SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Päätös: Konekulttuurin nousu ja tuho (Ihminen ja tekniikka, osa V)

oswaldOSWALD SPENGLER   (suomentanut Matti Simola)

Tämä kirjoitus on viides ja viimeinen luku Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik (“Ihminen ja tekniikka”, 1931). Sarastus julkaisee Matti Simolan suomennoksen Spenglerin teoksesta “jatkokertomuksena” luku kerrallaan. Aiemmat luvut luettavissa täältä: 1, 2, 3, 4.

X

Aseistetun käden ”kulttuurista” pääsi vähitellen osalliseksi koko ihmissuku. Erilaiset ”puhumisen ja yhteistoiminnan kulttuurit” – niitä on jo muutamia, ja ne ovat selvästi toisistaan erotettavissa – joissa jo vaikuttaa persoonallisuuden ja massan, vallanhimoiseksi kasvavan ”hengen” ja sen tuhoaman elämän vastakkaisuus, ovat levinneet vain osaan ihmiskuntaa ja ovat, kukoistettuaan ainoastaan muutaman vuosituhannen, jo kauan sitten sammuneet ja hajonneet. Mitä kutsumme ”luonnonkansoiksi”, joita pidämme ”primitiivisinä”, ovat pelkkiä aikaisemman elämän jäänteitä, pelkkiä sielullisten muotojen raunioita, hiiltynyttä kuonaa, jota ei enää lämmitä kasvun ja sitä seuraavan lakastumisen hehku.

Noin vuodesta 3000 eKr. on siellä täällä alkanut kehittyä korkeakulttuureja, kulttuureja sanan ahtaimmassa ja korkeimmassa merkityksessä. Mikään niistä ei leviä kovin laajalle, ja niiden kukoistuskausi tuskin kattaa tuhatta vuotta. Viimeiset katastrofit tapahtuvat nopeassa tahdissa. Jokainen vuosikymmen on merkityksellinen, melkein jokaisella vuodella on oma ”ilmeensä”. Tämä on maailmanhistoriaa sanan ankarimmassa merkityksessä. Tämä kiihkeä elämä on luonut symbolikseen ja ”maailmakseen” kaupungin, aikaisempaa vaihetta symboloineen kylän tilalle, kivisen kaupungin kaiken keinotekoisen, maaemosta erotetun, täysin luonnonvastaiseksi käyneen elämän, juurettoman ajattelun tyyssijaksi, joka vetää puoleensa ja imee kuiviin ympäröivän maaseudun elämänvoiman.

Siellä syntyy ”sivistymättömän talonpoikaiston” rinnalle ”yhteiskunta” säätyrajoineen – aatelisto, papisto, porvaristo – täysin henkevöityneenä, keinotekoisena hierarkiana, joka syrjäyttää elämän luonnollisen arvojärjestyksen: voimakas – heikko; älykäs – tyhmä. Siellä hallitsevat ”ylellisyys” ja ”rikkaus”, jotka väärinymmärrettyinä tekevät kateellisiksi kaikki, jotka itse eivät ole päässeet niistä osallisiksi. Juuri ylellisyys on kulttuurin vaativin muoto. Ajateltakoon Perikleen ajan Ateenaa, Harun al Rashidin Bagdadia ja rokokoota. Tämä kaupunkikulttuuri on läpikotaisin ylellistä, kaikissa kansankerroksissa ja ammateissa, sitä rikkaampaa ja kypsempää mitä pitemmälle aika kuluu, läpikotaisin keinotekoista, on sitten kyse diplomatiasta, elämäntaidosta tai elämän koreudesta, kirjoittamisesta, ajattelemisesta tai talouselämästä. Ilman aineellista rikkautta, joka kasautuu vain harvoihin käsiin, ei myöskään voi olla kuvataiteellista tai intellektuaalista ”rikkautta”, ei hienostuneita käytöstapoja, puhumattakaan erilaisten maailmankatsomusten tai käytännöllisen ajattelun syrjäyttäneen teoreettisen ajattelun ilmentämästä ylellisyydestä. Aineellista köyhtymistä seuraa välittömästi intellektuaalinen ja taiteellinen köyhtyminen.

Tässä merkityksessä ovat myös näiden kulttuurien kypsyttämät tekniset menetelmät henkistä ylellisyyttä, myöhäisiä, makeita, helposti pilaantuvia lisääntyvän keinotekoisuuden ja henkevöitymisen hedelmiä. Ne saivat alkunsa kolmannella vuosituhannella eKr. kaukana etelässä, Egyptin hautapyramidien rakentamisessa ja Babylonian sumerilaisten temppelitornien pystyttämisessä, minkä edellytyksenä oli vain kyky hallita painavia massoja, ja niitä sovellettiin edelleen kiinalaisen, intialaisen, antiikin, arabialaisen sekä meksikolaisen kulttuurin hankkeissa ja vihdoin myös kaukana pohjoisessa toisella vuosituhannella jKr. faustisen kulttuurin luomissa rakennelmissa, mitkä merkitsivät voittoa puhtaasti teknisen ajattelun vaikeimmista probleemoista.

Nämä kulttuurit kehittyivät toisistaan riippumatta, varhaisimmat etelässä, myöhemmät pohjoisessa. Faustinen, länsieurooppalainen kulttuuri ei ehkä ole viimeinen, mutta se on varmasti voimakkain, intohimoisin, kaiken henkistymisen ja sielullisen rikkinäisyyden välisen sisäisen vastakkaisuuden vuoksi myös kaikista traagisin. On mahdollista, että vielä ilmaantuu joku väsähtänyt jälkijoukko, ehkä jostakin Veikselin ja Amurin välisiltä lakeuksilta, joskus seuraavalla vuosituhannella, mutta täällä on luonnon ja sitä vastaan kapinaan nousseen ihmisen välinen historiallinen kamppailu jo käytännössä viety päätökseen.

