SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kasvissyöjät ja petoeläimet (”Ihminen ja tekniikka”, osa II)

spengler 1OSWALD SPENGLER   (suomentanut Matti Simola)

Tämä kirjoitus on toinen luku Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik (”Ihminen ja tekniikka”, 1931). Sarastus julkaisee Matti Simolan suomennoksen Spenglerin teoksesta ”jatkokertomuksena” luku kerrallaan. Ensimmäinen luku on luettavissa täällä.

III

Ihminen on petoeläin. Montaignen ja Nietzschen kaltaiset hienot ajattelijat ovat aina tienneet tämän. Kaikkien maata viljelevien kansojen samoin kuin paimentolaiskansojen satujen ja sananlaskujen elämänviisaus, paljon elämässään saavuttaneiden suurten ihmistuntijoiden – valtiomiesten, sotapäälliköiden, kauppiaiden, tuomareiden – lempeä ymmärrys, haaksirikkoutuneiden maailmanparantajien epätoivo ja äkäisten pappien nuhdesaarnat myös avoimesti todistavat tästä. Ainostaan idealistisilla filosofeilla – ja muilla teologeilla – ei juhlallisessa vakavuudessaan ole ollut rohkeutta myöntää sitä, minkä hekin kyllä sisimmässään hyvin tietävät. Ihanteet ovat heikkoutta. Ja kuitenkin myös heidän teoksistaan löytyy paljon lipsahduksia, joista saisi hienon kokoelman juuri ihmisen petomaisuutta kuvaavia mietelauseita.

Mutta tämä ymmärrys on nyt vihdoin otettava vakavasti. Epäilys, ainoa filosofinen kanta, joka vielä ajassamme on mahdollinen, ja joka on sen arvoinen, ei salli enää minkäänlaista luikertelua. Siksi asetun niitä katsomuksia vastaan, joita viime vuosisadan (1800-luvun; suom. huom.) luonnontiede on kehitellyt. Eläinkunnan anatomista tarkastelua ja luokittelua hallitsee, niiden syntyhistoriaa vastaavasti, täysin materialistinen näkökanta. Sen kuvan rinnalle, jonka pelkästään silmämääräisesti voimme muodostaa kehosta, myös leikellystä ja kemiallisesti preparoidusta, erilaisilla kokeilla runnellusta ruumiista, ja joka johti Linnén perustamaan systematiikkaan, jota Darwinin koulukunta paleontologisesti on syventänyt, eli lepotilassa kuvattavien yksityiskohtien systematiikkaan; sen kuvan rinnalle voi asettaa myös aivan toisenlaisen, elämän eri lajien välistä järjestystä esittävän, epäsystemaattisen kuvan, joka avautuu vain oppimattoman myötäelämisen, sisäisesti koetun ”minän” ja ”sinän” välisen sukulaisuuden kautta, sellaisena kuin sen näkee jokainen talonpoika ja myös jokainen aito runoilija ja taiteilija. Minua kiinnostaa eri eläinlajien ilmehtiminen, niiden sielunelämä, ruumiinrakenteen systematiikan olen jättänyt eläintieteilijöille. Näin olen päätynyt aivan toisenlaiseen arvojärjestykseen, ja se koskee elämää, ei ruumista.

Kasvi elää, vaikka on vain rajoitetussa mielessä eliö. Oikeastaan sen elämä on vain sisäistä elämää sen ympäristön ehdoilla. ”Se” hengittää, ”se” ravitsee itseään, ”se” lisääntyy, ja kuitenkin se varsinaisesti on vain näyttämö näille tapahtumille, jotka yhdessä muiden luonnonilmiöiden kanssa muodostavat kokonaisuuden. Paikallinen yön ja päivän vaihtelu, auringon säteily ja maaperän käymisprosessit ovat seikkoja, joita kasvi itse ei ole voinut haluta ja valita. Kaikki tapahtuu sen ympärillä ja siinä itsessään. Se ei etsi kasvupaikkaansa, ei ravintoa, ei myöskään muita kasveja, joiden kanssa se tuottaa jälkeläisiä. Se ei itse liikuta itseään; sitä liikuttavat tuuli, lämpö ja valo.

Tämänkaltaisen elämän yläpuolelle asettuu eläinten vapaaseen liikkumiseen perustuva elämä, tosin kahdelle eri tasolle. On anatomisesti kaikentasoisia lajeja, yksisoluisesta alkueläimestä lentokaloihin ja kavioeläimiin, jotka hakevat ravintonsa liikkumattomasta kasvikunnasta. Kasvit eivät voi paeta eivätkä puolustaa itseään.

