Kansa joka äänesti väärin?

TUULA KOMSI

–

Niin kuin kuolema olisi kummitusten aikaan ajanut
mustaa hevoslaumaa länttä päin:
isännätöntä laumaa, taistelutantereilta pyydystettyjä hevosia.
Hyvä oli väristä yhdessä niiden kanssa,
väristä yhdessä maan kanssa
ja kirjoittaa aneleva hymni
isänmaan ja sodan jumalalle.

Näin kirjoittaa runossaan ”Minun on tultava sokeaksi” Unkarin vahvaa kansallismielistä kirjallisuusperinnettä edustava Sándor Csoóri, arvostettu unkarilainen runoilija ja itseoikeutettu kansansa tuntojen tulkitsija. Suomessakin usein nähty ja paljon käännetty kirjailijavieras on myös kiistelty nationalistinen poliitikko, ja ehkäpä siinä syy, miksi viime aikoina tämänkaltaisten ylevien isänmaallisten säkeiden ympärillä on ollut liekehtivän ihailun sijasta pikemminkin vaivaantunut hiljaisuus, huolimatta siitä, että suomalaisella ja unkarilaisella kulttuuriyhteistyöllä on pitkät ja kunniakkaat perinteet.

Suomalais-ugrilaiseen harvinaiseen ja harvalukuiseen kieliperheeseen kuuluminen on yksi niitä asioita, joiden vuoksi molemmissa maissa on tunnettu ajoittain voimakastakin yhteenkuuluvuutta maantieteellisestä etäisyydestä ja kulttuurieroista huolimatta. Veljeyden tunteeseen on ollut taipumus yhdistyä myös erikoislaatuinen kansallisylpeys, jonka elementtejä kansamme ovat puolin ja toisin lainailleet – etenkin viime vuosisadan alkupuolella Unkari oli suuressa suosiossa sekä korkea- että populaarikulttuurissamme, ja vastaavasti unkarilaisten innostus kalevalaiseen omintakeiseen mytologiaamme on ollut jopa suurempaa kuin itse tuntemamme – onhan Unkarissa ilmestynyt Kalevalasta jopa kuusi kokonaista käännöstä ja monia osittaisia, joten eepoksemme tunnelmat ”näillä raukoilla rajoilla”, siis ”puszta északi vidéken” on ollut Unkarissa helposti samastuttavissa, samoin kuin me suomalaiset olemme samastuneet pustan ja vapauden nimiin vannoviin unkarilaisiin runoilijasieluihin.

Unkarissa kansallistunne kiteytyykin kahdessa keskeisessä käsitteessä: vapaus ja kohtalo, jotka voisivat täällä ”raukoilla rajoilla” kuvata suomalaistenkin tuntoja. Unkarissa niillä on kansalaisten sielunmaisemassa aivan erityinen sisältö. Molemmissa ydinsanoissa kaikuvat menetyksen sävelet, mutta myös vahva tahto. Vapautta on Unkarin historiassa harvoin päästy nauttimaan – milloin ovat turkkilaiset hyökänneet, milloin on oltu osa Itävalta-Unkaria, köyhyys on runnellut tyhjiä (”puszta”) takamaita, Trianonin vihattu rauhansopimus silpoi kansan moneen eri maahan, toinen maailmansota repi väestöä sisältäpäin jättäen juutalaisvainojen vuoksi avoimet haavat ja häpeän – sekä ansaitun että ansaitsemattoman – kansan muistiin. Viimeisimpänä orjuuttajana muistetaan totalitaristinen Neuvostoliitto, joka vanhimpien – toki jo käytöstä poistettujen – oppikirjojen mukaan vapautti Unkarin. Pahempaa väärinkäyttöä unkarilaisten hellimälle vapaus-sanalle tuskin voi keksiä.