Pohjoisen ympäristön ankarat elinehdot, kylmyys ja jatkuva taistelu toimeentulosta, ovat muovanneet sikäläisistä heimoista äärimmäisen terävä-älyisiä, kuuman intohimoisia ja kylmän rauhallisia, vahvoja rotuja, joita ajaa eteenpäin, taisteluun ja uskaliaisiin yrityksiin, se mitä olen kutsunut kolmannen ulottuvuuden paatokseksi. Aidot petoeläimet tässä ankarasti taistellen tavoittelevat mahdotonta, murtaakseen sen ylivallan, jonka ikeeseen ajattelu ja keinotekoinen organisoitu elämä ovat valjastaneet veren vietit, ja pyrkivät saattamaan sen palvelemaan niitä itseään, kohottaakseen vapaan persoonallisuuden kohtalon koko maailman tarkoitukseksi. Tahto valtaan, joka uhmaa kaikkia ajallisia ja avaruudellisia rajoja, jonka varsinaisena päämääränä on rajattomuus, äärettömyys, alistaa käyttöönsä kokonaisia maanosia ja lopulta sulkee liikennejärjestelyidensä ja uutisvälityksensä verkkoon koko maapallon väkivaltaisesti muuttaen sen käytännöllisellä energiallaan ja hirvittävillä teknisillä menetelmillään oman mielensä mukaiseksi.

Jokaisen korkean kulttuurin alussa muodostuu tasaisen talonpoikaiselämän yläpuolelle kaksi varsinaista säätyä, aateli ja papisto, joista ”yhteiskunta” saa alkunsa. Ne edustavat ruumiillisessa hahmossa kahta ideaa, kahta toisensa poissulkevaa ideaa. Aatelinen, soturi, seikkailija elää tosiasioiden maailmassa, pappi, oppinut, filosofi omassa totuuksien maailmassaan. Toinen kärsii jonkin kohtalon tai toteuttaa sen, oman kohtalonsa; toinen pohtii syitä ja seurauksia. Edelliselle henki on vain hänen väkevän elämänsä renki; jälkimmäinen taas omistaa elämänsä henkisyydelle. Missään ei tämä vastakkaisuus ole saanut sovittamattomampia muotoja kuin faustisessa kulttuurissa, missä petoeläimen ylpeä veri viimeisen kerran nousee kapinaan puhtaan ajattelun tyranniaa vastaan. Lähtien keisarin vallan ja paavinvallan edustamien ideoiden välisestä kamppailusta 1100-ja 1200-luvulla aina ylimyksellistä rotuperinnettä edustavien voimien – kuninkuus, aateli, armeija – ja joidenkin rationalististen, liberalististen, sosialististen plebeijiteoreetikoiden väliseen taisteluun – ranskalaisesta saksalaiseen vallankumoukseen – on aina uudelleen yritetty päästä lopulliseen ratkaisuun.

XI

Tämä ero näyttäytyy koko suuruudessaan faustisen kulttuurin nousuun liittyvässä veren viikinkien ja hengen viikinkien välisessä vastakkaisuudessa. Sammumattomassa kiihkossaan päästä aina vain kauemmaksi purjehtivat edelliset Pohjolan ääriltä Espanjaan (796), Venäjän sisäosiin (859), Kiovan kautta Mustallemerelle ja Bysanttiin (865), Kaspianmerelle (880), Persiaan (909). Vuoden 900 tienoilla he asuttavat Normandian ja Islannin, noin vuonna 980 Grönlannin, ehkä vuonna 1000 he löytävät Pohjois-Amerikan. Vuonna 1029 he tekevät retken Normandiasta Etelä-Italiaan ja Sisiliaan, vuonna 1034 Bysantista Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan, vuonna 1066 he Normandiasta käsin valloittavat Englannin.

