SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ihmisen synty: käsi ja työkalu (Ihminen ja tekniikka, osa III)

spengler 2OSWALD SPENGLER   (suomentanut Matti Simola)

Tämä kirjoitus on kolmas luku Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik (“Ihminen ja tekniikka”, 1931). Sarastus julkaisee Matti Simolan suomennoksen Spenglerin teoksesta “jatkokertomuksena” luku kerrallaan. Aiemmat luvut luettavissa täältä: 1, 2.

V

Kuinka kauan tällaisen kekseliään petoeläimen tyyppi on ollut olemassa? Voisi yhtä hyvin kysyä: kuinka kauan ihminen on ollut olemassa? – Mikä on ihminen Kuinka hänestä on tullut ihminen?

Vastaus kuuluu: käden kehittymisen myötä. Se on verraton ase vapaasti liikkuvien lajien maailmassa. Verratkaamme sitä jonkin muun lajin käpälään, nokkaan, sarviin, hampaisiin tai pyrstöevään. Toisaalta myös on tuntoaisti juuri sen alueella niin herkkä, että sitä voi melkein pitää erityisenä, silmän ja korvan veroisena aistielimenä. Sillä on, paitsi kyky erottaa kuuma kylmästä, kiinteät aineet nesteistä ja kova pehmeästä, ennen kaikkea myös kyky määrittää erilaisten vastusten paino, muoto ja sijainti eli kaikki lähiympäristöään koskevat avaruudelliset seikat. Ja kaikki toiminta perustuu niin suuressa määrin juuri kädentaitoihin, että ne määräävät myös kävelytyylin ja siihen liittyvän asennon. Maailmassa ei ole mitään, mitä voisi verrata tähän yhtä aikaa tuntevaan ja toimivaan ruumiinosaan. Petoeläimen silmään, joka hallitsee maailmaa ”teoreettisesti”, liittyy nyt ihmiskäsi, joka auttaa hallitsemaan myös käytännössä.

Sen syntymän on täytynyt olla yht’äkkinen -arvioituna kosmisessa mittakaavassa -kuin salamanisku, maanjäristys; kuten kaiken, millä on ratkaiseva ja korkeimmassa merkityksessä käänteentekevä vaikutus maailmantapahtumiin. Meidän on tässä myös sanouduttava irti niistä edellisen vuosisadan katsomuksista, jotka Lyellin geologisista tutkimuksista lähtien on liitetty käsitteeseen ”evoluutio”. Hidas, flegmaattinen muutos on kuvaavaa englantilaiselle luonteenlaadulle, ei luonnolle. Noita katsomuksia voitiin tukea sillä, että aikakausina, joista meillä on tietoa, ei tapahtunut mitään äkkinäisiä muutoksia, ja kaikkiin esihistoriaa edeltäneisiin vuosimiljooniin suhtauduttiin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Että voimme löytää toisistaan selvästi erottuvia geologisia kerrostumia, perustuu siihen, että jotkin tuntemattomasta syystä seuranneet tuntemattomat katastrofit ovat nuo kerrostumat synnyttäneet. Myöskään meillä ei olisi erilaisia fossiilisia eläinlajeja, elleivät ne olisi syntyneet yht’äkkiä ja pysyneet samanlaisina, kunnes kuolivat sukupuuttoon. Vaikka kuinka etsimme ja anatomisesti vertaillemme löytöjä, oletetuista ”esi-isistämme” emme tule saamaan mitään lisätietoa. Vanhimmat löydetyt ihmisen luurangot ovat samanlaisia kuin nykyihmisten luurangot. ”Neandertalin ihmisiä” näkee kaikissa kansankokouksissa. On myöskin aivan mahdotonta, että käsi, pystyssä käveleminen, tietty pään asento ja muut nykyihmisen ominaisuudet olisivat jotenkin seuranneet toisistaan. Kaikki tämä syntyi aivan yht’äkkiä ja yhtäaikaa. Maailmanhistoria etenee katastrofista toiseen, aivan siitä riippumatta, voimmeko ymmärtää tai selittää niitä vai emme. Nykyään, H. de Vriesistä lähtien, tätä kutsutaan mutaatioksi. On kyse sisäisestä muutoksesta, joka äkkiä tarttuu kaikkiin lajin yksilöihin, ilman ”syytä”, tietenkin, kuten kaikki todellisuudessa; on kyse tuosta kaiken todellisen salaperäisestä rytmistä.