Vielä tämän elämän yläpuolelle kohoavat eläimet, jotka tappavat ja syövät muita eläimiä. Niiden saaliit ovat itsekin hyvin liikkuvaisia; myös ne kykenevät taistelemaan ja monella tapaa harhauttamaan vastustajaansa. Nuo saalistavat lajit niin ikään kattavat koko systematiikan. Jokainen vesipisara on taistelukenttä, ja me, jotka maaseudulla jatkuvasti näemme tuota taistelua, niin että olemme jo unohtaneet sen itsestäänselvyyden, jopa koko taistelun olemassaolon, saatamme nykyään kauhuissamme seurata, miten mielikuvituksellisia muotoja tuo tappaminen ja tapetuksi tuleminen saakaan syvänmeren eläimistössä.

Petoeläin on vapaasti liikkuvan elämän korkein muoto. Sillä on eniten vapautta toteuttaa itseään, muista riippumatta. Sillä on suurin vastuu itsestään, ja väistämättömässä taistelussa olemassaolosta, missä on vain voittajia ja häviäjiä, se on kaikkein yksinäisin. Juuri se, että ihminen on petoeläin, tekee hänestä niin arvokkaan.

Kasvissyöjä voi olla vain saalis, ja tältä kohtalolta se pyrkii välttymään pakenemalla, ei koskaan taistelemalla. Petoeläin tekee toisesta eläimestä saaliin. On elämää, joka sisimmältä olemukseltaan on vain pyrkimystä suojautua, ja on elämää, joka on hyökkäävää, kovaa, julmaa, tuhoavaa. Jo tavasta liikkua näkee tämän eron: toisaalla nopeata juoksua, poikittaisia hyppyjä ja väistöliikkeitä tai yritystä kätkeytyä; toisaalla suoraviivaista hyökkäämistä, esimerkkeinä leijonan hyppy ja kotkan syöksy. Viekkaita voivat olla molemmat, sekä vahvat että heikot, molemmat omalla tavallaan. Älykkäitä, siinä merkityksessä kuin ihminen on älykäs, aktiivisesti älykkäitä, ovat vain petoeläimet. Kasvissyöjät ovat näihin verrattuina tyhmiä, eivät ainoastaan ”vilpittömät” kyyhkyset ja elefantit, vaan myös kavioeläinten jaloimmatkin lajit: sonni, hevonen, hirvi, jotka ainoastaan sokea raivo tai kiima saa taistelemaan ja jotka muuten ovat niin kesyjä, että antavat vaikka lapsen paimentaa itseään.

caveVielä suurempi kuin on ero liikkumistavoissa on ero aisteissa. Ja tähän eroon liittyvät myös erilaiset tavat luoda oma ”maailma”. Itsessään jokainen luontokappale elää jossakin ympäristössä, riippumatta siitä huomaako se sitä tai välittääkö se siitä. Vasta se salaperäinen, ihmisen ymmärrykselle avautumaton, erilaisten aistien luoma suhde, mikä vallitsee eläimen ja sen ympäristön välillä, muovaa samasta ympäristöstä jokaiselle yksilölle erilaisen ulkomaailman. Korkeimmalla tasolla olevien kasvissyöjien käytöstä ohjaa ennen kaikkea kuulo ja hajuaisti, kun taas kehittyneimmät petoeläimet hallitsevat muita silmillään. Hajuaisti on suojautumisen kannalta tärkein aisti. Nenä jäljittää vaaran alkuperän ja etäisyyden ja neuvoo oikean pakosuunnan siitä poispäin.

Petoeläimen silmä taas osoittaa kohteen. Suurten petoeläinten ja ihmisen kyky suunnata molemmat silmänsä yhteen pisteeseen jo saattaa lamauttaa saaliiksi katsotun eläimen. Jo vihamielisessä katseessa, jota välittömästi seuraa hyppy, aavistaa uhri väistämättömän kohtalonsa. Yhdensuuntaisesti eteen katsovat silmät ovat yhtä kuin ihmisen maailman synty, maailman, joka on hänen katseensa luoma kuva, joka ei ole vain valoa ja värejä, vaan ennen kaikkea perspektiiviä, joka auttaa häntä arvioimaan esineiden etäisyyttä ja liiketilaa. Tällaiseen näkemiseen, johon kykenevät ainoastaan jaloimmat petoeläimet – kasvissyöjillä, esim. kavioeläimillä, on sivuille katsovat silmät, jotka välittävät kaksi erilaista, perspektiivitöntä näkymää – jo sisältyy tuo hallitsemisen idea. Maailmankuva on yhtä kuin silmän hallitsema ulkomaailma. Petoeläimen silmät määrittävät esineet niiden asennon ja etäisyyden perusteella. Ne tuntevat horisontin. Ne arvioivat tällä taistelukentällä kohteet ja ehdot hyökkäykselle. Vainuaminen ja silmälläpito – metsäkauris ja haukka – suhtautuvat toisiinsa kuten orjana oleminen ja herrana oleminen. Tähän rauhalliseen, etäälle suuntautuneeseen katseeseen liittyy määrätön vallantunne – tunne vapaudesta, joka on lähtöisin ylemmyydestä ja perustuu suurempaan voimaan – sekä varmuus siitä, ettei ole kenenkään saalis. Maailma on saalis. Ja tähän perustuu myös koko inhimillinen kulttuuri.