Sama rohkeus ja saaliinhimo saa henkistä valtaa tavoittelevat 1200-ja 1300-luvun munkit tunkeutumaan teknis-fysikaalisten probleemien maailmaan. Tällä ei ole mitään yhteistä kiinalaisille, intialaisille, arabialaisille ja antiikin oppineille ominaisen tositoimia kaihtavan joutilaan uteliaisuuden kanssa. Tässä ei ajattelun päämääränä ole pelkkä ”teoria”, kuvaus jostakin, mitä ei voi tietää. Jokainen luonnontieteellinen teoria on pelkkä luojansa ymmärryksen rajoissa syntynyt, kiinteästi hänen uskonnollisiin käsityksiinsä liittyvä luonnonvoimia kuvaava myytti. Tässä, ja vain tässä, on teoria alusta asti pelkkä työhypoteesi. Työhypoteesin ei tarvitse olla ”oikea”, sen on vain oltava käyttökelpoinen. Sen tarkoitus ei ole paljastaa meitä ympäröivän maailman salaisuuksia, vaan auttaa meitä saavuttamaan tiettyjä päämääriä. Siksi englantilaiset Grosseteste (s. 1175) ja Roger Bacon (s. noin 1210) sekä saksalaiset Albertus Magnus (s. 1193) ja Witelo (s. 1220) korostivat matemaattisten menetelmien tärkeyttä. Siksi on tehty kokeita, harjoitettu (Francis) Baconinscientia experimentalista, missä luonnolta on kiduttamalla saatu puristetuksi joitakin vastauksia. Experimentum enim solum certificat, kuten Albertus Magnus kirjoitti. Se on älykkäiden petoeläinten sotajuoni. He luulivat haluavansa oppia ”tuntemaan Jumalan”, mutta halusivatkin vain eristää elottoman luonnon voimat eli sen näkymättömän energian, joka kaikkea liikuttaa, ja tehdä sen käyttäjän kannalta käsitettäväksi. Faustinen luonnontiede, ja yksin se, koskee dynamiikkaa, erotuksena kreikkalaisten statiikasta ja arabien alkemiasta. Ei ole kyse aineista vaan voimista. Massa on vain yksi energian funktio. Grosseteste kehittää teorian tilasta valon funktiona, Petrus Peregrinus magnetismin teorian. Eräs käsikirjoitus vuodelta 1322 ennakoi Kopernikuksen teoriaa, jonka mukaan maa kiertää aurinkoa, ja 50 vuotta myöhemmin Nikolaus von Oresme kirjoituksessaan ”De coelo et mundo” perustelee tämän teorian vielä selvemmin ja syvällisemmin kuin Kopernikus itse sekä kirjoituksessaan ”De differentia qualitatum” jo valmistaa tietä Galilein painovoimalaeille ja Descartesin analyyttiselle geometrialle. Jumalaa ei enää nähdä persoonallisena Herrana, joka valtaistuimeltaan hallitsee maailmaa, vaan loputtomana, nimeämättömänä voimana, joka on läsnä kaikkialla maailmassa. Tuo hurskaiden munkkien harjoittama erikoinen jumalanpalvelus, jossa kokeellisesti tutkittiin luonnossa vaikuttavia, pitkään salassa olleita voimia, on historiallisesti harvinainen ilmiö. Samalla kun palvelet Jumalaa, Jumala palvelee sinua, kiteytti eräs vanha saksalainen mystikko.

Enää ei riittänyt kasvien, eläinten, orjien hyödyntäminen; luonnonrikkauksien kuten metallien, kivien, puun, kuituaineiden, kaivojen ja kaivantojen veden ryövääminen; luonnonesteiden voittaminen laivoja, teitä, siltoja, tunneleita ja patoja rakentamalla. Luonnonvarojen riiston sijaan keskityttiin nyt valjastamaan luonnonvoimat ja näin moninkertaistamaan koko energiatalous. Tämä hirmuinen ajatus, niin vieras koko muulle ihmiskunnalle, on yhtä vanha kuin faustinen kulttuuri. Jo 900-luvulta tunnemme aivan uudentyyppisiä teknisiä konstruktioita. Jo Roger Bacon ja Albertus Magnus ovat pohtineet mahdollisuutta rakentaa höyrykoneita, höyrylaivoja ja lentokoneita. Ja luostareiden kammioissa monia myös askarrutti itse ikiliikkujan periaate.

Tältä ajatukselta emme enää ole saaneet rauhaa. Sen toteuttaminen merkitsisi lopullista voittoa Jumalasta tai luonnosta – deus sive natura. Pieni omatekoinen maailma, jota liikuttaa sen oma voima, samoin kuin suurta maailmaa, ja joka tottelee vain ihmisen sormea. Rakentaa itse kokonainen maailma, itse olla Jumala – tämä on se faustinen keksijänunelma, johon perustuvat kaikki myöhemmät konesuunnitelmat, jotka rajattomasti lähestyvät tuota ikiliikkujan periaatetta, jota ei koskaan voida saavuttaa. Ajatus petoeläimestä ja sen saaliista on tässä ajateltu loppuun. Ei vain yhtä ja toista, kuten
Prometeuksen varastama tuli, viedä saaliina tähän kulttuurin rakennelmaan, vaan itse maailma ja koko sen voiman salaisuus. Joka itse ei ollut joutunut tämän koko luomakunnan alistamaan pyrkivän vallantahdon lumoihin, näki siinä jotakin saatanallista, ja konetta onkin aina pidetty paholaisen keksintönä ja sellaisena myös pelätty. Roger Bacon oli ensimmäinen tuossa pitkässä tuhoon tuomittujen taikureiden ja kerettiläisten ketjussa.

Mutta länsimaisen tekniikan historia liikahtaa taas eteenpäin. Noin vuonna 1500 Vasco da Gama ja Kolumbus aloittavat uudet viikinkiretket. Länsi-ja Itä-Intiaan luodaan tai sieltä valloitetaan uusia valtakuntia, ja pohjoisen rodun edustajia alkaa virrata Amerikkaan, mihin Islannin valloittaneet viikingit aikoinaan turhaan olivat yrittäneet perustaa siirtokuntaa. Ja samaan aikaan tehdään myös paljon uusia intellektuaalisia viikinkiretkiä. Keksitään ruudin käyttö ampuma-aseissa ja kirjapainotaito. Kopernikuksen ja Galilein ajoista lähtien kokeillaan monenlaisia menetelmiä, joilla ihmisten ja eläinten työvoima voitaisiin korvata elottomasta luonnosta saatavalla voimalla.