Käden kanssa yhtä aikaa eivät syntyneet ainostaan tietty asento ja kävelytyyli, vaan – tätä ei vielä kukaan ole maininnut – myös työkalu. Käsi ilman asetta ei ole minkään arvoinen. Toimiakseen itse aseena se tarvitsee toista asetta. Samalla kun työkalusta on tullut käden jatke, on myös käsi muotoutunut sen käsittelyyn sopivaksi. On mieletöntä yrittää ajallisesti erottaa toisistaan näitä tapahtumia. On mahdotonta, että ilman työkalua, edes lyhyen aikaa, olisi ollut myöskään toimivaa kättä. Varhaisimmat ihmisen ja hänen tarvekalujensa jäännökset ovat yhtä vanhoja.

Aseen valmistuksen tekniikka ja sen käytön tekniikka kyllä voidaan erottaa toisistaan, mutta vain loogisesti, ei ajallisesti. On viulunrakentamisen tekniikka ja viulunsoiton tekniikka, laivanrakennuksen taito ja taito purjehtia, taito valmistaa jousi ja taito ampua. Yksikään toinen petoeläin ei valitse asetta. Ja ihminen ei ainoastaan valitse sitä, vaan myös valmistaa sen, oman harkintansa mukaan. Näin hän on saavuttanut hirvittävän ylemmyyden taistelussa lajitovereitaan vastaan, muita eläimiä vastaan, ja koko luontoa vastaan.

Kuuluminen tiettyyn lajiin ei enää kahlitse häntä, mikä on ainutlaatuista koko tämän planeetan elollisen luonnon historiassa. Näin on syntynyt ihminen. Hän on suuressa määrin onnistunut vapauttamaan itseään paljaan kehonsa asettamista rajoituksista. Hänen vaistonsa, jotka liittävät hänet omaan lajiinsa, eivät ole vähimmässäkään määrin heikentyneet, mutta hänellä on myös niistä irtautunutta, yksilöllistä, lajista riippumatonta ajattelua ja toimintaa. Tämä vapaus on valinnanvapautta. Jokainen valmistaa oman aseensa, oman taitonsa ja harkintansa mukaan. Monet löydetyt, virheellisinä hylätyt kappaleet todistavat vielä nykyään tuon varhaisen ”ajatustyön” vaivasta.

Että kuitenkin kappaleet ovat niin samankaltaisia, että niiden perusteella – otaksuttavasti väärin – erotellaan erilaisia ”kulttuureja”, kuten Acheulin ja Solutrén kulttuurit, ja tehdään kaikkien viiden maanosan osalta – varmasti vääriä -aikavertailuja, johtuu siitä, että tuo lajin kahleista vapautuminen vaikuttaa vain suurena mahdollisuutena ja on aluksi hyvin kaukana mistään todellisesta individualismista. Kukaan ei halua esittää originellia. Ja yhtä vähän kukaan ajattelee toisten matkimista. Jokainen ajattelee ja tekee työtä itseään varten, mutta lajin elämä on niin mahtavaa, että tulos kaikesta huolimatta – vielä nykyäänkin – on kaikkialla samanlainen.