Tuon äärettömien etäisyyksien valomaailman rinnalle on tämä voimakkaiden eläinten synnynnäinen ylemmyys luonut myös erityisen syvän sielunelämän. Se arvoituksellinen jokin, jota kutsutaan sieluksi ja jonka olemusta mikään tiede ei voi selvittää, elimistömme jumalainen kipinä, jonka tässä jumalaisen julmassa, jumalaisen välinpitämättömässä maailmassa vain täytyy hehkua, tai sammua, se, jonka me ihmiset olemme tunnistavinamme sieluksi, itsessämme ja muissa, on vastakkaisnapa meitä ympäröivälle valomaailmalle, jonka myös mielellämme otaksumme sielulliseksi. Sielu on sitä selväpiirteisempi, mitä yksinäisempi on kyseinen yksilö, mitä päättäväisemmin se muodostaa oman maailmansa, jonka se asettaa koko ympäröivää maailmaa vastaan. Mikä on leijonan sielun vastakohta? Lehmän sielu. Kasvissyöjät korvaavat voimakkaan yksittäisen sielun suurella lukumäärällä, laumalla, massojen yhteisyydellä. Mitä vähemmän tarvitsee muita, sitä mahtavampi on. Petoeläin on kaikkien vihollinen. Se ei suvaitse reviirillään ketään itsensä kaltaista – tästä juontaa omaisuuden majesteettinen käsite. Omaisuus tarkoittaa aluetta, jolla voi käyttää rajatonta valtaa, valtaa, joka on lunastettu taistelussa toisia petoja vastaan ja jota on myös voitokkaasti puolustettu. Tässä ei ole kyse nimellisestä omistusoikeudesta, vaan suvereenista määräysvallasta.

On olemassa ja selvästi toisistaan erotettavissa yhtäältä petoeläinten etiikka ja toisaalta kasvissyöjien etiikka. Kukaan ei voi tälle asialle mitään. Kyse on koko elämän sisäisestä muodosta, merkityksestä ja taktiikasta. Tämä on yksinkertainen tosiasia. Elämää voi tuhota, mutta sen laatua ei voi muuttaa. Kesytetty, vangittu petoeläin – jokainen eläintarha tarjoaa tästä esimerkkejä – on sielullisesti typistetty, sairas, sisäisesti kuollut. On petoeläimiä, jotka
vankeudessa lakkaavat syömästä ja kuolevat nälkään. Kasvissyöjät eivät joudu luopumaan mistään, kun niistä tehdään kotieläimiä.

Näin erilainen on kasvissyöjän kohtalo verrattuna petoeläimen kohtaloon. Toinen vaikuttaa meihin vain masentavasti, toinen myös antaa meille jotakin. Kasvissyöjän esimerkki johtaa pelkurimaiseen nöyristelyyn, petoeläimen valta, voitto, ylpeys ja viha taas vaikuttavat meihin kohottavasti. Kasvissyöjän kohtalo on jotakin mihin se kärsien alistuu, kun taas petoeläin on itse oma kohtalonsa. Sisäisen luonnon taistelua ulkoista vastaan ei tule enää nähdä onnettomuutena – jollaiseksi Schopenhauer ja Darwin ymmärsivät ”taistelun olemassaolosta” (struggle for life)– vaan suurena elämän sisältönä, joka aateloi sen – näin ajatteli Nietzsche: amor fati. Ja ihminen on juuri petoeläin.

IV

Ihminen ei ole mikään yksinkertainen, ”luonnostaan hyvä” ja tyhmä olento, ei mikään puoliapina, jolla sattuu olemaan teknisiä taipumuksia, jollaiseksi Haeckel on hänet kuvannut ja Gabriel Max maalannut. Plebeijimäisen Rousseaun pitkä varjo on osaltaan ollut myötävaikuttamassa tällaisen karikatyyrin syntymiseen. Päinvastoin, ihminen soveltaa juuri samaa elämäntaktiikkaa kuin kaikki muutkin komeat, urheat, viekkaat, julmat petoeläimet. Hän hyökkää, tappaa ja hävittää. Hän haluaa olla herra, kun kerran on olemassa.