Kaupunkien kasvaessa tekniikasta on tullut porvarillista. Goottilaisten munkkien seuraajaksi tuli ulkona maailmassa oppinsa saanut keksijä, konetekniikan saloihin vihkiytynyt pappi. Rationalismin nousun myötä tulee ”uskosta tekniikkaan” lopulta jonkinlainen materialistinen uskonto: Tekniikka on ikuista, kuin Isä Jumala; se vapahtaa ihmiskunnan, kuten Poika; se tuo meille valon, kuten Pyhä Henki. Ja edistysuskoiset poroporvarit, Lamettriestä Leniniin, muodostavat sitä palvovan seurakunnan.

keksijäKeksijän intohimo ei suinkaan kohdistu sen erityisiin seurauksiin. Hänen toimintansa on vietinomaista; kyse on vain hänen onnestaan ja kärsimyksestään. Hänelle merkitsee vain se nautinto, rikkaus ja maine, jota vaikeiden ongelmien ratkaiseminen tuottaa hänelle itselleen. Häntä ei kiinnosta onko hänen keksinnöistään hyötyä vai haittaa, voidaanko niillä rakentaa jotakin vai ainoastaan tuhota, ei vaikka joku jo alussa saattaisi hänelle tämän kertoa. Tosin ”ihmiskunnan teknisten saavutusten” vaikutusta ei kukaan voi edeltäkäsin tietää – sikäli kuin ”ihmiskunta” koskaan voisi mitään keksiä. Kemialliset keksinnöt kuten indigon valmistaminen ja lyhyessä ajassa todennäköisesti myös keinokumin valmistaminen tulevat tekemään kokonaisia valtioita elinkelvottomiksi, sähköinen voimansiirto ja koskien valjastaminen energiatuotantoon ovat alentaneet Euroopan vanhojen hiilialueiden ja niiden väestön arvoa. Ovatko tällaiset pohdinnot koskaan saaneet yhtäkään keksijää tuhoamaan keksintöjään? Joka tällaista luulee, ei tunne kovin hyvin ihmisen petoeläinluonnetta. Kaikki suuret keksinnöt ja yhteisyritykset ovat saaneet alkunsa siitä ilosta, mitä muiden voittaminen tuottaa vahvoille yksilöille. Ne ilmentävät persoonallisuutta, eivät massojen hyötyajattelua. Nämä ovat pelkkää yleisöä, jonka on hyväksyttävä seuraukset, mitä ne sitten ovatkin.

Ja ne ovat hirvittävät. Pieni joukko synnynnäisiä johtajia, yrittäjiä ja keksijöitä pakottaa luonnon työskentelemään miljoonien ja miljardien hevosvoimien teholla, ja tämän rinnalla ruumiillisella ihmistyöllä ei ole enää mitään merkitystä. Luonnon salaisuuksia ei tunneta yhtään paremmin kuin ennenkään, mutta tunnetaan työhypoteesi, joka ei ole ”tosi”, vaan ainoastaan tarkoituksenmukainen, ja jolla luonto saadaan tottelemaan ihmisen käskyjä, jotka sille ilmoitetaan painamalla nappia tai kevyesti kääntämällä jotakin vipua. Keksintöjä tehdään hurjasti kiihtyvällä tahdilla, ja kuitenkaan – tätä on aina toistettava – ihmistyötä niillä ei säästetä yhtään. Mitä enemmän rakennetaan koneita, sitä enemmän tarvitaan myös käsiä, koska tekninen ylellisyys lisää kaikkea muuta ylellisyyttä ja koska keinotekoinen elämä tulee aina vain keinotekoisemmaksi.

Siitä lähtien kun keksittiin kone, tuo kavalin mahdollinen ase, millä luontoa vastaan voi taistella, ovat yrittäjät ja keksijät tarvinneet käsiä lähinnä uusien koneiden valmistamiseen. Koneita pitää käynnissä eloton voima, höyryn tai kaasun paine, sähkö ja lämpö, joita saadaan hiilen ja öljyn polttamisesta tai koskivoimasta. Näin on sielullinen jännite johtajien ja johdettavien välillä kasvanut vaarallisen suureksi. Näiden eri ryhmien edustajat eivät enää ymmärrä toisiaan. Esikristillisten vuosituhansien varhaisimmat ”yhteisyritykset” edellyttivät kaikkien olevan hengessä mukana ja tarkalleen ymmärtävän mitä on tekeillä. Oli kyse samantapaisesta toveruudesta, mitä nykyään voi kokea ajometsästyksessä tai urheilussa. Egyptin ja Babylonian ensimmäisten suurten rakennelmien pystyttämisessä ei tällainen enää ollut mahdollista. Yksittäinen työntekijä ei voinut ymmärtää mitä oli valmistumassa ja mihin tarkoitukseen. Koko hanke oli hänelle yhdentekevä, tai hän suhtautui siihen suorastaan vihamielisesti. ”Työstä” oli tullut kirous, kuten Raamatun alun paratiisikertomuksessa kuvataan. Nykyään, 1700-luvulta alkaen, lukemattomat ”kädet” hoitavat asioita, joiden todellisesta merkityksestä elämässä, myöskään omassa elämässä, ei tekijöillä ole enää mitään käsitystä, eikä heitä vähääkään liikuta onnistuuko yritys vai ei. Suurten joukkojen sielunmaisema on autio ja lohduttoman tasainen, ei ole surua eikä myöskään iloa, on vain katkeruutta, jota joidenkin harvojen lahjakkaiden ja luovien ihmisten menestys aiheuttaa. Ei haluta nähdä, ei enää ymmärretä, että johtajien työ on raskaampaa työtä ja että myös työntekijöiden elämä riippuu näiden menestyksestä. Hämärästi aavistetaan, että tämä työ tuottaa tekijälleen erikoisen onnentunteen, että se tekee sielun vapaammaksi ja rikkaammaksi, ja siksi sitä vihataan.

XII

Todellakaan päät enempää kuin kädet eivät vähääkään voi vaikuttaa konetekniikan kohtaloon. Se on kehittynyt sisäisestä, sielullisesta pakosta ja on nyt saavuttamassa täyttymyksensä, loppunsa. Olemme nyt päässeet huipulle, sinne, missä viides näytös alkaa; olemme lopullisten ratkaisujen edessä. Tragedia päättyy.

