvoarvostelmia.

–

Aktiivinen pessimisti: Juho Timonen

–

Vanhempi polvi muistaa Juho Timosen kirjallisuuden, historian, filosofian ja luonnontieteen tutkijana, kielimiehenä, toimittajana, kääntäjänä ja sodanaikaisena BBC-kirjeenvaihtajana. Filosofian maisteri Timonen julkaisi laajan Lenin-elämäkertansa 1933, kun yhdeksän vuotta oli kulunut niin kutsutun Punaisen keisarin kuolemasta anno 1924 Gorkin kreikkalaisten pilarien komistamassa palatsissa. Timosen lisäksi olen käyttänyt toista, vielä perusteellisempaa elämäkertateosta. Sen julkaisi Robert Service, Oxfordin yliopiston professori anno 2000.

Ensimmäinen maailmansota ja Suomen kansalaissota saivat ahkerasti filosofiaa opiskelleen Juho Timosen vihaamaan ihmistä (Timonen 2.3.1919). Pidemmän päälle hän luopui voimia kalvavasta, herakleitolaisesta misantropiastaan. Hän jäi epäilijäksi ja pessimistiksi. Epikurolaiseen rauhaan Timonen ei sentään osannut vetäytyä. Hän otti näkyvästi osaa yhteiskunnalliseen toimintaan.

Pessimistin dilemma rakentuu optimistien mukaan siitä, että asiat ovat hänen nähdäkseen perin huonolla tolalla eivätkä muuksi muutu. Miksi pessimistin täytyy kirjoittaa paksu kirja jos toinenkin? Eikö surusanoman, dysevankeliumin, levitys todista heikkoudesta? Jo vuonna 1931 Juho Timonen oli tulkinnut suomeksi Essad Beyn Josif Stalinista laatiman biografian. Timosen Stalin-suomennos oli myynyt hyvin. Niin möi myös Timosen oma Lenin. Mitä selvimmin maisteri Timonen halusi muistuttaa suomalaisia Neuvostoliiton Suomen varalle hautomista aikeista.

Timosen bolshevismin-vastaiset tekstit merkitsivät hänen henkilökohtaista osallistumistaan sotaan kommunistista missiota vastaan. Muutoin jopa pessimisti käy ihmisestä, joka on sosiaalinen eläin. Pessimistikin tahtoo jakaa kokemuksensa toisten kanssa maailmassa, jonka Schopenhauer näkee huonoimpana mahdollisena; tosin hänen oppilaansa Eduard von Hartmann näkee tämän maailman parhaana mahdollisena, mutta huonompana kuin ei-oleva. Onpa maailma sitten ajateltava maksimaalisen kehnoksi tai niin optimaalisen hienoksi paikaksi, ettei parempaa voi kuvitella, siinä on Juho Timosen mielestä toistaiseksi pakko elää – vain siksi, että ihmisen on oletettavasti parempi elää ajassa ja lihassa kuin olla kuollut.

Tulevaisuus ei automaattisesti lupaisi hyvää ihmiselle eikä hänen maailmalleen. Sen muun ohella toinen maailmansota osoitti ainakin retorisesti. Robert Service näyttää omassa Lenin-tulkinnassaan (2000) pitävän mahdollisena, että historiasta voidaan ottaa opiksi; kuitenkaan se oppi ei käytännössä paljoa merkinne. Leninin elämä ja teot ja tekemättä jättämiset voivat auttaa ymmärtämään ihmistä ja suhtautumaan tähän intohimottomasti. Historian tutkimisella ja harrastamisella on elämänfilosofista merkitystä. Pitää luopua moralisoimasta liikaa sitä, mitä ihmiset toisilleen ja itselleen ovat tehneet ja näyttävät yhä uudel­leen olevan valmiita tekemään. Juho Timosen painetut tekstit ja hänen yksityinen, tohtori Kalle Soraisen kanssa käymänsä kirjeenvaihto osoittavat, että valistuksen projekti olisi hänen nähdäkseen kaatunut 1900-luvulla (Timonen 18.1.1920).

Sitä vastoin Robert Service tunnustaa varovaista ja vähäeleistä optimismia. Hänestä tulevaisuus on avoin. Servicen teos Lenin: A Biography (2000) edustaa tietääkseni viimeistä, tieteellisen Lenin-elämäkerran sanaa. Tutkija on seulonut käyttöönsä parhaan aineiston ja tutkimuskirjallisuuden, joka on ajan mittaan tullut ilmi. Ensimmäisenä koko maailmassa Service pääsi Neuvostoliiton hajottua (1991) Kremlin puoluearkistoihin tutkimaan Leniniä. Servicen ansiona voi pitää ajallista ja asenteellisesti viileää etäisyyttä tutkimuskohteeseensa. Sitä vastoin Timosen ansiona näyttäytyy hänen oma, 30-lukulainen aikalaisläheisyytensä Leniniin. Sikäli kuin Timosen Lenin-tekstiä enää tunnetaan, sen katsotaan edustavan vanhentunutta, menneisyyteen vajonnutta tutkimusta; sitä voidaan arvostaa osana Lenin-tutkimuksen oppihistoriaa ja Lenin-reseption historiaa.

Maisteri Timosen laatima Leninin henkilöhistoria voidaan lukea myös esseistisenä tai tietokirjallisena tekstinä. Se sisältää varsinkin suomalaisille tärkeää tietoa. Tekijän olisi suonut osoittavan vielä tarkemmin, kuin hän on tullut tehneeksi, mistä lähteestä hän on ottanut milloin hauskat, milloin tragi­koomiset, milloin järkyttävät tietonsa. Teoksensa Timonen on suunnannut suurelle yleisölle. Se sisältää huomattavia tyylillisiä ansioita; kieli on edelleen verevää. Ironia ja sarkasmi ovat maisteri Timosen vahvuuksia. Sitä vastoin professori Service pyrkii toteamaan faktat viileästi. Hän moralisoi vain harvoin (ks. Service 2000, 363–366). Nykylukijat arvostavat meillä intohimottomaksi eli asialliseksi kutsuttavaa tyyliä. Servicen paatos näyttäytyy vähäeleisenä tai eleettömänä. Usein Service asettaa sanansa roomalaisen Tacituksen tyyliin, kuten esittäessään, että Lenin uurasti koko ensimmäisen maailmansodan ajan tuottaakseen tsaarin armeijalle häviön (Service 2000, 222–234). Servicen teos huokuu erikoista hyväntuulisuutta.

Timonen on totisempi. Häneltä tapaa paikoin vahvaa paatosta, mutta tämä 1930-luvun »Zeitgeist» tuskin varttuneita lukijoita kiusaa. Mitä asiasisältöön tulee, Timosen voi havaita joltakin osin täydentävän etuajassa sitä Lenin-kuvaa, jonka Service on antanut. Kustantaja voisi vakavasti harkita Timosen Lenin-biografian uudelleen julkaisemista. Uusi editio kaipaisi historioitsijan johdannon ja lisäksi melkoisen joukon selityksiä sekä henkilö- ja asiasana­hakemiston. Kansikuva on syytä vaihtaa antamaan positiivisempi viesti: Timosen vuoden 1933 Lenin-kirjan kansi esittää pyövelinnaamaisen Leninin. Servicen kirjan kansipiirroksessa esiintyvällä kiintoisalla intellektuellilla näyttää olevan tärkeää sanottavaa. Leniniä esittävä kuva viestii paatosta. Lenin on saanut kärsiä sen valistuksen ja edistyksen projektin eteen, johon hän on sitoutunut yhtä intohimoisesti kuin myytin Herakles omaansa. Siirryn nyt Leninin vaiheisiin.

Ilja Uljanov (1831–1886) oli korkea kouluviranomainen ja valistusmies henkeen ja vereen. Hän ja hänen vaimonsa Maria Uljanova (1835–1916) asuivat Simbirskin kaupungissa Volgan rannalla. Marialle (o.s. Blank) syntyi 10. huhtikuuta 1870 poikalapsi. Tälle annettiin nimeksi Vladimir. Anna (s. 1864) ja Alexander (s. 1866) olivat tämän vanhemmat sisarukset. Olga syntyi 1871, Dimitri 1874 ja vihdoin Maria 1878. Kaksi lasta kuoli vauvoina, nimittäin ensimmäinen Olga 1868 ja keisarin ja kansan kunniaksi kristitty Nikolai 1873. ’Nikolai’ tarkoittaa (hallitsijassa personoituvaa) kansan voittoa. Isä Ilja ja äiti Maria uskoivat valistukseen ja edistykseen tsaarin ja kirkon alaisuudessa. Lapsilleen Uljanovit tahtoivat antaa parhaan mahdollisen kasvatuksen ja koulutuksen lukiota ja yliopistoa myöten. Ilja ja Maria latasivat kaikkiin lapsiinsa hurskaat toiveet ja suuret odotukset. Uuden polven Uljanovien piti kasvaa menestyjiksi, päästä sääty-yhteiskunnassa korkeisiin asemiin. Heistä piti patrioottisesti tulla keisarin, kirkon ja kansan palvelijoita.

Vladimir Uljanovin kouluvuodet ovat huomattavasti vaikuttaneet siihen, mikä hänestä tuli. Tietomme Vladimirin lapsuudesta ja nuoruudesta karttuivat ja tarkentuivat ratkaisevasti vasta sitten, kun Neuvostoliitto 1991 hajosi ja Robert Service julkaisi tutkimuksensa. Syksyllä 1879 hyväosainen Vladimir, kutsumanimeltään Volodja, aloittaa 9-vuotiaana opintiensä Simbirskin Klassillisessa lukiossa (gimnazia). Hänen koulunkäyntinsä kestää yhdeksän vuotta. Gimnasisti Volodjan ensimmäisen lukuvuoden 28 tunnin viikkolukujärjestyksestä saa latina kahdeksan, matematiikka ja fysiikka yhteensä viisi, venäjä ja ranska kumpikin neljä, kaunokirjoitus kolme sekä maantiede ja uskonto kumpikin kaksi tuntia. Toisena vuonna pojat aloittavat saksan opiskelun, kolmantena historian ja muinaiskreikan opinnot. Kaunokirjoitus putoaa pois aloitusvuoden jälkeen, maantiede neljännen vuoden jälkeen. Kuudennelta luokalta aina viimeiselle eli kahdeksannelle luokalle latina ja kreikka vievät Volodjan tuntimäärästä puolet (Service 2000, 37–40).

Tsaarin kansanopetusministeriö laskee klassillisen curriculumin aktivoivan oppilaissa oikean kristillisen uskon (fides), velvollisuudentunnon (pietas), rehellisyyden (veracitas), mielenlujuuden (constantia) ja rohkeuden (fortitudo) kansalaishyveitä rauhan ja sodan toimiin. Esivalta katsoo vanhojen auktoreiden kuten Homeroksen, Herodotoksen, Thukydideen, Ksenofonin, Liviuksen, Horatiuksen ja Ciceron edistävän kuuliaisuutta tai, kuten nykyään individualistisesta näkökulmasta hanakasti huomautetaan, syventävän alamaisajattelua »roomalaista» eli vuodesta 1613 Pyhää Venäjää hallinnutta Romanovien dynastiaa kohtaan. Konstantinopoli kukistuu 1453. Mutta jostakin kumajavat Kremlin kellot. Sitten kun aika on kypsä, Moskova julistautuu uusimmaksi Roomaksi. Sen uljaaksi kansalaispalvelijaksi olisi Vladimir I. Uljanovin pitänyt osoittautua. Kuitenkin hänestä tulee tsaristisen Rooman bolshevistinen kaataja tai, sanokaamme, Rooma-idean uudelleen tulkitsija ja sen toteuttaja ajallisessa maailmassa.

Service korostaa ajattelematta tarkoin, mitä sanoo, ettei Simbirskissä kannustettu oppilapsia älylliseen uteliaisuuteen (Service 2000, 38). Nykykontekstissa termi tarkoittaa luovaa, omaehtoista toimintaa ainoan oikea­oppisen, nominalistisen, pragmatistisen ja konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisesti. Mutta V. Uljanov oli mielestäni todistava poikkeuksellista tai nerokasta luovuutta politiikan alalla. Moinen luovuus ei saata häpeään Uljanovin lukiossa saamaa, jossakin määrin kollektivistista ja elitististä, roomalaista latina- ja retoriikka­koulutusta. Päinvastoin se tähdentää hänen koulutaustansa ja poliittisen toimintansa lankeamista yhteen hänen elämänurallaan. Sellaiset, nykyään yksiulotteisen kollektivistisiksi ja perusteettomasti aikansa eläneiksi leimatut roomalaishyveet kuten constantia (mielenlujuus), perseverantia (sitkeys, sisu), industria (ahkeruus, energisyys), patientia (kärsivällisyys), pietas (velvollisuudentunto) ja fortitudo (rohkeus) ovat aina omanlaistaan individua­lismia.

Yksilössä ne toteutuvat tai jäävät toteutumatta. Yksilö tarvitsee niitä läpi elämän. Kaiken järjen mukaan yhteisökin tarvitsee niitä toimiakseen hyvässä tai pahassa tai hyvän ja pahan tuolla puolen. Hyvettä voi täydelleen vastoin Aristoteleen käsitystä (Aristoteles 1997, 10) käyttää paitsi hyvään myös pahaan tarkoitukseen. Jos tarkoitus on ainoastaan menestyä eli tehdä tulosta, lienee syytä olla pitämättä melua hyveestä tai paheesta tai jostakin niiden sukulais­käsitteestä. Hyve on näkökulmasta riippuen pahe ja pahe on hyve. Edellä luettelemani, latinalaiset hyvetermit ovat itse asiassa energian, energisyyden ilmauksia. Energialla sanoisin olevan kaksi aspektia: hyve ja pahe ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Uljanovin pietas, velvollisuudentunto, ei tule kohdistumaan tsaristiseen Venäjään eikä liioin ortodoksiseen uskoon vaan valistuksen ja edistyksen profaaniin ohjelmaan sekä globaaliin vallankumoukseen. Kristinopin uskoa tarkoittavaa termiä fides Uljanov käyttää ahkerasti muodossa fideismi. Se tarkoittaa oppineen Uljanovin puheissa ja teksteissä kirkon pappien ylläpitämää sumutusta, pappispimitystä, taikauskoa, joka estää kirkkokansaa näkemästä järjen valoa. Fideismi esiintyy oppihistoriassa monin, nimenomaan myönteisin korostuksin; se voi olla kohtuullista, kuten Augustinuksella ja Blaise Pascalilla (1623–1662). Radikaalissa muodossaan se tavataan Kierkegaardilla (1813–1855), tanskalaisella filosofilla, joka suositteli »uskon hyppyä» siltä varalta, että Jumala vastoin kaikkea järkeä olisikin olemassa, kuten myös kaksi erilaista kuoleman jälkeistä, ikuista olotilaa (Mautner 1997, 200–201; 295–296; 412). Uljanoville fideismi edustaa pimeyttä ylläpitävää metodia.

Simbirskin klassillisen poikalukion ankarana rehtorina toimi Vladimirin kouluvuosina Fjodor Kerenski, sen Alexander Kerenskin isä, joka oli johtava väliaikaista hallitusta 1917. Hänet kukisti Lenin bolshevikkeineen. Fjodor Kerenskistä tehtiin Uljanovien perheen holhoaja sitten, kun Ilja Nikolajevitsh kuoli 1886. Rehtori Kerenski vakuuttaa käsi sydämellä oppilas Vladimir Uljanovista Pyhän Pietarin yliopistolle antamassaan suosituskirjeessä. Siinä ­lukee muun muassa:

Uljanov, joka on hyvin lahjakas, aina uuttera ja säntillinen, on kaikilla luokilla ollut ensimmäinen oppilas ja on päästötutkinnossa saanut kultamitalin mitä parhaiten ansaituksi palkinnoksi menestyksestään, kehityksestään ja käytöksestään. Ei kimnaasissa eikä sen ulkopuolella ole koskaan Uljanovin suhteen sattunut sanoin tai teoin sellaista, mikä hänestä olisi aiheuttanut koulun johtajissa ja opettajissa epäedullisia käsityksiä. (Timonen 1933, 8; koko kirje Service 2000, 61–62.)

–

Latinakoulun eväitä

–

Vladimir Uljanov sai kaikista kymmenestä loppututkintoaineestaan täydet viitoset ja plussat päälle. Opettajat toivoivat, että kultamitalisti Uljanov lähtisi opiskelemaan Pyhän Pietarin yliopiston filologiseen tiedekuntaan klassillisia kieliä ja erityisesti latinaa. Se oli hänen suuri intohimonsa. Moni toveri kirjautui opiskelemaan silloin muodikkaita luonnontieteitä. Niin oli tehnyt myös Vladimirin veli, Alexander. Mutta Vladimiria eivät luonnontieteiden yliopisto-opinnot kiinnostaneet. Syistä, jotka eivät ole täysin selvillä, Uljanov päätti lukea juristiksi. Hän kirjoittautui Kazanin yliopistoon. Sieltä hänet karkotettiin; hänen katsottiin ottaneen osaa opiskelijalevottomuuksiin. Latinan kielestä hän päätti luopua mutta panosti koululatinassa oppimaansa retoriikkaan ja hyödynsi sitä tehokkaasti oikeustieteen opinnoissaan ja myöhemmin politiikassa. Juridiikan tutkinnon Uljanov suoritti Pyhässä Pietarissa 1891. Tavalliseksi lakimieheksi hän ei pitkäksi toviksi jäänyt: sillä hän alkoi lukea lakia väärämieliseksi katsomalleen tsaristiselle järjestelmälle, jopa koko maailmalle. Vuonna 1897 Vladimir Uljanov karkotetaan Siperiaan. Sisäinen maanpako ei estä vallankumouksen valmistelua. Vapauduttuaan 1900 hän siirtyy ulkomaille yhdessä vaimonsa Nadezhda K. Krupskajan kanssa.

Simbirskin gimnazian (< kr. γυμνάσιον) voi väittää joko täydelleen onnistuneen tai täydelleen epäonnistuneen Vladimir Uljanovin hyvekasvatuksessa, ja samaa voi sanoa myös hänen kotikasvatuksestaan. Rehtori Kerenskiltä saamastaan hienosta todistuksesta hän ei ollut kertakaikkisen kiitollinen: hän kävi nimensä Leniniksi (1901–1902) väärentäneenä Poika Kerenskin johtaman väliaikaisen hallituksen kimppuun taidokkain puhein, joita hän tovereineen piti, ja myös asein, jotka nekin vakuuttavasti puhuivat.

Koululaisena Vladimir joutuu tavan takaa käymään kirkossa. Kumouksellista kirjallisuutta hänen, kuten muidenkaan, ei olisi annettu lukea, mutta sitä hän kuitenkin saa käsiinsä. Nuori Vladimir ei silti vielä kapinoi – toisin kuin hänen vanhempi veljensä Alexander (Sasha). Tälle rebellionismi tuli kalliiksi; hänet vangittiin yhtenä pääsyyllisenä maaliskuun 1. päivänä 1887 tsaari ­Alexander III:tta vastaan tehtyyn murhayritykseen. Sasha hirtettiin Pähkinälinnassa 8.5.1887. Hän kieltäytyi rukoilemasta armoa, vaikka hän olisi saanut kuolemantuomion muutetuksi Siperian pakkotyöksi (Timonen 1933, 9; Service 2000, 57–58). Sashasta ei ollut osoittamaan kristillistä nöyryyttä (humilitas) vaan roomalaista miehuutta ja mielenlujuutta (virtus, constantia) ja myös, näkökulmasta riippuen, ylimielisyyttä (ὕβρις, superbia).

Kovaluontoinen Vladimir hyväksyi de facto ja de jure kaikki veljensä toimet. Tyynesti hän huomautti, ettei Sasha olisi mitenkään voinut toimia tai olla toimimatta toisin. Tiedetään myös, että Vladimiria hänen veljensä kuolema masensi ja raivostutti. Tsaarin olisi Vladimirin mielestä pitänyt oma-aloitteisesti armahtaa Alexander. Vladimir oppi vihaamaan entistä syvemmin tsaaria ja tsaristista Venäjää. Sashan hirttotuomiosta seurasi Simbirskin piireissä maineenmenetys Uljanovien »terroristiperheelle». Se joutui eristyksiin ja muutti sitten pois. Vladimir todisti lujaa luonnetta siinä, että hän vei kouluopintonsa loppuun.

Rehtori Kerenski riemuitsi Vladimir Iljitshin osoittamista roomalais-venäläisistä hyveistä ja tämän loistavista arvosanoista. Kun oppineesta nuoresta sitten kasvoi mies ja ammatillisesti vallankumouksellinen reetori ja kirjailija, hän oli siitä velkaa Kreikan ja Rooman perinnölle yhtä paljon kuin Karl Marx ja Friedrich Engels olivat omilla tahoillaan (Service 2000, 40). Latinan kieliopin Vladimir Iljitsh oli täydelleen sisäistänyt. Hän selitti tuossa tuokiossa kaikki sen ongelmakohdat, kuten monenlaiset partisiipit ja epäsuoran esityksen, häntä kuusi vuotta vanhemmalle Anna-sisarelleen. Latina ja kreikka opettivat Vladimirin käyttämään filologista metodia, tiukkaan lauseenjäsennykseen perus­tuvaa lähilukutaitoa. Sen avulla hän osasi heti nähdä, mikä idea hänen kulloinkin lukemaansa kirjaan sisältyi.

Service arvioi, että Uljanov oppi Demostheneelta ja Cicerolta, miten vastus­tajan argumenttien muurissa voidaan havaita rako ja kuinka muuri siihen iskut kohdistamalla murretaan esittämällä parempia argumentteja ja vasta-argumentteja. Entä Uljanovin humanistinen ihmiskäsitys? Homeroksen myytilliset sankarit, kuten Akhilleus, Hektor ja Odysseus sekä Ksenofonin ja Liviuksen historiateoksissaan eloisasti kuvailemat kreikkalaiset ja roomalaiset ja muut, saman miehuuden mallit (παραδείγματα ἀνδρείας, exempla virtutis) saivat hänen arvostamaan yli kaiken yksittäisten johtajien roolia tapahtumien virrassa. Herodotoksen ja Thukydideen lähiluku lienee motivoinut Vladimiria tutkimaan historian tapahtumien taustoja (Service 2000, 40). Osaltaan antiikin historiateokset auttoivat häntä ymmärtämään ihmisten intohimoon taipuvaista luonnetta sekä yhteisöjen sisään rakentuneita ristiriitoja, puoluetaisteluja ja elämän melkoisen sotaista luonnetta.

Thukydideen ja muiden Kreikan ja Rooman auktoreiden teoksiinsa sijoittamat puheet vakuuttivat Vladimirin retoriikkaan sisältyvistä mahdollisuuksista. Hoyt H. Hudson valaisee bolshevistien retoriikka-konseptia: Lokakuun vallankumouksen alkupäivinä Aleksander Kerenskin armeija oli vain kilometrien päässä bolshevikkien hallussaan pitämästä Pietarista. Kerenski uhkasi vallata kaupungin takaisin. Rintamalta lähetettiin kuriiri vaatimaan apua. Kuriirilta kysyttiin: »Lisää sotilaitako te vaaditte?» Mutta mies sanoi: »Ei, me haluamme reetoreita!» Bolshevikit tarvitsivat agitaattoreita innostamaan sotilaita ja antamaan heille tavoitteita. Kuorma-autollinen puhujia ajettiin kiireen vilkkaa rintamalle (Hudson 1990, 22–23). Vaikea tilanne kääntyi retoriikassaan onnistuneiden bolshevikkien voitoksi. Kun bolshevikit likvidoivat vihollisiaan, he saattoivat säästää ne, jotka he havaitsivat hyviksi puhujiksi vastaista käyttöä varten.

Leninin kielenkärki oli heikosti kehittynyt. Se aiheutti sorahtavan »ärrän» mutta ei estänyt häntä hypnotisoimasta ihmisiä tehopuhein. Pääsääntöisesti Lenin karttoi lennokasta puhetaitoa, eikä hän sitä oikein muissakaan sietänyt. Tässä hänellä oli argumenttina se, että huumaavan, siis trotskilaisen puhetaidon teho kestää vain hetken pienen. Paremmin toimivat hellittämättä päähän taottavat iskusanat (joita meidän aikamme konsultit toistuvasti käyttävät: on missiota, strategiaa, visiota, kehitystä, kehityskeskustelua, haastetta, muutosta, synergiaa, laadun varmistusta, itse- ja vertaisarviointia, tahtotilaa, tahtotila­tavoitetta ja laatuaikaa – nämä ovat konsulttiretoriikan topoksia). Leninin puheet tekivät fyysillisen vaikutelman kumoamattomasta totuudesta kaikkien mielipiteiden ja kaiken tavallisen retoriikan yläpuolella (Timonen 1933, 123–124). Leninin sanottiin usein edustavan dialektiikkaa, pikemminkin kuin retoriikkaa. Dialektiikka on joko parempaa kuin retoriikka tai retoriikan korkeampi muoto (vrt. Aristoteles 1997, 10).

Hänen onnistui hypnotisoida heikkotahtoiset intellektuellit ja tietämättömät joukot. Monien puhujien tapaan Lenin saattoi hermoilla sitä enemmän, mitä suurempi yleisö häntä odotti. Mutta heti kun mies astui lavalle, otti kiinni takinliepeestään, kallistui eteenpäin, naulitsi kuulijoihin tuiman katseensa ja latasi ilmoille sarjan iskusanoja, jopa trotskilainen palopuhe onnistui häneltä yli hänen omien odotustensa. »Kaikki poistuivat paikalta täysin vakuuttuneina siitä, että moiset iskusanat olivat Venäjällä ainoa keino nopeuttaa sosialismin prosessia» (Service 2000, 176).

Monissa tapauksissa Lenin ei niinkään argumentoinut, vaikka hän ehdottomasti senkin taidon hallitsi. Sen sijaan hän käski ja komenteli. Ja tavan takaa tämä reetori käytti neuvokkaita haukkumasanoja ja letkautuksia (Timonen 1933, 121, 161; Service 2000, 340).

Erään vuonna 1906 pitämänsä puheen Lenin lopetti kliimaksi-nimiseen kuvioon sekä toistoon: »Meidän täytyy riveissämme kehittää, kasvattaa ja lujittaa kuolemanhalveksuntaa, kuolemanhalveksuntaa!» Siinä kaikuu spartalaisen tai roomalaisen sotilasjohtajan ääni. – Strategi Leninillä oli tapana painottaa voimakkaasti lauseiden loppua. Siten hän havainnollisti missiotaan ja visiotaan sekä tahtotilaansa ja niin edelleen.

Tsaari kaivaa maata omien jalkojensa alta, kun hän 1903 kanonisoi Serafim Sarovilaisen vastoin Pyhän Synodin tahtoa. Serafim oli sotaseikkailua vastustavan kreivi Sergei Witten mukaan profetoinut tsaarille, että pian solmittaisiin Tokiossa voitokas rauha. Mutta Venäjän Japanin-sota (1904–1905) päättyi päinvastoin, kuin Serafim, väärä profeetta, oli ennustanut. Julkista luottamusta (fides publica) syövät Venäjällä monet tapahtumat. Kriitikkopappi Georgi Gapon johtaa työväen kulkuetta; sunnuntaina 9.1.1905 se lähtee liturgisesti marssimaan Talvipalatsia kohden. On määrä ojentaa anomuskirje tsaarille. Mutta siitä päivästä tulee verinen sunnuntai, kun »vastaan kajahti tervetuliaisiksi yhteislaukauksia, jotka kaasivat katuun pari sataa henkeä» (Timonen 1933, 92).

Timonen näkee Lev Davidovitsh Trotskin (1879–1940) jo vuonna 1904 osanneen ennakoida, mihin Lenin politiikassaan ja erityisesti puoluepolitiikassaan tosiasiallisesti pyrki ja miten tämän projekti vaiheittain eteni ja toteutui »viimeistä pilkkua myöten». – Trotski rakentaa argumenttinsa kliimaksin muotoon. Näet kliimaksi jos jokin sopii hienosti vallankumouksen tai vastavallankumouksen teon kuvastoon:

Puolueen sisäisessä politiikassa nämä [Leninin menetelmät] tulevat johtamaan, niin kuin jo nyt näemme, siihen, että puoluejärjestö ’korvaa’ puolueen, puolueen keskuskomitea korvaa puoluejärjestön ja vihdoin diktaattori korvaa keskuskomitean: edelleen komiteat tulevat hoitamaan ’suunnan’ ja kumoamaan sen ’kansan’ ollessa vaiti (Timonen 1933, 69).

Trotski miltei ennusti, että Leninistä tulisi keisarinvallan Venäjällä, Uudessa Roomassa lopettava, tasavallan palauttava diktaattori tai peräti uusi, tosin punainen keisari keisarin paikalle Uuden Rooman keisarien taistellessa vallasta ja saaliista.