Merkittävin käänne viime vuosikymmeninä oli luonnollisesti järjestelmänmuutos vuonna1989. Unkari pääsi nuuhkaisemaan aitoja vapauden tuulia, joita edusti läntinen Eurooppa, markkinatalous tai ainakin kuvitelma siitä. Tämä haave vahvistettiin ja sinetöitiin liittymällä Natoon ja Euroopan Unioniin.

Mutta etsikkoaika kului hapuiluun, yksityistämisvimman tuottamien voittojen kahmimiseen niille, jotka entisen hallinnon aitiopaikoilta pääsivät ensimmäisinä apajille, korruptioon, lainarahalla mässäilyyn, puolelta toiselle poliittisessa kentässä heilahteluun sekä kiihkeisiin, jatkuviin riitoihin. Maahan virrannut ulkomainen lainaraha sekä EU:lta yksityisiin taskuihin kahmitut ”tukirahat” mahdollistivatkin hetkeksi hulppeat kulutusjuhlat niille, jotka rahavirtoihin onnistuivat pääsemään käsiksi. Mutta tie oli johtamassa velkaorjuuteen kaikkine seurauksineen.

Natoon kuuluminen toi ratkaisun turvallisuuspolitiikkaan, sitä vastoin Euroopan unioni on monien unkarilaisten pettymykseksi osoittautumassa kenties taas uudeksi ansaksi, ei sittenkään siksi vapaudeksi, jota ”kohtalonkysymyksen” inspiroimat odottivat. Niin tärkeää kuin läntiseen yhteisöön kuuluminen Unkarille ymmärrettävistä syistä onkin, monet tunsivat häpeää, ikään kuin heidän kotimaataan jälleen kerran syytettäisiin jostain, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Kohtalo, väärät valinnat ja vapauden menetys tuntuvat olevan Unkaria riivaava historian loukku vuosisadasta toiseen. Runoilija Csoóri on pukenut tässä kollektiivisessa itseruoskinnassaan kansallisen häpeäntunteen sanoiksi: ”Tunnusta lopultakin, sinä olet syyllinen, / sillä sinä olet kaikkia muita vapaampi. / Loukkaavan vapaa, ja sinä hymyilet kuin verentahrima lapsi, / kun astelet hautojen ja puomien yli.” Runon säkeiden yhdistämä syyllisyyden ja vapaudenkaipuun katkeranmakea masokismi voisi kuvata unkarilaista mielenmaisemaa minä vuosikymmenenä hyvänsä.

Vähä vähältä, ikään kuin rangaistuksena, EU ryhtyi vaatimaan, että unkarilaiset luopuisivat kansallisesta taloudesta, ulkopoliittisesta ja taloudellisesta itsenäisyydestään, ja joidenkin mukaan, mikä unkarilaisille ehkä mahdottominta, kansallisista kulttuuriperinteistään, joihin vapaus- ja kohtalo –teemojen lisäksi kuuluu myös vahva ja jokapäiväisessä elämässä itsestään selvä kristinusko. EU:n kyseenalaistama kansallismielisyys alkoikin nousta politiikkaan yhä sakeampana, se alkoi nostaa EU-vastaisia mielialoja. Tämä näkyi niin nationalistisen, äärioikeistolaisuudessaan avoimen ja voimakkaasti EU-vastaisen Jobbik-puolueen nousuna, mutta ennen kaikkea asiaperusteisemmin kansallismielisen Fidesz-puolueen uudelleen kasvaneena suosiona. Eräs tärkeimmistä kansallismielisistä teemoista oli ulkounkarilaisten aseman parantaminen sekä kaksoiskansalaisuuden ja sen myötä äänioikeuden myöntäminen heille. Unkarilaisten sielua nimittäin yhä repii Trianonin rauhansopimus vuodelta 1920 – tuo vihattu sopimus riisti Unkarilta kaksi kolmasosaa sen entisestä maa-alasta jättäen 60 prosenttia maan väestöstä rajojen taakse. Tynkä-Unkarin rajojen ulkopuolelle jääneet unkarinkieliset koettiin ja koetaan yhä omana kansana, ja oman kansan asia on unkarilaisille pyhä.

Mutta EU:n se suututti. Eivätkä Unkarin ponnistelut kansallisen vapauden eteen tunnu herättävän pohjoisessa ”veljeskansassakaan” suurta myötätuntoa. Toki suomalaiset Unkarin-ystävät edelleen harrastavat kulttuurivaihtoa ja diplomaattisuhteet toimivat kuten ennekin, mutta laajemmasta perspektiivistä kansojen askelkuviot näyttävät kääntyneen ristiin. Enää ei kuljetakaan kohtalon polulla yhtä jalkaa. Suomalainen ”Brysselin herroja” myötäilevä mallioppilasluonne on äärimmäinen vastakohta unkarilaiselle vapaudenjanoiselle kansallisromantikkoluonteelle.

Samaan aikaan Unkarissa maksettiin edellisten hallitusten politiikan ja velkarahalla leikkimisen katkeraa laskua. EU oli, tai poliittisista syistä halusi olla sitä mieltä, että Unkari on kääntänyt raskaat askeleensa ”Kreikan tielle”. Komissio, IMF ja pankkieliitti teroittivat jo työkalujaan. Eu-norsunluutorneissaan degeneroituneet vallanpitäjät käsikassaranaan suomalainen pellavapää, talouskomissaari Olli Rehn, eivät olleet ottaneet huomioon, että ”vapaus ja ”kohtalonkysymys” eivät ole kadonneet unkarilaisten tummasävyisestä sanavarastosta mihinkään. Houkuttavasta EU-rahasta huolimatta orjuuteen jo tottuneet osaavat tunnistaa orjuuden muodot.

Mutta ei edes Fidesz aluksi suinkaan herättänyt kaikissa kiihkeää ihastusta, vaan erilaisten vastakkainasettelujen tuulissa riepotelleet kansalaiset huokailivat jo enenevässä määrin kaiken yhdentekevyyttä poliittisella rintamalla. ”Ihan sama, kuka siellä istuu” ja ”Ei ole toinen puolue toista parempi” olivat tuttuja lausahduksia väsyneitten riviunkarilaisten keskuudessa. Mutta tästä surullisesta alistuneisuudesta ja näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta se, joka osasi jälleen maalata poliittisessa visiossaan esiin unkarilaisia syvältä koskettavan ”kohtalonkysymyksen”, sekä kysymyksen myyttisestä vapaudesta, sai kuin saikin unkarilaisen sielun syttymään myös politiikalle. Näin korttinsa hyvin pelannut Fidesz sai suorastaan yllättävässä määrin kansan tuen, ja pääsi v. 2010 murskaavan vaalivoittonsa avulla laillisesti ja kansan enemmistön tuella muovaamaan uusiksi mm. Unkarin perustuslain.

Vasemmisto-oppositio kutsui uutta perustuslakia ”Fidesz-perustuslaiksi” ja vastusti sitä äänekkäästi yhdessä juutalaisjärjestöjen, liike-elämän sekä niin kutsuttujen ihmisoikeusaktivistien kanssa. Mutta ennen kaikkea Euroopan Unioni hermostui, ja näin teki myös sen hyväuskoisin mallioppilas, Suomi. Suomen EU-mielinen valtamedia ärähti. ”Länsimaisia arvoja” loukattiin, kun Unkarissa ryhdyttiin suitsimaan ulkomaista propagandaa, mediaa. Mainittakoon myös sellaiset kuohuttavat yksityiskohdat, että kaduilla yöpyminen kiellettiin ja homoliitot suljettiin ulos avioliittoinstituution rinnalta – unkarilaisille ei siis ole vähään aikaan odotettavissa muista EU-maista tuttua sateenkaarenväristä parlamenttiviihdettä.

Mutta ennen kaikkea Komissio, IMF ja pankkieliitti ärähti, keulakuvanaan rahavallan puolustajamme Olli Rehn. Tätä kuvailee elävästi Unkarin valtiovarainministeriön entinen kansliapäällikkö Helga Wiedermann kirjassaan Sakk és póker (Sakkia ja pokeria). Kirjassa suomalainen pellavapääkomissaari nähdään ansoja virittelevänä roistona, joka tietenkin draaman lakien mukaan saa ansaitusti nenilleen, kun Unkaria kohtaan ei aloitettukaan vastatoimia, eikä edes Euroopan Neuvosto ryhtynyt ”monitorointitoimenpiteisiin”. Unkari ei päätynyt ”mustalle listalle”, toisin kuin Suomi, Hollanti ja Tanska olisivat toivoneet.. Suomalainen media sivuutti draaman mehevimmät kohtaukset, eikä luonnollisestikaan Wiedermannin tavoin hekumoinut Olli Rehnin rökittämisellä ja – konnakomissaarin jouduttua kiipeliin – tämän kalmankalpeilla kasvoilla. HS totesi kuitenkin Unkarin välttäneen ”monitoroinnin” EU:ta myötäilevän kulttuuriväen suureksi harmiksi. Paheksunnan aallossa ei ollut väliä, että Unkarin perustuslain uusiminen oli maassa täysin laillinen tapahtuma, ei minkäänlainen epädemokraattinen, fasistinen taikka väkivaltainen vallankaappaus.

Joka tapauksessa Unkarin hallitus kääri pääministeri Viktor Orbánin johdolla hihansa ja ryhtyi toimiin maansa hyväksi – tai turmioksi, jos maan oppositiolta, EU:lta ja näitä säestävältä Suomen valtamedialta kysytään. Velkaantuminen katkaistiin kipeillä säästötoimilla sekä myös suitsimalla pankkien valtaa mm. kiistellyn pankkiveron avulla. Toisaalta kansalaisten helpotukseksi pantiin myös kotitalouksien hurjiksi kohonneet lämmityslaskut kuriin kansallistamalla voittojensa maksimointiin tottuneet ylikansalliset energiayhtiöt. Ja lopulta, korruption sekä liiallisen ulkomaisen propagandan hillitsemiseksi, myös kustannus- ja media-alan yksityisiä kansainvälisiä toimijoita ryhdyttiin hallituksen toimesta ostamaan markkinoilta ulos. Helsingin Sanomien kustantaja Sanoma Osakeyhtiö oli näitten näpeilleen saaneiden kustannusyhtiöitten joukossa. Sen toiminta tehtiin aluksi kannattamattomaksi nostamalla jakelumaksuja ja lopulta ostamalla pilkkahintaan yhtiön Unkarin toiminnot ja kansallistamalla sen oppikirjatuotanto. Syyksi tähän radikaalilta kuulostavaan toimeen ilmoitettiin, aivan aiheellisestikin, se, että opettajia oli korruptoituneessa maassa lahjottu suosittelemaan ulkomaisten yhtiöitten ylihinnoittelemia oppikirjoja ja siten ennestäänkin vaikeuttamaan köyhtyneiden mutta opinhaluisten kansalaisten arkea.

Mitä tästä sitten seurasi? Ainakin suomalainen mediankuluttaja on saanut vuoden mittaan tottua synkkääkin synkempiin uutisiin ja niihin liittyviin maan pääministeriä Viktor Orbánia ja hänen puoluettaan demonisoiviin otsikoihin. ”Älymystö pakenee Unkarista”, ”Unkari kaitsee koulukirjoja” ”Oikeiston ote pitää” jne. Orbánia itseään on kuvattu milloin diktaattoriksi, milloin äärioikeistolaiseksi tai stalinistiksi – kaiken kaikkiaan suomalaiset on nyt opetettu kauhistelemaan ennen ihailemaamme Unkarin kansallismielisyyttä fasistisena, rasistisena ja jopa natsistisena piirteenä, niin kuin unkarilainen isänmaallisuus sitä siivittävine kohtalonsanoineen olisi maassa vasta eilen keksitty.