Onko siis ”tekniikka” todella vanhempaa kuin ihminen? Ei, ei toki. Ihmisen ja kaikkien muiden eläinten välillä on valtava ero. Niiden tekniikka on koko lajin tekniikkaa (Gattungstechnik). Se ei edellytä kekseliäisyyttä, ei kykyä oppia, eikä se voi kehittyä. Mehiläinen on, niin kauan kuin se on ollut olemassa, aina rakentanut kennonsa juuri niin kuin se rakentaa ne nykyäänkin, ja näin se tulee ne aina rakentamaan, kunnes kuolee sukupuuttoon. Se on sen yksi ominaisuus, kuten ovat myös sen siipien muoto ja sen väritys. Mutta eläintieteilijät, jotka keskittyvät vain anatomiaan, ovat erottaneet toisistaan ruumiinrakenteen ja elämäntavan. Jos lähtökohtana pidetään elämän sisäistä muotoa, eikä ruumiinrakennetta, ovat tarkoittamani elämän taktiikka ja ruumiinosien tarkastelu yksi ja sama asia, molemmat ne ilmentävät jotakin orgaanista todellisuutta. ”Laji” ei ole minkään lepotilassa havaittavan vaan ainoastaan liikkeessä ilmenevän muoto, se ei edusta mitään tiettyä tapaa olla, vaan aina jotakin tapaa tehdä. Ruumiin muoto on toimivan ruumiin muoto.

Mehiläisten, termiittien, majavien aikaansaannokset ovat hämmästyttäviä. Muurahaiset tuntevat kasvienviljelyn, tienrakentamisen, orjatyövoiman käytön sekä sodankäynnin. Jälkeläisistä huolehtiminen, linnoituslaitteiden rakentaminen ja suunitelmallinen vaeltaminen on ominaista monille lajeille. Kaiken sen, minkä ihminen osaa, on joku eläinlaji myös toteuttanut. Vapaasti liikkuvassa elämässä on uinuvina mahdollisuuksina erilaisia pyrkimyksiä. Ihminen ei saa aikaan mitään, mikä ei ole kaikelle elämälle mahdollista.

Ja kuitenkaan tällä kaikella ei pohjimmiltaan ole mitään tekemistä ihmisen soveltaman tekniikan kanssa. Koko eläinlajille ominainen tekniikka on muuttumatonta. Tätä tarkoittaa sana ”vaisto”. Koska eläimen ”ajattelu” on sidoksissa hetkelliseen aikaan ja paikkaan eikä tunne menneisyyttä enempää kuin tulevaisuuttakaan, ei se tunne myöskään kokemusta ja huolta. On väärin sanoa, että emo ”huolehtisi” poikasistaan. Huoli on tunne, joka edellyttää arveluita siitä mitä on tapahtuva ehkä vasta kaukanakin tulevaisuudessa, kuten häpeä tietoa siitä mitä on tapahtunut. Eläin ei osaa katua, eikä se myöskään voi joutua epätoivoon. Jälkeläisistä huolehtiminen kuten kaikki muukin on monen tyyppisessä elämässä vain hämärää, tiedotonta viettien määräämää pakkoa. Se on lajin, ei yksilön ominaisuus. Lajille ominainen tekniikka ei ole ainoastaan muuttumatonta, se on myös persoonatonta.

Vain ihmisen soveltama tekniikka on riippumatonta koko lajin elämästä. Tämä on kaiken elollisen historiassa ainoa esimerkki siitä kuinka yksilö voi tulla riippumattomaksi kaikesta lajityypillisestä käyttäytymisestä. Jotta todella ymmärtäisi tämän tosiasian koko suunnattoman merkityksen, on sulateltava sitä pitkään. Tekniikka ihmisen elämässä on tietoista, omapäistä, muuttuvaista, persoonallista, kekseliästä. Sitä opiskellaan, ja sitä parannetaan. Ihmisestä on tullut oman elämäntaktiikkansa luoja. Siinä on hänen suuruutensa ja hänen kohtalonsa. Tämän luovan elämän sisäistä muotoa kutsumme kulttuuriksi, kulttuurin omistamiseksi, kulttuurin luomiseksi, kulttuurin potemiseksi. Ihmisen luomukset ovat tämän olemassaolon ilmausta persoonallisessa muodossa.

Information

This entry was posted on maaliskuu 28, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , .
%d bloggers like this: