SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Toinen aste: puhuminen ja yhteistoiminta (Ihminen ja tekniikka, osa IV)

spengler 3OSWALD SPENGLER   (suomentanut Matti Simola)

Tämä kirjoitus on neljäs luku Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik (“Ihminen ja tekniikka”, 1931). Sarastus julkaisee Matti Simolan suomennoksen Spenglerin teoksesta “jatkokertomuksena” luku kerrallaan. Aiemmat luvut luettavissa täältä: 1, 2, 3.

VII

Kuinka pitkään kesti tuo käsiaseiden aikakausi, eli kuinka kauan ihminen on ollut olemassa, siitä meillä ei ole tietoa. Vuosien määrällä tosin ei ole merkitystä, mutta vielä nykyään se arvioidaan aivan liian suureksi. Ei ole kyse miljoonista, ei edes sadoista tuhansista vuosista; mutta varmasti kyllä useista vuosituhansista.

Tuota kautta seurasi toinen yhtä käänteentekevä, yhtä nopea ja raju, ihmiskohtaloon perusteellisesti vaikuttanut muutos, toinen ”mutaatio”, merkityksessä, jonka sanalle edellä annoimme. Esihistoriaan kohdistuva tutkimus on jo kauan sitten huomannut tämän. Äkkiä museoesineet saavatkin aivan uuden ilmeen. Alkaa esiintyä saviastioita, jälkiä ”peltoviljelystä” ja ”karjankasvatuksesta” – mitkä termit ovat aivan liian moderneja kuvaamaan tuon ajan käytäntöjä – asumusten rakentamisesta, haudoista, myös jonkinlaisista liikennejärjestelyistä. Teknisen ajattelun ja toiminnan uusi kausi ilmoittaa tulostaan. Lähtien museointinäkökulmasta, pelkästä innosta järjestellä löytöjä, on nyt kovin pinnallisesti erotettu toisistaan myöhäinen ja varhainen, paleoliittinen ja neoliittinen, kivikausi. Tosin tämä viime vuosisadalta periytyvä jako on jo pitkään muillekin aiheuttanut mielipahaa, ja sitä on jo kymmeniä vuosia pyritty korvaamaan jollakin toisella. Termien mesoliittinen, mio-, mixoneoliittinen käyttö kuitenkin viittaa siihen, että yhä vain pitäydytään pelkkään esineiden luokitteluun, ja tämän vuoksi ei päästä eteenpäin. Mikä muuttuu, eivät siis ole välineet, vaan ihminen. Vielä kerran: Ihmisen historia voidaan selittää ainoastaan sielusta lähtien.

Tämä mutaatio voidaan melko tarkkaan ajoittaa, noin viidennelle vuosituhannelle eKr. Viimeistään kaksi vuosituhatta myöhemmin jo saavat alkunsa Egyptin ja Mesopotamian korkeakulttuurit. Näemme, että historian tempo traagisesti kiihtyy. Aikaisemmin ei yksittäisillä vuosituhansilla ollut suurta merkitystä, nyt jokainen vuosisatakin on hyvin tärkeä. Vierimään lähtenyt kivi syöksyy raivoisasti hyppien kohti kuilua.

Mitä on tapahtunut? Kun tunkeudumme syvemmälle tähän ihmisen toiminnan uuteen muotomaailmaan, havaitsemme siellä pian hyvin monimutkaisia yhteyksiä. Kaikki nämä tekniikat edellyttävät toisiaan. Kotieläinten pito edellyttää rehukasvien viljelyä, ravintokasvien kylväminen ja korjaaminen veto- ja kuormajuhtien käyttöä, nämä puolestaan aitausten rakentamista, kaikenlaiset rakennustyöt materiaalien valmistusta ja kuljetusta, tämä taas teitä, juhtia ja veneitä.

Minkälainen sielullinen mullistus sitten liittyy tähän kaikkeen? Sellainen, joka vasta mahdollistaa suunnitelmallisen yhteistoiminnan. Aikaisemmin jokainen eli omaa elämäänsä, valmisti itse aseensa, kävi yksin päivittäistä kamppailuaan. Kukaan ei kääntynyt toisen puoleen. Tähän tuli nyt yht’äkkinen muutos. Nuo uudet menettelytavat edellyttävät sitkeitä, jopa useiden vuosien pituisia rupeamia, mahdollisesti hyvin laajalla alueella – ajateltakoon vain kuinka pitkä matka on puiden kaatamisesta siihen, kun niistä rakennettu laiva lasketaan vesille. Ne rakentuvat sekä peräkkäisistä että rinnakkaisista, tarkoin järjestetyistä yksittäisistä suorituksista. Ja tällainen toiminta kokonaisuudessaan edellyttää sanallista viestintää.