Jokainen korkeakulttuuri on tragedia; ihmisen historia kokonaisuudessaan on traaginen. Mutta faustisen ihmisen tuhoutuminen omaan röyhkeyteensä on jotakin paljon suurempaa kuin kaikki se, mitä joku Aiskhylos tai Shakespeare pystyivät kuvittelemaan. Luomus nousee omaa luojaansa vastaan: Kuten kerran mikrokosmos ihminen nousi kapinaan luontoa vastaan, samoin nyt mikrokosmos kone kapinoi pohjoista ihmistä vastaan. Maailman valtiaasta tulee koneen orja. Se pakottaa hänet, meidät, joka ainoan, osoittamalleen tielle, aivan riippumatta siitä, olemmeko siitä tietoisia ja tahdommeko sitä. Rattailta suistunut voittaja raahautuu villiintyneen valjakkonsa perässä kuoliaaksi.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa näyttää ”maailma” tällä pienellä planeetalla tällaiselta: Joukko pohjoista rotua olevia, englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten ja jenkkien johtamia kansakuntia hallitsee tilannetta. Niiden poliittinen valta perustuu niiden rikkauteen, joka taas perustuu niiden teollisuuden voimaan. Ja teollisuutta ei olisi ilman hiiltä. Avattujen hiilikaivosten sijainti varmistaa juuri germaanisille kansoille melkeinpä monopoliaseman ja johtaa koko historiallisella ajalla ennen kokemattomaan väestöräjähdykseen. Hiilen perässä saapuu pitkin kaivosten ympärille muodostunutta tieverkostoa valtava konetekniikan kasvattama ihmisjoukko työskentelemään ja hankkimaan elantonsa sen palveluksessa. Muiden kansojen osaksi tulee raaka-aineiden tuottaminen ja jalosteiden kuluttaminen, asuivat ne sitten siirtomaissa tai näennäisen itsenäisissä valtioissa. Tämä jako varmistetaan maajoukoilla ja laivastolla, joihin vain teollisuusmailla on varaa ja jotka läpikotaisin teknistyneinä myös itse muodostavat koneiston, joka voidaan yhdellä sormenpainalluksella ”käynnistää”. Tässä taas näkyy politiikan, sodan ja talouselämän, jos ei ykseys, niin ainakin läheinen sukulaisuus. Sotilaallisen voiman määrä riippuu teollisuuden tasosta. Maat, joilla ei ole merkittävää teollisuutta, ovat köyhiä joka suhteessa; siksi niillä ei ole varaa armeijaan ja sodankäyntiin, joten ne ovat poliittisesti voimattomia, ja niiden työntekijät, johtajat ja alaiset, ovat kaikki niiden vastustajien talouspolitiikan objekteja.

Kateellinen ”pieni ihminen” näkee vain kasvavien massojen käsillään tekemän suorittavan työn eikä osaa arvostaa noiden muutamien luovaa ajatustyötä tekevien johtajien, yrittäjien, keksijöiden ja insinöörien, massoille käsittämättömäksi jäävää, yhä tärkeämmäksi käyvää roolia. Eniten näitä arvostetaan toistaiseksi Amerikassa, vähiten Saksassa, ”runoilijoiden ja ajattelijoiden” maassa. Liikuttavassa yksinkertaisuudessaan kuvaava on tämänkin kynäilijän sumeissa aivoissa syntynyt säe: ”Alle Räder stehen still, wenn dein starker Arm es will” (Kaikki pyörät pysyvät liikkumatta, jos vahva kätesi niin tahtoo). Tähän pystyy myös koneistoon eksynyt vuohipukki. Vain noiden pyörästöjen keksimiseen ja käynnissäpitämiseen, mikä saattaa työllistää myös ”vahvan käden”, tarvitaan jotakin harvinaista, synnynnäistä lahjakkauutta.

Tuolla pienellä väärinymmärrettyjen ja vihattujen, vahvojen persoonallisuuksien joukolla on aivan toisenlainen psykologia. He tuntevat vielä sen voitonriemun, jota petoeläimelle tuottaa saaliin sätkyttely sen kynsissä, he voivat arvata Kolumbuksen mielentilan, kun horisontiin alkoi ilmestyä maata, myös Moltken mietteet Sedanissa, kun hän iltapäivällä Frénoisin mäeltä sai seurata kuinka hänen tykistörenkaansa sulkeutuminen varmisti voiton. Samanlaisia hetkiä, joissa huipentuu kaikki se mitä ihminen saattaa kokea, on kun suuri laiva rakentajansa silmien edessä jättää telakan, kun juuri keksitty kone käynnistyy moitteettomasti tai kun ensimmäinen Zeppeliini nousee maasta.

Traagisen tästä ajasta tekee se, että kahleista vapautunut ihmisen ajattelu ei enää kykene ymmärtämään omia seurauksiaan. Tekniikasta on tullut yhtä esoteerista kuin korkeammasta matematiikasta, jota se käyttää apuvälineenään, tai kuin fysiikan teoriasta, jossa huomaamattomasti on tunkeuduttu inhimillisen havainnon puhtaisiin perusmuotoihin asti, kun ilmiömaailmaa on alettu paloitella erilaisiksi abstraktioiksi. Maailman mekanisoituminen on saavuttanut mitä vaarallisimman ylijännitteisyyden asteen. Maapallo kasveineen, eläimineen ja ihmisineen näyttää nyt toisenlaiselta. Muutamassa vuosikymmenessä ovat useimmat suuret metsät kadonneet, ne on muutettu sanomalehtipaperiksi, ja näin on alkanut ilmastonmuutos, joka uhkaa kokonaisten kansojen maataloutta; lukemattomia eläinlajeja, kuten puhveli, on ajettu melkein tai kokonaan sukupuuttoon, kokonaisia ihmisrotuja, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit ja Australian alkuasukkaat, on miltei hävitetty.

Organisaatio jatkaa levittäytymistään ja tuhoaa altaan kaiken orgaanisen. Keinotekoinen maailma myrkyttää ja syrjäyttää luonnollisen. Sivilisaatiosta itsestään on tullut kone, joka tekee tai tahtoo tehdä kaiken konemaisesti. Kaikki mitataan hevosvoimissa. Vesiputous nähdään vain mahdollisuutena muuttaa se sähköksi, laiduntava karja tietynarvoisena lihavarantona, vanha talonpoikainen käsityötaito jonakin, mikä olisi korvattava modernilla tekniikalla. Teknistä ajattelua on saatava soveltaa myös käytäntöön, aivan riippumatta siitä, onko tälle tarvetta vai ei. Koneen edustama ylellisyys on eräänlaisen pakkomielteisen ajattelun seurausta. Kone on lopulta pelkkä symboli, kuten sen saavuttamaton ihanne, ikiliikkuja; se on sielullis-henkinen, muttei mikään käytännön välttämättömyys.

Se on yhä enemmän ristiriidassa käytännön talouden kanssa. Tämä epäsopu on jo nähtävissä kaikkialla. Koneiden kasvava määrä ja niiden aina vain hienompi tekniikka tekevät ne lopulta tarpeettomiksi. Autojen valtava lukumäärä on jo tehnyt ne käyttökelvottomiksi suurkaupungeissa, missä kävellenkin pääsee nopeammin perille. Argentiinassa, Jaavalla ja muuallakin on pienviljelijän yksinkertainen hevosen vetämä aura osoittautunut voimakkailla moottoreilla varustettuja yhdistelmiä tehokkaammaksi ja on siksi jo syrjäyttämässä nämä. Monilla trooppisilla seuduilla on värillisen viljelijän alkeellisista työmenetelmistä tullut vaarallinen kilpailija valkoisten harjoittamalle, nykyaikaiseen tekniikkaan perustuvalle plantaasiviljelykselle. Ja vanhan Euroopan sekä Pohjois-Amerikan teollisuustyöläisten työn arvo myös on jo tulossa kyseenalaiseksi.

Puhe uhkaavasta hiilivarantojen ehtymisestä muutamassa sadassa vuodessa ja tämän seurauksista, mikä tuli muotiin joskus 1700-luvulla, on järjettömyyttä. Myös se perustuu materialistiseen ajatteluun. Vaikka enimmät kosket jo on valjastettu ja öljy kohta loppuun käytetty, tekninen ajattelu kyllä hyvin nopeasti voisi löytää ja ottaa käyttöön aivan muunlaisia energialähteitä. Mutta ei ole kyse tällaisista ajanjaksoista. Länsieurooppalais-amerikkalainen tekniikka tulee päätepisteeseensä jo paljon aikaisemmin. Mikään niin banaali seikka kuin raaka-aineiden puute ei voi pysäyttää tätä voimallista kehityskulkua. Niin kauan kuin sitä kannatteleva ajatus on voimissaan tullaan aina keksimään keinot, joilla päämäärä saavutetaan.

Mutta kuinka kauan se tulee olemaan voimissaan? Jo nykyisen teknisen tason ylläpitämiseen tarvitaan, sanokaamme, 100 000 terävää päätä: organisaattoreita, keksijöitä, insinöörejä. Näiden täytyy olla voimakkaita, suorastaan luovia, todella asiastaan innostuneita lahjakkuuksia, joiden vuosikausia kestävä kouluttautuminen edellyttää rautaista ahkeruutta ja myös valmiutta suuriin kustannuksiin. Jo 50 vuotta ovatkin useimmat valkoisten kansojen lahjakkaimmista nuorista tunteneet erityistä vetoa juuri teknisiin ammatteihin. Jo poikasina on leikitty teknisillä leluilla. Niissä kaupunkien yhteiskuntaluokissa ja perheissä, joiden pojat tässä lähinnä tulevat kysymykseen, takasivat aineellinen elintaso, osallisuus hienostuneesta kulttuurista sekä perhetraditio, joka ohjasi lapsia henkisiin ammatteihin, tavallisimmat edellytykset tämän kypsän ja myöhäisen tuotteen, teknisen ajattelun kehittymiselle.

Tässä on nyt meneillään kaikissa merkittävissä, varhain teollistuneissa maissa jo vuosikymmeniä kestänyt, yhä selvemmäksi käyvä muutos. Faustinen ajattelu alkaa kyllästyä tekniikkaan. Jonkinlainen väsymys, jonkinlainen luontoa vastaan käytävää taistelua koskeva pasifismi valtaa alaa. Ollaan suuntautumassa yksinkertaisempaan, luonnonläheisempään elämäntapaan, mieluummin urheillaan kuin harrastetaan teknillisiä kokeiluja, vihataan suurkaupunkeja, haluttaisiin vapautua sieluttomasta pakkotyöstä, koneen orjuudesta, teknillisten organisaatioiden kirkkaasta ja viileästä ilmapiiristä. Juuri suurimmat ja luovimmat lahjakkuudet kääntyvät pois käytännön ongelmista sekä tieteistä ja suuntautuvat puhtaasti spekulatiivisiin pohdiskeluihin. Okkultismi ja spiritismi, intialaiset filosofiat, kristillisyyden tai pakanauskontojen sävyttämä mietiskely, kaikki se mitä darwinismin aikakaudella halveksittiin, on taas nousemassa pintaan. Vallitsee Augustuksen ajan Rooman tunnelma. Elämänväsymys saa monet pakenemaan sivilisaation piiristä primitiivisiin maanosiin, kulkurielämään tai itsemurhaan. Alkaa synnynnäisten johtajien pako konetekniikasta. Sillä on pian käytettävissään vain toisen luokan lahjakkuuksia, menneen suuruudenajan matkijoita. Jokainen suuryrittäjä joutuu toteamaan nousevassa polvessa tapahtuvan työntekijöiden henkisen tason laskun. Ja 1800-luvun suurenmoinen tekninen kehitys oli mahdollinen vain koska tuolloin alalla toimivien henkinen taso jatkuvasti nousi. Ei ainoastaan tason lasku, myös sen entisellään pysyminen on vaarallista ja ennakoi loppua, vaikka työhaluista, hyvin koulutettua työvoimaa olisikin riittävästi saatavilla.

Mutta millainen on tilanne tällä hetkellä? Jännite johtavan työn ja suorittavan työn välillä on jo katastrofaalinen. Edellisen merkitys, jokaisen sitä tekevän aidon persoonallisuuden arvo on noussut niin korkeaksi, ettei monikaan lattiatasolla enää voi ymmärtää sitä. Muissa tehtävissä, ruumiillisessa työssä, ei yksilöllä ole enää mitään merkitystä. Ainoastaan lukumäärällä on arvoa. Tietoisuus tästä asiaintilasta, jota ei voi muuttaa, tietoisuus, jota maksetut egoistiset poliittiset kiihottajat puhutun ja kirjoitetun sanan voimalla levittävät, on niin masentava, että on hyvin ymmärrettävää, jos monikin kieltäytyy roolista, jonka kone, ei sen omistaja, heille osoittaa. Tämä kapinallinen tietoisuus ilmenee monella tapaa, murhayrityksinä, lakkoina, itsemurhina; se on ruumiillista työtä tekevien kapinaa omaa kohtaloaan vastaan, konetta, organisoitua elämää, lopulta kaikkia ja kaikkea vastaan. Organisoitu työ yhteistoiminnan muotona, joka tunnetaan jo vuosituhansien takaa ja joka perustuu erotteluun johtajien ja alaisten, päiden ja käsien välillä, liukenee alhaalla tehtävään kapinaan. ”Joukko” merkitsee juuri organisaation käsitteen kieltämistä, jotakin itsessään elinkelvotonta. Armeija ilman upseereita on vain läjä tarpeettomina poisheitettyjä ihmisiä. Tiilenpalasten ja raudankappaleiden sekasotku ei ole enää mikään rakennus. Tämä kaikkialle maailmaan levinnyt kapina saattaa uhanalaiseksi koko teknosysteemin mahdollisuuden. Johtajat voivat paeta, mutta tarpeettomiksi käyneet alaiset ovat tuhon omia. Heidän suuri lukumääränsä merkitsee heidän kuolemaansa.

faithfulKolmas ja vakavin alkavan romahduksen oire on siinä, mitä haluaisin kutsua tekniikan pettämiseksi. On kyse seikoista, jotka kaikki tietävät, mutta joita ei koskaan nähdä juuri siinä yhteydessä, joka vasta paljastaisi niiden kohtalokkaan merkityksen. Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan suunnaton, kaikille aloille − elinkeinoelämään, politiikkaan, sodankäyntiin, rahatalouteen − ulottunut ylivalta 1800-luvun jälkipuoliskolla perustui niiden kiistattomaan monopoliasemaan kaikessa teollisuudessa. Suurteollisuutta oli syntynyt vasta näiden pohjoisten maiden hiilikaivosten ympärille. Muualla maailmassa toistaiseksi vain kulutettiin tämän teollisuuden tuotteita sekä toimitettiin sille raaka-aineita, ja siirtomaapolitiikalla ainoastaan pyrittiin saamaan valloitetuksi lisää tällaisia alueita, ei perustamaan sinne mitään korkeamman jalostusasteen tuotantolaitoksia. Hiiltä oli myös muualla, mutta vain ”valkoinen” insinööri saattoi avata kaivoksia. Vaikka hallussamme eivät olleetkaan kaikki raaka-aineet, ainoastaan meillä oli koulutetut spesialistit, jotka tunsivat menetelmät, joilla ne saatiin käyttöön. Tähän perustui valkoisen työmiehen korkea elintaso; hänen tulonsa olivat ruhtinaallisetverrattuna värillisen työmiehen tuloihin – seikka, jota marxismi onnettomuudekseen ei ottanut huomioon. Tämä kostautuu tänä päivänä valkoisen miehen työttömyytenä. Hänen palkkansa suuruus, joka nykyään uhkaa hänen työllistymistään, perustuu yksinomaan tuohon monopoliasemaan, jonka teollisuusjohtajat olivat luoneet ja josta hänkin aikaisemmin on päässyt hyötymään.

Sitten vuosisadan lopulla tuo sokea tahto valtaan alkaa tehdä kohtalokkaita virheitä. Sen sijaan että tekninen tietämys, ”valkoisten” kansojen kallein aarre, olisi pidetty salassa muilta, sitä kerskaillen levitettiin koko maailmaan; kirjoitettiin oppikirjoja ja luennoitiin kaikissa maailman korkeakouluissa ja oltiin ylpeitä intialaisten ja japanilaisten osoittamasta ihailusta. Alkaa kuuluisa teollisuuden ”hajasijoittaminen”, mitä perusteltiin myös sillä, että viemällä tuotantolaitokset lähemmäksi kuluttajia saadaan suurempi voitto. Tuotteiden sijasta aletaan viedä tietotaitoa: tuotantomenetelmiä koskevia salaisuuksia, insinöörejä ja organisaattoreita. Jopa keksijöitä muuttaa vieraisiin maihin. Sosialismi, joka halusi alistaa heidät ikeeseensä, karkottaa heidät muualle. Kaikki ”värilliset” pääsivät selville salaisuudesta, mihin voimamme oli perustunut, ja ymmärsivät käyttää sitä hyväkseen. Kolmessakymmenessä vuodessa japanilaisista kehittyi korkeimman luokan teknisiä osaajia, ja sodassa Venäjää vastaan he osoittivat teknistä ylemmyyttä, josta heidän oppimestareillaan olisi ollut paljon opittavaa. Tähän mennessä jo kaikkialle maailmaan, Itä-Aasiaan, Intiaan, Etelä-Amerikkaan, Etelä-Afrikkaan, on syntynyt tai on syntymässä teollisuusalueita, joiden matala palkkataso tekee niistä hyvin vaarallisia kilpailijoita. Valkoisten kansojen korvaamattomat etuoikeudet on nyt hukattu, kun ne petoksellisesti on luovutettu muille kansoille. Vastapuoli on päässyt esikuviensa tasolle ja värillisten rotujen viekkauden ja ikivanhoille sivilisaatioille ominaisen ylikypsän älyllisyyden turvin ehkä jopa ylittänyt sen. Missä vain on hiiltä, öljyä tai koskivoimaa, siellä voidaan aina takoa uusi miekka upotettavaksi suoraan faustisen kulttuurin sydämeen. Näin alkaa riistetyn maailman kosto riistäjiään vastaan. Lukemattomat värilliset työläiset, jotka ovat yhtä taitavia kuin valkoisetkin, mutta jotka tyytyvät paljon pienempään palkkaan, vavisuttavat nyt käsillään koko valkoisten taloudellisen järjestelmän perustuksia. Ylellisyys, johon valkoinen työläinen on totutettu, koituu hänen kohtalokseen, kun samoille työmarkkinoille on tullut kuli. Valkoista työtä ei enää tarvita. Valtavat joukot, joiden hyvinvointi on perustunut pohjoisten maiden hiileen, teollisuuslaitokset, sijoitetut pääomat, kokonaiset kaupungit ja maa-alueet elävät nyt tämän uuden kilpailun tuoman uhan alla. Tärkein tuotanto siirtyy muualle, mitä on mahdotonta estää, etenkään nyt, kun maailmansota on vienyt valkoisilta myös kunnioituksen, jota värilliset vielä aikaisemmin olivat heitä kohtaan tunteneet. Tämä on valkoisten maiden työttömyyden perimmäinen syy. Kyse ei ole mistään kriisistä, vaan erään kulttuurin tuhoutumisen alusta.

Värillisille – mukaan lukien kaikki venäläiset – ei faustinen tekniikka ole mikään sisäinen pakko. Vain faustinen ihminen ajattelee, tuntee ja elää sen mukaisesti. Hän tarvitsee sitä sielullisesti; hän ei hae sen tuomaa taloudellista vaan sotilaallista voittoa: navigare necesse est, vivere non est necesse. ”Värillisille” se on vain ase taistelussa faustista sivilisaatiota vastaan, kuin metsästä haettu puunoksa, joka heitetään menemään heti, kun se on tehnyt tehtävänsä. Kun faustisen ihmisen tarina päättyy, päättyy myös konetekniikka; jonakin päivänä se on täysin pirstaleina, eikä kukaan edes muistele sitä – rautateitä, höyrylaivoja, enempää kuin roomalaisten tieverkostoa tai Kiinan muuria; ei jättiläiskaupunkejamme pilvenpiirtäjineen enempää kuin vanhan Memfisin ja Babylonin palatseja. Tämän tekniikan historia lähestyy nopeasti väistämätöntä loppuaan. Se tullaan tuhoamaan sisältä päin kuten kaikki suuret kulttuurimuodot. Koska ja millä tavalla, sitä emme tiedä.

On vain yksi maailmankatsomus, joka tämän kohtalon edessä voi olla arvomme mukainen, tuo jo mainittu Akilleuksen maailmankatsomus: Mieluummin toimelias ja suurta mainetta tuova lyhyt elämä kuin sisällyksetön ja pitkä elämä. Uhka on kasvanut niin suureksi, jokaiselle yksilölle, jokaiselle yhteiskuntaluokalle, jokaiselle kansalle, että olisi surkeata tässä yrittää uskotella itselleen jotakin muuta. Aikaa ei voi pysäyttää; ei ole mahdollista viisaasti luovuttaa ja kääntyä takaisin. Vain haihattelijat uskovat, että tästä olisi jokin ulospääsy. Optimismi on pelkuruutta.

Olemme syntyneet tähän aikaan ja meidän on urheasti kuljettava tiemme loppuun asti. Toista tietä ei ole. On vain kestettävä, menetetyissä asemissa, ilman toivoa, ilman pelastusta. Se on velvollisuutemme. On kestettävä kuten se roomalainen sotilas, jonka ruumis löydettiin erään Pompeijin portin edestä. Hän kuoli siihen, koska Vesuviuksen alettua purkautua hänet unohdettiin vapauttaa vahdista. Tässä on jotakin suurta; tämä sotilas oli oikea rotuihminen. Tällainen kunniallinen loppu on ainoa asia, mitä ihmiseltä ei kukaan voi riistää.

Information

This entry was posted on Touko 20, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , .
%d bloggers like this: