Hesarille ei pidä nauraa – on vain vaikea olla nauramatta

JARNO ALANDER

–

Retoriikan mainio opinala tuntee käsitteen nimeltä argumentum ad hitlerum. Kysymyksessä on argumentaatiovirhe, jossa vastapuolta yritetään kompromettoida vertaamalla häntä johonkin yleisesti tuomittuun tai pahana pidettyyn.

Nimensä käsite on saanut tietenkin siitä, että nykyihmiselle Adolf Hitler ja Natsi-Saksa edustavat absoluuttista pahaa. Hitler on niin musta mörkö, että narsistiselle tai henkisesti epäkypsälle ihmiselle, jonka on aina saatava olla oikeassa ja jonka kanssa kukaan ei saa olla eri mieltä, kiusaus verrata mitä tahansa epämiellyttävää Hitleriin muodostuu tuon tuostakin ylivoimaiseksi.

Koska henkinen epäkypsyys ja älyllinen epärehellisyys on yhteiskunnassamme räjähdysmäisessä kasvussa, argumentum ad hitlerum on myös sen myötä käynyt erittäin yleiseksi – niin yleiseksi, että yhä useammin sitä ei enää osata edes todeta virheelliseksi.

Oppikirjamaisena esimerkkinä niin argumentum ad hitlerumista itsestään kuin sen laajasta levinneisyydestä suomalaisessa yhteiskunnassa toimikoon Helsingin sanomien toimituspäällikkö Petri ”E.” Korhosen laatima pääkirjoitus ”Natsille pitää nauraa”. Kirjoitus ilmaantui mainitun julkaisun verkkosivustolle 31.1.2015.

Takku.netissä tai Kapinatyöläisessä tämänkaltaista argumentaatiota on viljelty jo niin pitkään, ettei se enää jaksa yllättää tai kiinnostaa juuri ketään, mutta nyt samanlainen tapa käydä julkista keskustelua on siis löytänyt tiensä julkaisuun, jota joskus, vielä elävässä muistissa olevina aikoina, pidettiin Suomen johtavana sanomalehtenä.

Korhonen aloittaa tarinansa näin:

Pakko myöntää, uutiskuvissa nähdyt Suomen tai Ruotsin uusnatsit ovat aika huvittavia. Isot miehet marssimassa soihtujen kanssa käsi ojossa, karjumassa iskulauseita, jotka ovat kuin suoraan Korkeajännitys-lehdistä. Juden raus, homot raus, maahanmuuttajat raus, suvaitsevaisto raus.

Koomiselta vaikutelmalta ei voi välttyä. Sitä paitsi porukka näyttää harvoin arjalaisilta sankareilta.

Ruotsissa kuvaillun kaltaista liikehdintää on käsittääkseni joskus aivan oikeasti ollutkin. On oikein kivaa, että Korhonen voi nauraa sille. Mutta ruotsalaiset uusnatsit ovat joskus muinoin olleet aivan oikeasti vaarallisia ja väkivaltaisia – en usko, että heidän kanssaan tahtomattaan tekemisiin joutuneitä ihmisiä mitenkään merkittävästi nauratti. Nyky-Ruotsi puolestaan on väkivaltaisempi kuin koskaan, mutta väkivallasta vastaavat muut tahot kuin uusnatsit. Mutta se on tietenkin aivan eri asia.

Suomessa meininki on jäänyt lähinnä Sieg heil Suomi –dokumentissa kuvatulle tasolle, jossa porukan puuhasteluja on vaikeaa erottaa Kummeli-sketsistä. Tämän riemastuttavan kulttiteoksen tahdissa on fiilistelty myös allekijoittaneen taloudessa. On hieman vaikeasti hahmotettavissa, että tämä osasto muodostaisi vaaraa muille ihmisille kuin itselleen.

Korhonen jatkaa:

Tässä piileekin 2000-lukulaisen fasismin ja äärioikeistolaisuuden nousun pahin harha. Jos kuvittelemme, että nykynatsit ovat vain hassuja Fingerpori-hahmoja, katsomme väärään suuntaan. Paljon pelottavampia ajankuvia näkee niillä laitaoikeistoryhmien marsseilla, joissa ei huudeta tai heiluteta hakaristejä.

Kas näin toteutuu Korhosen älyllisen kaksoislutzin toinen osa. Vaikka 612-marssilla ei ”huudeta tai heiluteta hakaristejä”, ihan varmasti ollaan samaa porukkaa kuin Juden raus –natsit – joita tosin Korhosen harmiksi ei ole olemassa, mutta mitä pienistä.

Esimerkiksi viime itsenäisyyspäivänä ”kansallisen ja traditionalistisen” Sarastus-lehden soihtukulkue tepsutti Helsingin halki Hietaniemeen hyvin rauhallisesti. Joukossa marssi keskenään erimielisiä markkinaliberaaleja, Akateemisen Karjala-Seuran ymmärtäjiä ja Suomen vastarintaliikkeen suorakätistä väkeä sulassa sovussa.

”Esimerkiksi”?

Minusta tuntuu, että kyseistä kulkuetta ei tässä oteta esille ohimennen ja esimerkkinä. Lisäksi kyseinen marssi ei ollut Sarastuksen organisoima, vaikka Sarastuksen päätoimittaja Timo Hännikäinen pitikin tapahtumassa puheen. Mutta mitä pienistä.

On helppoa kiitellä tätä joukkoa hyvästä käytöksestä ja paheksua keskustassa tuolloin riehuneita #lähiöstlinnaan-anarkisteja. Todellisuudessa tuon uuden kohteliaan äärioikeiston tavoittelema yhteiskunta olisi kansalaiselle yhtä hyytävän kylmä kuin vasemmistoanarkistien ajatusreikäinen utopiakin.

Minkälainen tämä kirjavan, ”keskenään erimielisen” joukon tavoittelema yhteiskunta sitten on? Ihan oikeasti, eikä vain Korhosen fantasioissa?

Moni avoimen natsihenkinen europuolue on edennyt politiikassa huimasti, ilmeisesti jopa Vladimir Putinin konservatiivisen Venäjän avokätisesti tukemana. Viimeksi tällä viikolla, Auschwitzin keskitysleirin vapautuksen vuosipäivänä, Kreikassa Kultainen aamunkoitto -puolue juhli vaalimenestystään.

Tässä kappaleessa nähdään toinen Hesarin, Ylen ja muun suomalaisen valtavirtamedian surkuteltavan usein käyttämä umpikehno taktiikka: kaadetaan aivan kaikki, mistä he eivät pidä samaan laariin ja sitten leikitään, että mikä tahansa, mikä pätee mihin tahansa laarissa olevaan, päteekin maagisesti sen koko sisältöön.

Toisin sanoen, jos Kultaisen aamunkoiton johto koostuu korruptoituneista, Kreikan kansan ahdinkoa opportunistisesti hyväkseen käyttävistä ja vähintään potentiaalisen vaarallisista natseista, se todistaa, että sellaisia ovat kaikki muutkin puolueet (ja järjestöt, yksilöt, verkkosivustot, julkaisut jne.) joiden Petri E. Korhonen haluaa olevan sellaisia.

Muuttukohan argumentum ad hitlerum muuten joskus vielä argumentum ad putinumiksi?

Seuraavaksi Korhonen lyö pöytään radikaalin epämääräiset suosituksensa tilanteeseen:

Siksi demokratialle on yhä tärkeämpää erottaa räyhäävät vaatenatsit paljon vaarallisemmista aatenatseista.

Univormunatseille ei pelkästään saa vaan pitää nauraa päin naamaa. Kunhan samalla huomaamme Suomessakin salonkikelpoisen äärioikeiston nousun.

Niinpä niin. Jos jokin on ”demokratialle tärkeää”, mitäpä emme olisi valmiita tekemään sen eteen? Tai niin kuin Yhdysvaltojen maavoimien majuri Phil Cannella tiesi jo Vietnamin sodan aikana: joskus kylä on pakko polttaa, jotta se voidaan pelastaa.

Eräs pikkuhuomio vielä. En voi olla miettimättä Korhosen kirjoituksen otsikkoa: natsille pitää nauraa. Nauraminen on siis tietyissä tilanteissa pakollista, jos haluaa pysyä Korhosen hyvissä kirjoissa. Tämä siitä huolimatta, että nauru on refleksi, reaktio johonkin ulkoiseen ärsykkeeseen. Ihmisen on hyvin vaikeaa nauraa käskettäessä, ainakaan uskottavasti.

En halua sortua pilkunviilaukseen, mutta en toisaalta voi olla ajattelematta, että Korhonen tässä paljastaa ajatusmaailmastaan jotain varsin pimeää. Kim Jong-ilin kuoltua Pohjois-Koreassa rahdattiin leireille lukuisia ihmisiä, joiden itku ja valitus heidän kuullessaan generalissimon kuolemasta ei ollut riittävän aitoa. En yritä nyt suinkaan väittää, että suomalaisilla tai eurooppalaisilla toisinajattelijilla olisi yhtä karut olot kuin Pohjois-Koreassa, tai että monetkaan Korhosen aatetovereista olisivat valmiita sulkemaan meikäläiset kuolemanleireille. Mutta yhä enemmän alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä on aste-, ei laatuero.

Joten arvon Petri E. Korhonen ja kumppanit: naurakaa oikein sydämenne kyllyydestä. Naurakaa ja tarkkailkaa toisianne nauraessanne. Katsokaa nauravan toverinne silmiä. Niistä nimittäin näkee,onko nauru aitoa, vai onko kyseessä kenties pakkonaurava, naamioitunut markkinaliberaali, Akateemisen Karjala-Seuran ymmärtäjä tai kohtelias uusnatsi. He voivat näyttää miltä hyvänsä, ja heitä on kaikkialla!

Toivottaisin teille hyvää päivänjatkoa, mutta teidän päivänne ei tule olemaan hyvä. Kuten ei teidän kuukautenne, vuotenne tai vuosikymmenennekään. Teidän korttitalonne tulee romahtamaan nopeammin ja perusteellisemmin kuin olitte ikinä uskoneet. Sitten taitaa olla jonkun muun vuoro nauraa.

–

–

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.