technics”Silmän ajattelun” eli suurten petoeläinten ymmärtävän, terävän katseen rinnalle on näin tullut ”käden ajattelu”. Edellisestä kehittyy sitten teoreettinen, reflektoiva ajattelu, ”mietiskely”, ”viisaus”; ja jälkimmäisestä käytännöllinen, toimintaan tähtäävä ajattelu, oveluus eli varsinainen ”intelligenssi”. Silmää kiinnostavat syy ja seuraus, käden toimintaperiaatteena on välineen suhde päämäärään. Sillä, onko jokin tarkoituksenmukaista tai ei – tekijän arvoarvostelmalla -ei ole toden ja epätoden, katsojan arvojen, totuuden kanssa mitään tekemistä. Tarkoitus on eräs tosiasia, syyn ja seurauksen välinen suhde eräs totuus. Näin ovat syntyneet nuo keskenään hyvin erilaiset totuusihmisen – papin, tiedemiehen, filosofin -ja todellisuusihmisen – poliitikon, sotapäällikön, kauppiaan -ajattelutavat. Siitä lähtien ja nykypäivään asti on käskevää, ojennettua, nyrkkiin puristettua kättä pidetty tahdon ilmauksena. Siksi myös voimme käden muodon ja käsialan perusteella arvailla kyseisen henkilön luonteenlaatua. Siksi on alettu puhua valloittajan raskaasta kädestä, liikemiehen onnellisesta/kevyestä(?) kädestä, ja siksi rikollisen kädessä tai taiteilijan kädessä on nähty sielullisia tuntomerkkejä.

Käsi, ase ja yksilöllinen ajattelu ovat tehneet ihmisestä luovan. Kaikki mitä eläimet tekevät on lajityypillistä eikä rikastuta niiden elämää. Mutta ihminen, luova eläin, on moninaisilla keksinnöillään valloittanut koko maailman ja katsoo nyt oikeudekseen kutsua omaa lyhyttä historiaansa ”maailmanhistoriaksi”, jossa toimijana on koko ”ihmiskunta”, muun luonnon jäädessä taustalle, pelkäksi välineeksi.

Ajattelevan käden suoritusta kutsumme teoksi. Eläimet puuhastelevat, vain ihminen luo tekoja. Selvin osoitus tällaisesta erosta on tulenteko. Myös monet eläimet näkevät, miten tuli syttyy – syyn ja seurauksen – mutta ainoastaan ihminen pohtii, miksi se pitää sytyttää, ja miten sen voi sytyttää – siis tarkoitusta ja keinoa. Mikään toinen teko ei paremmin kuvaa sitä, mitä kutsumme luovuudeksi. Se on Prometeuksen teko. Pelottavin, mahtavin, arvoituksellisin luonnonilmiö – salama, metsäpalo, tulivuorenpurkaus – on siinä ihmisen itsensä esiin loihtimana, kaikkea muuta luontoa vastaan. Minkälaisen vaikutuksen onkaan tehnyt sieluun, kun ihminen ensimmäisen kerran katsoi itse sytyttämäänsä liekkiin!

VI

Tuosta loputtoman yksitoikkoisesta ja vietinomaisesta ”lajin hyörinästä” kohonneen vapaan ja tietoisen yksittäisen teon suunnattomasta vaikutuksesta on sitten alkanut kehittyä varsinainen ihmissielu; ja siitä on tullut hyvin yksinäinen, myös verrattuna muihin petoeläinsieluihin. Tietoisena olentona -luoden ylpeän ja alakuloisen katseen omaan kohtaloonsa, hillitön vallantunne aina toimintavalmiissa nyrkissään, jokaisen vihollisena, tappaen ja vihaten -se on lujasti päättänyt joko voittaa tai kuolla. Tähän sieluun mahtuu tuskaa enemmän kuin mihinkään eläinsieluun. Se on sovittamaton vastakohta koko maailmalle, josta juuri sen oma luomiskyky on sen erottanut. Se on kapinoitsijan sielu.