Median lisäksi toinen suuri epävirallinen vallanpitäjä, kansainvälinen pankkieliitti, hermostui. Ei toki siksi, että Unkari olisi ollut mikään mahtimaa; pelottavinta pankkieliitille oli Unkarin näyttämä esimerkki, joka levitessään olisi tietänyt pankkien maailmanvalloituksen hankaloitumista. Tässä pohjoisella sukulaiskansalla on jälleen, valitettavasti, ollut sanansa sanottavana, kun Olli Rehn talouskomissaarina yritti ajaa Unkaria ennen aikojaan selvitystilaan. Hyökkäyksiin tottunut Unkari ei niin vain myöntynytkään, ja nyt näyttäisi siltä, että ”omituisesta politiikastaan huolimatta Unkarin talous näyttää nousun merkkejä” (Financial Times). Kreikan tielle ei hallituksen tiukan politiikan ansiosta lähdettykään, minkä olisi luullut aiheuttavan hurraahuutoja pohjoisessa veljeskansassa. Kun Orbán kävi Suomessa viime keväänä, hän kertoi maansa selviytyneen veloistaan ja julisti Suomelle ilosanomaa ”emme tarvitse rahojanne!” Mutta tämä ei ilahduttanutkaan pohjoisen veljeskansan valtavirtalehdistöä lainkaan. Se liittoutui Unkarin opposition kanssa, ja saimme lukea toinen toistaan sapekkaampia haukkukirjoituksia, joista osassa vajottiin jo kaapimaan journalistisia pohjamutia. Hyvin mielellään Fidesz myös rinnastetaan mediassamme äärimielisempään oikeistopuolueeseen Jobbikiin, joka kuitenkaan ei ole hallituspuolue.

Kaiken kaikkiaan valtamediamme ja sen muokkaama yleinen mielipide ei enää ole unkarilaisuudelle suopea. Ystävyyteen on tullut särö, jonka aiheuttaja on paradoksaalisesti juuri se, joka meitä on ennen yhdistänyt: kansallistunne, isänmaanrakkaus, kielellinen ja geopoliittinen kohtalonyhteys. Emme enää tunnu pääsevän samalle aaltopituudelle, sillä täällä Suomessa kansallisylpeyttä tuskin saa enää edes mainita. Unkarissa isänmaallisuus sen sijaan on niin vanhaa ja niin kestävää kuin se on siellä aina ollutkin.

Unkarissa kuitenkin ajatellaan – minkä ei pitäisi herättää ihmetystä – että hallituksen tehtävä on ajaa oman maansa etua. Tämä toki mittautetaan vaaleilla, ja juuri niin on Unkarissa tehtykin. Tämä on hyvä muistaa, kun puhutaan EU:sta ”länsimaisten arvojen” ja ”demokratian” vaalijoina. Unionia johtaa komissio ja talouden valtaeliitti, joita ei koskaan ole kansanvaltaisilla vaaleilla valittu, toisin kuin Unkarin parjattu hallituspuolue Fidesz. Suomessa tämä joko unohdetaan, tai, mikä vielä ikävämpää, rinnastetaan natsi-Saksaan ja Hitleriin, jonka valtamediamme myös muistaa (tosin osittain erheellisesti) myös olleen ”demokraattisesti valittu”. Tällä rinnastuksella yritetään saada mitätöityä Unkarin ei-toivottu vaalitulos, ja oikeuttaa myös toimenpiteet sitä vastaan. Mutta olisi syytä muistaa, etenkin pienissä ja omalaatuisissa EU:n reunavaltioissa, että jonkin maan rehellistä vaalitulosta vastaan protestoiminen on aina myös demokratiaa vastaan protestoimista.

–

Sándor Csoórin runojen suomennokset: Hannu Launonen ja Béla Jávorszky
Kalevala-sitaatin unkarinnos: Kálmán Nagy

–

–

Tuula Komsi on helsinkiläis-kangasalalainen kääntäjä, kriitikko ja kirjoittajakouluttaja.