Asuessaan Sveitsissä 1916 Lenin tosissaan lietsoo maan sosiaalidemokraatteja aloittamaan maailmanvallankumouksen! Onnistumisen mahdollisuudet hän havaitsee hyviksi (Timonen, Kaarina 1989, 23 professori Osmo Jussilan antaman tiedon mukaan). Silloin hänen retoriikkansa ei herätä vastakaikua. Kun Lenin ulkomailla kymmenen vuotta – Sveitsissä kuusi ja puoli – vietettyään palaa Zürichistä Trelleborgin, Tukholman ja Tornion ja Helsingin kautta Pietariin, hän, Venäjän uusi keisari hyvässä uskossa julistaa Suomen Asemalla pitämässään puheessa globaalin vallankumouksensa sanomaa (3.4.1917):

Rakkaat toverit, sotilaat, matruusit, työläiset! Olen onnellinen saadessani teissä tervehtiä Venäjän voittoisaa vallankumousta, tervehtiä teitä maailman proletaarisen armeijan etujoukkona […]. Imperialistinen ryöstösota [l. maailmansota] aloittaa kansalaissodan koko Euroopassa […]. Lähellä on nyt se hetki, jona toverimme Karl Liebknechtin innoittamina kääntävät aseensa kapitalisti­riistäjiään vastaan […]. Koko maailman sosialistisen vallankumouksen sarastus on jo näkyvissä […]. Saksassa kaikki kiehuu […]. Tänään, huomenna, päivänä minä hyvän­sä imperialismi saattaa kaatua romahtaa koko Euroopassa. Teidän toimeenpanemanne Venäjän vallankumous on pannut sen alkuun ja avannut uuden aikakauden. Eläköön koko maailman sosialistinen vallankumous! (Timonen 1933, 249–250; käännöstä vähän muutettu).

Lenin haaveili yleismaailmallisesta kansalaissodasta. Suomen kansalaissodan hän ennusti päättyvän punaisten katkeraan häviöön. Niin siinä kävikin. Tulos sai silti hänet Trotskin mukaan pahasti kiihdyksiin. Lenin tajusi, etteivät bolshevikkien voimat riittäisi kostosotaan valkoista Suomea vastaan: bolshevikeille itselleen olisi siinä tilanteessa tullut noutaja, kuten Timonen rohkeasti arvioi (Timonen 1933, 364–366).

Lokakuussa 1917 Aleksander Kerenski peräytyy ja bolshevikit saavat vallan. Helmikuussa 1918 toveri Lenin vaatii diktaattorimaisesti bolshevikkeja mukisematta allekirjoittavan Brest-Litovskin erillisrauhansopimuksen Saksan kanssa. Hän lausahtaa, että jos bolshevikit eivät sitä tee, he allekirjoittavat oman kuolemantuomionsa; saksalaiset tulevat päälle; kolmessa viikossa luhistuu bolshevikkihallinto. Karl Radek vastustaa ensin Leninin hanketta. Lenin, ovela kuin kettu, käyttää vertauksen toposta ja laittaa toveri Radekille luun kurkkuun:

Sinähän olet tyhmempi kuin kana! Kana ei pysty tekemään valintaa, kun sen pitäisi ylittää liidulla sen ympärille piirretty kehä. Mutta kana toki pystyy sanomaan puolustuksekseen, että jonkun toisen käsi on ympyrän piirtänyt. Mutta sinä olet omin käsin piirtänyt ympärillesi kuvion ja sen sijaan, että näkisit todellisuuden, tuijotat nyt piirtämääsi kuviota (Service 2000, 341).

Kaikki toverit luopuvat vastarinnasta, ja erillisrauhansopimus allekirjoitetaan 3. maaliskuuta. – Kenties Leninin retoriikan pitää katsoa yltäneen niin korkealle tasolle, että sitä todella pitää kutsua dialektiikaksi. Aristoteles sanoo jokseenkin kenen tahansa voivan ryhtyä reetoriksi, »mutta dialektikoksi ei voi ryhtyä vaan siihen tarvitaan kykyä» (Aristoteles 1997, 10). Sitä kykyä oli Leninillä ja mitä ilmeisimmin myös Trotskilla.

–

(Kirjoitus on ensimmäinen osa dosentti Juhani Sarsilan Lenin-esseestä, joka on alkujaan ilmestynyt hänen esseekokoelmassaan Melancholica (2013). Sarastus julkaisee kirjoituksen kahdessa erillisessä osassa.)

–

–