Tulevaisuudessa ei ole mitään hauskaa

JARNO ALANDER

–

”Jestas,” sanoi Penelope. ”Näiden ihmisten on täytynyt olla tosi fiksuja.”
”Epäilemättä. Monet heistä osasivat lukea jo ennen kuin he täyttivät kaksitoista.”

–

Tito Perdue (s. 1938) on Suomessa melko tuntematon yhdysvaltalaiskirjailija, joka mainostaa itseään Alabaman ensimmäisten uudisraivaajien ja etelävaltioiden armeijan upseerien jälkeläisenä. Perdue ehti tehdä uran kirjanpitäjänä, vakuutusyhtiön virkailijana ja kirjastonjohtajana ennen ryhtymistään kirjailijaksi vuonna 1983.

Vuonna 1991 Perdue julkaisi ensimmäisen romaaninsa Lee. Teoksen päähenkilö ja tekijän alter ego Lee Pefley on pesunkestävä elitisti, älyllinen snobi ja henkeen ja vereen konfederaation mies, joka vihaa jenkkejä ja liittovaltiota erityisesti sekä modernia Amerikkaa yleensä.

Perdue on kirjoittanut Leelle neljä jatko-osaa, jotka käsittelevät eri vaiheita Lee Pefleyn elämässä. Vuonna 1994 ilmestynyt Opportunities in Alabama Agriculture kertoo Pefleyn esi-isien vaiheista, kun taas vuoden 2007 Fields of Asphodelissa jo manan majoille mennyt Pefley käyskentelee Styx-joen vartta muistellen samalla elämäänsä.

Vuoden 2011 The Node muodostaa eräänlaisen poikkeuksen Perduen tähänastisessa tuotannossa. Sen päähenkilö ei ole Lee Pefley, vaan 2040-luvun Amerikassa elävä Pefleyn pojanpoika. Kirjassa Pefleyn jälkeläinen jää nimettömäksi – Perdue kuvailee hahmoa ainoastaan ”meidän mieheksi”, ”meidän jätkäksi” tai ”meidän pojaksi”, toisinaan myös ”meidän pyhiinvaeltajaksemme”.

The Nodessa Perdue yhdistelee muista teoksistaan tuttuun etelävaltiolaiseen älykkösatiiriin dystopian aineksia. Lopputulosta voitaisiin nimittää vaikka jonkinlaiseksi parodiaksi dystopiasta kirjallisuudenlajina yleensä ja erityisesti ns. ”rotutietoisista” dystopioista, eli lajista, jonka klassikoita ovat esimerkiksi Jean Raspailin Camp of the Saints ja William Luther Piercen The Turner Diaries.

Pohjois-Amerikassa, jossa ”meidän poika” elää, ovat monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus saavuttanut lopullisen voiton. Naiset ovat ”vahvoja naisia”, joiden elämässä tärkeintä on omaksua käyttäytymisessään kaikki miehisyyteen perinteisesti liitetyt kielteiset piirteet. Hame on siveä, jos se peittää suurimman osan häpyalueesta.

Amerikan valkoihoisen, jo aikaa sitten vähemmistöön jääneen väestön osalta homoseksuaalisuutta pidetään normina, ja heteroutta sekä erityisesti lasten hankkimista epäilyttävänä poikkeuksena. Yksin liikkuvien ”cauksien” eli valkoisten kimppuun käydään välittömästi, mutta ryhmissä liikkuminen on heidän osaltaan lainvastaista.

Ruoka on mautonta ja alkuperältään epämääräistä teollista mössöä. Rahayksikkönä on yhä virallisesti dollari, mutta se on lähestulkoon arvoton. Pimeillä markkinoilla kaikki kaupankäynti tapahtuu kiinan yuanilla (tosin syystä tai toisesta kahden yuanin kolikossa on Brad Pittin ja Angelina Jolien kuvat). Hallituksen mukaan talous on paremmassa jamassa kuin koskaan. Musiikki on barbaarista, rivoa meteliä. Uutisissa kymmenen puhuvaa päätä puhuvat yhtä aikaa toistensa päälle hetken aikaa, jonka jälkeen lähetys siirtyy uudelleen pornoon.

Kaupungeissa vallitsee anarkia, jossa jokainen etninen enklaavi käy jatkuvaa matalan intensiteetin sotaa kaikkia muita vastaan. Kadut ovat täynnä jätteitä, poltettuja autonraatoja ja ruumiita, joita kukaan ei enää ole kiinnostunut siivoamaan pois.

Ympäristö on niin saastunut, että niin sateelle kuin auringonvalolle altistuminen on hengenvaarallista. Suurin osa villieläimistä ja myös jotkut kotieläimet, kuten esimerkiksi lehmät, ovat kuolleet sukupuuttoon. Sikäli kun suvaitsevaisen riemuvoiton saavuttaneessa maailmassa vielä joitain ongelmia esiintyy, ne kaikki ovat tietenkin valkoinen miehen syytä.

Tito Perdue

Ainoa tekninen edistysaskel, joka The Noden maailmassa on nykyhetken ja painajaismaisen tulevaisuuden välillä saatu aikaan, on ”eskrubilaattoreiden” (escrubilator) ilmaantuminen päivittäiseen elämään. Näihin merkillisiin laitteisiin Perdue viittaa jatkuvasti, selittämättä koskaan mitä ne oikein ovat. Ensin ne vaikuttavat jonkinlaisilta älypuhelimilta tai kannettavilta tietokoneilta, mutta tarinan edetessä niistä paljastuu yhä yllättävämpiä ominaisuuksia. Niitä voi käyttää esimerkiksi tiirikkana, kiikareina, veitsenä tai taskulamppuna. Eskrubilaattorit kulkevat portaita ylös ja alas, ne voivat sairastua ja kuolla, ja jopa karata omistajiltaan ja lisääntyä keskenään, muodostaen villiintyneitä eskrubilaattorilaumoja, jotka raatelevat ja syövät kesyjä eskrubilaattoreita.

Siellä täällä saamme myös kuulla, miten vanhalla mantereella jaksetaan. Parhaiten asiat ovat ilmeisesti Islannissa, jossa cauksien on jopa mahdollista kulkea paikasta toiseen yksin ja selvitä hengissä. Myös Norjan väestöön kuulemma kuuluu yhä ihmisiä, jotka uskaltavat avoimesti ilmoittaa olevansa norjalaisia. Tanskanmaalla taas ei kuulemma enää mitään muuta olekaan kuin mätää, ja Englannissa ”kaukasoidiongelma” on kuulemma lopullisesti ratkaistu.

The Noden juoni on yksinkertainen. Maatilalleen useiksi vuosiksi eristäytynyt päähenkilö joutuu lähtemään kaupunkiin, kun polttoaineen saaminen alkaa muuttua mahdottomaksi. Mukanaan hänellä on kartta, muutamia kirjoja, revolveri ja siihen 300 patruunaa. ”Meidän poikamme” löytää ”noodin”, hylätyssä rakennuksessa piileskelevän joukon valkoisia, jotka pyrkivät pitämään yllä sivilisaation ja korkeakulttuurin jo kovin heikoksi käynyttä liekkiä.
44-vuotiaana miehemme on noodin jäsenistä nuorimmasta päästä, joten hän saa eeppisen tehtävän. Hänen tulee valita noodin hedelmällisessä iässä olevista naisjäsenistä haluttavin (vaihtoehtoja punnitessaan miehemme joutuu toteamaan, että varsinaisesta runsaudensarvesta ei todellakaan ole kyse), matkustaa länteen ja perustaa ”äitinoodi”, josta käsin hänen on kansoitettava maa uudelleen valkoisilla ja palautettava Amerikka takaisin 1950-luvun kulta-aikaan!

Käsillä on siis ainekset varsin mehukkaaseen satiiriin, jossa osumaa saisivat niin monikulttuurisuus- ja suvaitsevaisuusfanaatikot, kuin myös amerikkalaistyylinen ”valkoinen nationalismi”. Valitettavasti Perdue kompastuu omaan nokkeluuteensa pahemman kerran.

Perduen tyyli vaatii lukijalta huomattavasti totuttelua. Hän käyttää runsaasti kikkaa, jossa jotakin banaalia tai vastenmielistä henkilöä tai tilannetta kuvailtaessa käytetään muka sarkastisesti korkealentoisia sivistyssanoja. Hän on myös kovin mieltynyt erilaisiin sanaleikkeihin ja intertekstuaalisuuteen ja hänen tekstinsä rönsyilee jatkuvasti sinne tänne. Perdue on kuitenkin ilmiselvästi taitava kirjoittaja, ja tekstin hallitsemattomuus on selvästi näennäistä. Nämä ovat makuasioita, mutta minusta The Node olisi vaikuttavampi lukukokemus, jos pahimmat rönsyt ja irrallisimmat sukkeluudet olisivat jääneet kustannustoimittajan suodattimeen.

Pahempana ongelmana pidän teoksen psykologista latteutta ja staattisuutta. The Node voisi mennä perus-Bildungsromanista, jos Perdue antaisi hahmojensa oppia jotain kokemuksistaan tai edes pyrkiä käsittelemään ja ymmärtämään niitä. Päähenkilö ja hänen muutamat kumppaninsa ovat kuitenkin vain joukko absurdista tilanteesta toiseen pomppivia karikatyyrejä, jotka eivät tarinan edetessä muutu tai kehity mitenkään, eivätkä muodosta minkäänlaisia uskottavia suhteita toisiinsa.

The Node jää siis korkeintaan mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi, eikä edes kovin onnistuneeksi sellaiseksi. Suomalaislukijalle se ei anna juuri mitään.
Jos Amerikan etelän satiiri kiinnostaa, kannattaa tarttua John Kennedy Toolen maanmainioon Typerysten salaliittoon. ”Valkoisesta nationalismista” ponnistavista dystopioista kiinnostuneiden valinta olkoon joko Scott Wilsonin Utopia X tai Ward Kendallin Hold Back This Day.

–

Tito Perdue: The Node (Nine-Banded Books, 2011)

–

–

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.