Varhainen ihminen on kuin petolintu, joka rakentaa pesänsä etäälle muista. Vaikkakin jotkut ”perheet” kerääntyvät yhteen, on kyse hyvin löyhästä liitosta. Vielä ei tunneta heimoja, puhumattakaan kansoista. On vain satunnainen joukko miehiä, jotka juuri sillä hetkellä eivät tappele keskenään, ja heidän naisensa ja näiden lapset, vailla minkäänlaista yhteisyydentunnetta, täydellisessä vapaudessa; ei ole ”meitä”, on vain lauma paljaita lajinsa edustajia.

Näitten suurten yksinäisten sielu on läpikotaisin sotaisa, epäluuloinen, kateellisen vallan-ja saaliinhimoinen. Sitä kannattelee paatos, jota ilmentävät sanat ”minä” ja ”minun”. Sille on tuttu tuo tunnekuohu, joka aina nousee, kun veitsi leikkaa vihollisen lihaa, kun voitonriemussa saa kuulla vastustajan voihkeen ja aistia tuoreen veren tuoksun. Myös jokainen oikea ”mies” vielä myöhäisten kulttuurien kaupungeissa toisinaan tuntee sisällään tuon alkusielun jo sammumassa olleen poltteen ja sulkee korvansa ainaiselta ruikutukselta ”hyödystä” ja ”työn säästämisestä”. Vielä vähemmän hän silloin haluaa kuulla mitään säälistä, sovinnosta tai rauhankaipuusta. Hän haluaa estottomasti ylpeillä sillä, että voimansa ja menestyksensä vuoksi on niin laajalti pelätty, ihailtu ja vihattu; ja hän kiihkeästi pyrkii kostamaan kaikelle, sekä elolliselle että elottomalle, mikä jo pelkällä olemassaolollaan saattaa loukata hänen ylpeyttään.

Tämä sielu sitten jatkaa vieraantumistaan kaikesta luonnosta. Kaikkien muiden petoeläinten aseet ovat luonnollisia; ihmisen kantama, taidokkaasti valmistettu ja tiettyyn tarkoitukseen suunniteltu, harkiten valittu ase vain ei sitä ole. Näin on saanut alkunsa ”taide”, jonakin luonnolle vastakkaisena. Jokaisessa ihmisen soveltamassa teknisessä menetelmässä on kyse jostakin taidosta, ja sellaiseksi sitä on aina kutsuttu. On jousella ampumisen taito, taito ratsastaa, sodankäynnin taito, erilaiset rakennustaidot, hallitsemisen, uhraamisen ja ennustamisen taidot, taito maalata, valmistaa säkeitä, suorittaa tieteellisiä kokeita. Konstailua, luonnonvastaista on kaikki ihmistyö tulenteosta lähtien, aina varsinaisiin myöhempien korkeakulttuurien taiteisiin asti. Luonnolta on riistetty luomisen etuoikeus. Jo ”vapaa tahto” sellaisenaan on kapinaa, ei mitään muuta. Luova ihminen on katkaissut yhteytensä luontoon; jokainen uusi luomus vain etäännyttää häntä siitä ja tekee hänestä sille entistäkin vihamielisemmän. Juuri tuo onneton, lakkaamatta syvenevä ihmisen maailman ja maailmankaikkeuden välinen dualismi on hänen ”maailmanhistoriaansa”; se on juuri kohdusta putkahtaneen, äidilleen nyrkkiä puivan kapinallisen historiaa.

Se päättyy traagisesti, sillä luonto on voimakkaampi. Ihminen pysyy siitä riippuvaisena, koska se kaikesta huolimatta käsittää myös hänet, oman luomuksensa. Kaikki suuret kulttuurit ovat kokeneet lopullisen tappion. Kokonaiset rodut jäävät, sisäisesti tuhottuina, murtuneina, hedelmättömyyteen ja hajaannukseen tuomittuina uhreina virumaan taistelukentälle. Taistelu luontoa vastaan on toivoton, ja kuitenkin se tullaan käymään loppuun asti.

 

 

Information

This entry was posted on huhtikuu 5, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , .
%d bloggers like this: