Voiko historia antaa vastauksen tulevaisuuden ongelmiin?

DOMINIQUE VENNER   (suomentanut Markku Siira)

–

Ihmisillä on aina ollut tarve tutkiskella tulevaisuutta. Kreikkalaiset kysyivät neuvoa Delfoin oraakkelilta, jonka epämääräisistä lausunnoista voitiin vetää lukemattomia eri johtopäätöksiä. Tätä tapaa kunnioittaen Aleksanteri Suuri konsultoi oraakkelia ennen Aasian valloitusretkeään. Koska oraakkeli siirtyi liian hitaasti jalustalleen, kärsimätön makedonialainen raahasi hänet sinne väkivalloin. Jalustaltaan oraakkeli julisti: ”Kukaan ei voi sinua vastustaa…” Kuultuaan nämä sanat Aleksanteri antoi hänen olla ja totesi: ”Tämä ennustus riittää minulle.” Hän oli viisas mies.

Jokaisella ajalla on omat profeettansa, ennustajansa, astrologinsa, futurologinsa ja muut huijarinsa. Nykyisin me käytämme tietokoneita. Muinoin he käyttivät muita välikappaleita. Katariina de’Medici konsultoi Nostradamusta. Cromwell kuunteli William Lilya. Stalin tiedusteli asioista Wolf Messingiltä. Hitler Erik Hanussenilta. Briand ja Poincaré hyödynsivät rouva Frayan kykyjä… Yksilön kohtalo on yksi asia, sivilisaation taas kokonaan toinen.

Valistuksen ajalta omaksutun optimismin vuoksi 1900-luku alkoi toiveikkailla tulevaisuudenlupauksilla; varmuudella siitä, että tiede ja tieto johtaisivat kehitykseen ja viisauteen. Ihmisestä tulisi luonnon herra ja hallitsija, saavuttaisipa hän myös itsensä herruuden. Kun voitto tästä kaikesta olisi saavutettu, rauha ja harmonia vallitsisivat ihmisten välillä.

Armoton aika murskasi nämä illuusiot. Kukaan, tai lähes kukaan, ei nähnyt ennalta Sarajevon kesän 1914 murhan aiheuttamia katastrofaalisia seurauksia. Kaikki sotaan osallistuvat maat odottivat sen olevat lyhyt, tuore, iloinen sota.  Se olikin loputon, kauhistuttava ja tappavampi kuin koskaan ennen. Se oli odottamaton lahja teolliselle kehitykselle ja  ihmiskunnan massademokratialle — nämä kaksi uutta tekijää mullistivat sodankäynnin luonteen. Se alkoi valtioiden välisenä perinteisenä konfliktina,  mutta johtikin ideologiseen ristiretkeen, joka raastoi alas koko vanhan eurooppalaisen järjestyksen. Teurastus Euroopassa ja hävinneille asetetut ehdot loivat vuoden 1919 jälkeen alkion uudelle, entistä katastrofaalisemmalle sodalle.

Uuden vuosituhannen kynnyksellä illuusiot kehityksestä ovat osittain haihtuneet; niinkin paljon, että kuulee puhuttavan ”kohtalokkaasta edistyksestä” ja ”taloudellisista kauhuskenaarioista”. Marxilaisuus ja sen varmuudet upposivat sen synnyttäneen järjestelmän myötä. Menneisyyden optimismi antaa usein periksi eräänlaiselle ylitsevuotavalle pessimismille, jota ruokkivat epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta. Jotkut kääntyvätkin historian puoleen vastauksia etsiessään.

Mutta historian tulkinta pakenee sekä trendejä että vallitsevia ideoita. Niinpä ihminen tarvitseekin mielenlujuutta ja luonnetta vapautuakseen oman aikansa painolastista. Pienellä vaivannäöllä jokainen utelias, vapaa ja kultivoitunut henki voi tarttua historian odottamattomaan luonteeseen, josta viimeisen sadan vuoden tosiasiat tekevät väistämättömän selkeän. Nyt voimme nähdä Hegelin visiosta peräisin olevien determinististen teorioiden läpi.

22. tammikuuta 1917 Lenin, joka oli lähes tuntematon ja tuomittu pysyvään maanpakoon, puhui sosialistiopiskelijoille. ”Olemme vanhoja miehiä”, hän sanoi tarkoittaen itseään, ”emmekä ehkä koskaan näe vallankumouksen ratkaisevia taisteluja…” Seitsemän viikkoa myöhemmin tsaarinvalta kukistui, ja Leninillä bolsevikkeineen ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. ”Ratkaisevat taistelut”, joissa hän ei enää uskonut olevansa mukana, johtivat Venäjän ja koko maailman epäonneen. Tiedän useita anekdootteja, jotka valaisevat historiallisten ennusteiden vaikeutta, mutta tämä on aivan omassa sarjassaan.

Lukuvuonna 1975-1976 Raymond Aron, yksi aikamme terävimmistä mielistä,  piti Collège de France’ssa luentosarjan ”Länsimaiden perikadosta”. Tässä on hänen johtopäätöksensä: ”Yhdysvaltojen perikato vuosina 1945-1975 oli seurausta ”vastustamattomista voimista.” Pankaamme merkillle sana ”vastustamaton.” Muistelmissaan, jotka julkaistiin hänen kuolinvuonnaan 1983, Aron palasi tähän pohdintaan vahvistaen sen: ”Vuodesta 1975 lähtien olen seurannut Amerikan imperiumin hajoamista…” He, jotka nykyään elävät amerikkalaisen maailmanimperiumin varjossa, saattavat kyseenalaistaa Aronin ajatuksenjuoksun selkeyden. Ja kuitenkaan hän ei koskaan epäillyt itseään.  Meidän hämmästyksemme johtuu siitä, että historia laukkaa eteenpäin teille tietymättömille, avaten eteemme maailman, joka on hyvin erilainen kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

En suinkaan ehdota, että jättäisimme huomiotta aikamme vääjäämättömät uhat: kaiken ahmivan globalisaation, väestörakenteen räjähdyksen, massiivisen maahanmuuton, luonnon saastumisen, geeniteknologian, ja muun sellaisen. Ahdistuksen aikana on tervettä torjua harhakuvitelmat onnesta ja harjoittaa aktiivisen pessimismin hyveitä kuten Thukydides tai Macchiavelli. Mutta aivan yhtä tärkeää on se, ettei pessimismi muutu fatalismiksi.

Ensimmäinen tulevaisuuden uhkia koskeva virhearvio on pitää näitä uhkia väistämättöminä. Historia ei ole kohtalon, vaan tuntemattoman, ennennäkemättömän,  tyyssija. Toinen virhe olisi kuvitella, että tulevaisuus on vain jatkumoa nykyhetkestä.  Jos mikään on varmaa, niin ainakin se, että tulevaisuus ei tule olemaan kuvitellun kaltainen. Kolmas virhe olisi menettää kaikki älykkyyteen, mielikuvitukseen, tahtoon, ja lopulta itseemme panemamme toivo.

–

(Alkuperäislähde: Le Figaro, 19. tammikuuta, 2000.)

–

Dominique Venner (1935-2013) oli ranskalainen historioitsija ja esseisti. Hän teki protestiluontoisen itsemurhan Pariisin Notre Damen katedraalissa keväällä 2013. Sarastus on aiemmin julkaissut suomeksi Vennerin esseen ”Eurooppa ja eurooppalaisuus” sekä hänen kaksi viimeistä kirjoitustaan.