Juuri tuolloin on ihmisen täytynyt oppia puhumaan. Muutos oli siis hyvin nopea, kuten ovat kaikki ratkaisevat ja peruuttamattomat muutokset, ja liittyi saumattomasti noiden uusien teknisten menettelytapojen käyttöönottoon. Tämä voidaan todistaa.

Mitä on ”puhe”? Epäilemättä eräs tapa ilmaista asioita, toimintaa, jota joukko ihmisiä taukoamatta voi keskenään harjoittaa. ”Kieli” on vain sen eräs abstraktio, puheen sisäinen muoto eli kielioppi, joka määrää lauseiden rakenteen ja myös sanojen taivutukset. Tällaisen muodon täytyy yleistyä, ja sen myös täytyy olla jossain määrin pysyvä, jotta se palvelisi tiedonvälitystä. Olen aikaisemmin osoittanut, että puhetta, jossa tapahtuu lauseenmuodostusta, edelsivät yksinkertaisemmat ilmaisumuodot – näkyvät merkit, signaalit, eleet, huudahtelut – joista on jäänyt jälkiä vielä nykyistä lauseopillista puhetta tukeviin keinovaroihin kuten intonaatio, painotukset, elehtiminen, käsiliikkeet. Kirjoituksessa niitä edustavat välimerkit.

Kuitenkin on ”sujuva” puhe sisältönsä puolesta jotakin aivan uutta; ja aina Hamannista ja Herderistä lähtien on myös kovasti pohdittu sen syntyhistoriaa. Että mikään tähänastisista vastauksista ei tyydytä meitä, johtuu siitä, että jo kysymyksenasettelu perustuu vääriin käsityksiin. Puheen alkuperää nimittäin ei voi jäljittää itse puheaktista, kuten ajattelivat nuo kaikelle todellisuudelle vieraat romantikot, jotka katsoivat kielen syntyneen ”ihmiskunnan alkurunoudesta” – ei, vielä pahempaa: kieli oli muka jo alunperin täyttä runoutta; yhtä aikaa tarua, lyriikkaa ja rukousta, ja proosa nähtiin sitä myöhempänä ja alempana, vain arkikäyttöön soveltuvana kielimuotona. Mutta silloin täytyisi kielen sisäisen muodon, kieliopin, lauseiden loogisen rakenteen näyttää aivan toisenlaiselta. Juuri alkukantaiset kielet, kuten bantu- ja turkkilaisheimojen kielet, erityisen selvästi ilmentävät pyrkimystä täysin kirkkaisiin ja teräviin erotteluihin, jotka eivät jätä sijaa väärinkäsityksille.

Mutta tämä johtaa kaiken romantiikan vihollisten, rationalistien, perusvirheeseen. He aina lähtevät käsityksestä, että lause ilmaisisi arvostelman tai ajatuksen. He istuvat kirjojen ympäröimänä kirjoituspöytänsä ääressä ja pohtivat omaa ajatteluaan ja kirjoittamistaan, mikä saa heidät pitämään ”ajatusta” puhumisen tarkoituksena. Koska pöydän ääressä ei yleensä ole muita, he keskittyvät tarkastelemaan puhumista, eivät kuuntelemista, kysymystä, eivät vastausta, minää, eivät sinää. He sanovat ”kieli”, kun tarkoittavat puhetta, esitelmää, tutkielmaa. Heidän käsityksensä kielen synnystä on monologinen ja siksi väärä.

language 1On väärin kysyä miten, on kysyttävä milloin sanallinen puhe on saanut alkunsa. Ja tällöin kaikki selviää. Eniten väärinymmärretty tai vähimmälle huomiolle jätetty on lauseista koostuvan puheen tarkoitus, ja se selviää, kunhan ensin tiedetään, mistä lähtien on puhuttu sujuvasti. Tuo tarkoitus käy kirkkaasti ilmi tavasta, jolla lauseita muodostetaan. Puhuminen ei tapahdu monologina vaan dialogina, lauseet eivät seuraa toisiaan kuten puheessa vaan ne syntyvät useiden ihmisten välisen keskustelun (Unterredung) tuloksena. Tarkoituksena ei ole yksinään yrittää ymmärtää asioita mietiskelyn kautta vaan kysymällä ja vastaamalla päästä keskinäiseen yhteisymmärrykseen. Mitkä sitten ovat puhumisen alkuperäisiä muotoja. Ei arvostelma, lausunto, vaan käsky, kuuliaisuuden ilmaus, toteamus, kysymys, myöntäminen, kieltäminen. Eli lauseet, jotka aina on osoitettu toiselle ja jotka alunperin ovat varmasti olleet hyvin lyhyitä: Tee tämä! Valmis? Kyllä! Ala! Sanat käsitteinä ovat vasta seurausta lauseiden tarkoituksesta, joten aluksi metsästäjäheimon sanavarasto on aivan toinen kuin karjankasvattajilla tai jollakin merenkävijäkansalla. Aluksi puhuminen oli vaikeaa, ja silloin varmasti sanottiin vain se, mikä oli aivan välttämätöntä. Vielä nykyäänkin talonpoika on vaitelias verrattuna kaupunkilaiseen, joka puhumaan tottuneena ei voi pitää suutaan kiinni ja vain ajankuluksi jaarittelee ja alkaa käydä keskusteluja, heti kun hänellä ei ole mitään tekemistä, riippumatta siitä, onko hänellä mitään sanottavaa vai ei.

Puhumisen tarkoitus alunperin oli auttaa tekemään jotakin; tietyssä tarkoituksessa, tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa, tietyillä välineillä. Tämä kaikki oli ensin saatava selvästi ja yksikäsitteisesti ilmaistuksi; ja käskijän ponnistuksista tehdä itsensä ymmärretyksi sekä saada muut toimimaan halutulla tavalla ovat syntyneet kieliopin säännöt, joiden mukaan sanat luokitellaan ja lauseet muodostetaan, joiden mukaan käsketään, kysytään ja vastataan. Kielioppi siis syntyi palvelemaan käytännöllisiä, ei mitään teoreettisia tarkoituksia. Teoreettisilla pohdinnoilla ei ole mitään osaa puhutun kielen syntyhistoriassa. Kaikki puhuminen on luonteeltaan käytännöllistä ja on saanut alkunsa ”käden ajattelusta”.

VIII

Yhteistyöhön viittaa myös saksan sana Unternehmen. Puhuminen ja yhteistyö edellyttävät toisiaan, aivan kuten käsi ja työkalu. Puhuminen toisille on saanut sisäisen, kieliopillisen muotonsa erilaisten projektien toteuttamisen myötä, ja näiden vakiintuneet käytännöt taas ovat kieleen sidotun ajattelun tulosta. Sillä puhuminen tarkoittaa ajatusten välittämistä muille. Jos puhuminen tapahtuu osana toimintaa, on se aistein havaittavilla välineillä toteutettavaa henkistä toimintaa. Hyvin pian se saattaa irtautua välittömästä yhteydestään ruumiilliseen työhön. Tähän juuri liittyy se käänne, jonka sijoitimme 5. vuosituhannelle eKr. Ajattelu, henki, ymmärrys – miten sitä kutsutaankin – joka kielen avulla on vapautunut sidoksestaan käden taitoihin, asettuu nyt uutena mahtina sielun ja elämän vastapeluriksi. Äkkiä esiin sukeltavan, vallankumouksellisen, puhtaasti henkisen pohdiskelun, ”laskemisen”, tuloksena syntyy ajatus, että yhteistyötä tekevä yksikkö on vaikutukseltaan jättiläisen veroinen. Tai kuten Faustin Mefisto asian ironisesti ilmaisee:

Jos minulla on varaa kuuteen hevoseen,
eikö minulla silloin ole niiden voimat?
Voisin juoksennella paikasta toiseen,
kuin minulla olisi 24 jalkaa.

Ihminen haluaa petoeläimenä tietoisesti kasvattaa ylemmyyttään vielä paljon suuremmaksi kuin on se, joka perustuu hänen ruumiivoimiinsa. Hän uhraa tahdolleen suurempaan valtaan erään juuri omaan elämäänsä liittyvän tärkeän piirteen. Ensimmäinen askel on kun hän alkaa ajatella, tehdä laskelmia siitä, kuinka voisi lisätä vaikutustaan. Hän ymmärtää, että joutuu sen eteen jossain määrin luopumaan henkilökohtaisesta vapaudestaan. Sisimmässään hän kuitenkin uskoo pysyvänsä riippumattomana. Mutta jokainen askel historiassa on peruuttamaton. Ajan suuntaa ei voi kääntää, ei siis myöskään elämän suuntaa. Kun kerran on totuttautunut yhteistyöhön ja päässyt nauttimaan sen hedelmistä, alkaa ihminen yhä tiukemmin sotkeutua noihin sidoksiin, jotka sitten koituvat hänen kohtalokseen. Yhteistyötä palveleva ajattelu alkaa aina vain mahtavampana hallita hänen sielunelämäänsä. Ihmisestä on tullut oman ajattelunsa orja.

Askel pelkästään henkilökohtaisten työkalujen käytöstä yhteisyrityksiin merkitsee menettelytapojen luonnottomuuden valtavaa kasvua. Keinomateriaalien työstämisellä, saviastioiden valmistamisella, kutomisella ja korien punomisella ei vielä ollut suurta merkitystä, vaikka ne jo olivatkin jotakin paljon henkistyneempää ja luovempaa kuin mitä aikaisemmin oli tehty. Useimmista käytössä olleista menetelmistä meillä ei enää ole mitään tietoa, mutta joistakin on jäänyt jälkiä, jotka todistavat valtavista älynlahjoista. Kyse on ennen kaikkea hankkeista, jotka ovat syntyneet ”rakentamisen ajatuksesta”. Tiedämme varmasti, että oli piikivikaivoksia ilmastoituine kuiluineen ja pönkkäpuilla tuettuine käytävineen, missä louhinta tapahtui hirvensarvista tehdyillä työkaluilla – Belgiassa, Englannissa, Itävallassa, Sisiliassa, Portugalissa – jo paljon ennen kuin tunnettiin metalleja. ”Varhaisneoliittisella” ajalla oli Portugalin, Luoteis-Espanjan ja Bretagnen välillä Etelä-Ranskan kiertänyttä vilkasta liikennettä, samoin Bretagnen ja Irlannin välillä. Tuo oletettavasti säännöllinen laivaliikenne tietenkin edellytti merikelpoisia aluksia, joiden tyypistä meillä tosin ei ole tietoa. Espanjassa on valtavan suurista veistetyistä kivistä pystytettyjä megaliittirakennelmia, joiden katelaatat saattavat painaa yli 100 000 kiloa. Ne on täytynyt tuoda paikalle pitkienkin matkojen takaa, ja ne on täytynyt asetella paikoilleen soveltamalla jotakin meille tuntematonta tekniikkaa. Mahdetaanko täysin ymmärtää, mitä kaikkea tuollainen hanke edellyttää: kuinka paljon ajatustyötä, neuvotteluja ja neuvontaa, valvontaa, määräilyä, kuukausia ja vuosia kestäviä valmisteluja ennen kuin materiaalit saadaan hankituksi ja kuljetetuksi paikanpäälle; kuinka suurta logistista kykyä ajallisesti ja paikallisesti sovittaa yhteen erilaiset alihankinnat; kuinka suurta aloitteellisuutta tehdä tuollainen kokonaissuunnitelma ja kuinka suurta rohkeutta astua johtamaan sen toteuttamista. Kuinka pitkää ennakkosuunnittelua edellyttääkään avomerelle suuntautuva laivamatka verrattuna aikaan, mikä menee piikiviveitsen valmistamiseen. Tuon ajan kalliopiirroksissa kuvatun ”yhdistetyn jousen” valmistaminen erilaisista jänteistä, sarvista ja tietyistä puulajeista jo edellytti monimutkaista, 5-7 vuoden rupeamaa. Ja ”rattaiden keksiminen”, kuten niin naiivisti sanotaan; kuinka paljon ajatustyötä, erilaisia järjestelyjä ja toimia se edellyttikään, liittyen niiden tarkoitukseen, sekä tapaan, jolla niillä ”ajetaan”, reittien valitsemiseen ja itse teiden rakentamiseen – tätä monikaan ei ole tullut ajatelleeksi. Mistä hankittiin tai miten jalostettiin vetojuhdat, kuinka paljon niitä voitiin kuormittaa, kuinka niitä hoidettiin ja kuinka ne majoitettiin?

Aivan toisenlainen luomismaailma on saanut alkunsa ”siittämisen ajatuksesta”, nimittäin kasvien ja eläinten jalostamisesta, missä ihminen onkin astunut luovan luonnon paikalle, sitä matkien, muuttaen, parantaen ja raiskaten. Siitä lähtien kun ihminen on viljellyt kasveja, eikä ainoastaan kerännyt niitä, on hän varmasti myös ymmärtänyt muokata niitä omiin tarkoituksiinsa sopivammiksi. Ainakin tehdyt löydöt todistavat lajeista, joita ei tavata viljelemättömästä luonnosta. Ja vanhimmissa löydetyissä eläinten luissa, jotka viittaavat jonkinlaiseen karjanhoitoon, on jo nähtävissä nuo ”kesyttämisen” seuraukset, jotka varmasti ovat osittain myös tietoisen jalostamisen tulosta. Petoeläimen saaliin käsite saa laajennuksen: ei ainoastaan tapettu eläin ole saalis ja jonkun omaisuutta, vaan myös laiduntava lauma, aitauksessa tai aitauksen ulkopuolella. Se kuuluu jollekin, jollekin heimolle tai metsästäjäjoukolle, joka myös puolustaa oikeuttaan siihen. Sen vieminen jalostustarkoituksessa vankeuteen, mikä edellyttää rehuviljelyä, on vain yksi monista omistamisen muodoista.

Olen osoittanut, että aseella varustetun käden syntyä loogisesti seurasi jako kahteen eri toimintaan: aseen valmistukseen ja sen käyttöön. Samoin seuraa nyt kielen mahdollistamasta yhteistoiminnasta ero ajatustyön ja käsin suoritettavan työn välillä. Jokaisessa yhteisyrityksessä voidaan erottaa suunnitteleminen toteutuksesta, ja niissä aina käytännöllisellä ajattelulla on ensimmäinen ja tärkein sija. On johtotehtäviä, ja on suorittavaa työtä: tästä on tullut peruuttamaton, kaiken inhimillisen tekniikan soveltamisen perusmuoto. On sitten kyse suurriistan metsästyksestä tai temppelin rakentamisesta, sodankäynnistä tai maatalouden harjoittamisesta, yrityksen tai valtion perustamisesta, karavaaniretkestä, kapinasta tai jostakin muusta rikollisesta toiminnasta – aina tarvitaan kekseliäs aloitteentekijä, jolla on jokin idea ja joka johtaa sen toteuttamista, joka antaa määräykset ja jakaa tehtävät. Lyhyesti: tarvitaan synnynnäinen johtaja, johtamaan niitä, jotka itse eivät sitä ole.

egypt 3Mutta kielen mahdollistamassa yhteistoiminnassa ei ainoastaan ole erotettavissa kahta eri tekniikkaa, jotka vuosisadasta toiseen yhä selvemmin eriytyvät toisistaan, vaan myös ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään, sen mukaan kumpi tekniikka paremmin vastaa heidän kykyjään. Kaikessa on sovellettava sekä johtamisen tekniikkaa että toimeenpanevaa tekniikkaa, ja on itsestään selvää, että politiikassa ja taloudessa aina toisistaan erottuvat luontaiset käskijät ja luontaiset tottelijat, subjektit ja objektit. Tämä on ollut jo tähän mennessä niin moninaisia muotoja saaneen ihmisten elämän perusmuoto siitä lähtien, kun tapahtui tuo suuri muutos, jonka vaikutus lakkaa vasta kun itse elämä lakkaa.

On myönnettävä, että se on jotakin luonnotonta ja teennäistä – sitähän ”kulttuuri” on. Sillä voi olla – ja on joskus myös todella ollut – kohtalokkaita seurauksia, koska kuvitellaan, että siitä jollakin keinolla päästäisiin eroon. Mutta se on, kaikesta huolimatta, tosiasia, joka pysyy. Hallitseminen, päätösten teko, johtaminen, käskeminen ovat taitoja, vaikeaa tekniikkaa, ja ne vaativat, kuten kaikki muukin, myötäsyntyistä lahjakkuutta. Vain lapset luulevat, että kuningas myös nukkuu kruunu päässä, ja suurkaupunkien ali-ihmiset, marxilaiset kynäilijät, kuvittelevat talouselämän johtajista jotakin samantapaista. Yrittäjä itse tekee työtä, mikä vasta antaa myös työläisille työtä. Samoin ovat keksiminen, ajattelu, laskelmien teko, uusien menetelmien käyttöönotto terävien päiden luovaa toimintaa, jonka väistämättömänä seurauksena vähemmän luovat pääsevät tekemään heille sopivaa suorittavaa työtä. Tähän liittyy tuo jo muodista mennyt jako nerouteen ja lahjakkuuteen. Nerous (Genie) on – sananmukaisesti – luomisvoimaa, joissakin yksilöissä hehkuva pyhä kipinä, joka sukupolvien ketjussa arvoituksellisesti aina joskus syttyy, ja sitten sammuu, valaisten kokonaisia aikakausia. Lahjakkuudessa on kyse kyvystä harjoittelemalla oppia suoriutumaan erilaisista perinteisistä tehtävistä, ja sillä voi olla suuri vaikutus; mutta ilman neroutta ei lahjakas henkilö pääse käyttämään lahjojaan. Nerous sen sijaan ei edellytä lahjakkuutta.

Ihmiset ovat luonnostaan eriarvoisia; on niitä, jotka ovat syntyneet hallitsemaan, ja on niitä, jotka ovat syntyneet palvelemaan; niitä, jotka johtavat muiden elämää, ja niitä, joiden elämää muut johtavat. Tuo ero on aivan ilmeinen, ja terveinä aikoina, terveen väestön keskuudessa se vaistomaisesti myös tunnustetaan, yhtenä tosiasiana; mutta rappiokausina useimmat pakottautuvat kieltämään sen tai olemaan sitä näkemättä – mistä nyt todistaa tuo puhe ”kaikkien luonnollisesta samanarvoisuudesta”.

IX

Kielen mahdollistama yhteistoiminta merkitsee hirvittävää vapauden, vanhan, petoeläimelle kuuluneen vapauden rajoittamista – niin johtajille kuin johdettaville. Heistä tulee kaikista henkisesti, sielullisesti ja ruumiillisesti jonkin suuremman kokonaisuuden osia. Kutsumme sitä organisaatioksi. Se tarkoittaa toiminnallisen elämän kokoamista ja vakiinnuttamista tiettyihin muotoihin, valmiutta ryhtyä eri tyyppisiin hankkeisiin. Yhteistyö merkitsee ratkaisevaa askelta orgaanisesta elämästä organisoituun elämään, siirtymistä luonnollisista yhteenliittymistä keinotekoisiin ryhmittymiin, muuttumista joukosta kansaksi, heimoksi, säädyksi ja valtioksi.

Yksittäisten petoeläinten välisten tappeluiden sijasta on nyt alettu käydä sotia, johtajien komennossa, heimo heimoa vastaan; on marssittu, hyökätty ja taisteltu. Hävinneen puolen on täytynyt alistua voittajien sille pakottamaan lakiin. Ihmisten oikeus on aina vahvemman oikeutta, johon heikomman on tyydyttävä, ja tällaista pysyvämpää heimojen välistä oikeutta kutsutaan ”rauhaksi”. Samanlaisen rauhan on vallittava myös heimon sisällä, jotta se tarvittaessa voi suunnata voimansa ulospäin: valtio tarkoittaa ulkoisten haasteiden varalle luotua kansan sisäistä järjestystä. Valtio on muotona, mahdollisuutena samaa, mitä kansan historia on toteutuneena. Ja historia on sotahistoriaa, on sitä nykyään, ja on aina ollut. Politiikka, jossa taistelua käydään henkisemmin asein, on vain tilapäinen sodan korvike. Armeija on alunperin ollut yhtä kuin kyseisen kansan koko miespuolinen väestö. Yksittäisen vapaan petoeläimen luonne on oleellisilta osiltaan sama kuin järjestyneen kansan, joka on kuin sielulla varustettu, monikätinen eläin. Hallinnon, sodankäynnin ja diplomatian tekniikat ovat samaa juurta ja ovat kaikkina aikoina olleet sisäiseltä olemukseltaan hyvin lähellä toisiaan.

On kansoja, joilla tuo petoeläinluonne on säilynyt erityisen korostuneena, mikä liittyy niiden voimakkaaseen rotutunteeseen. Ne ovat ryöstäviä, valloittavia herrakansoja, jotka rakastavat ihmisten välistä taistelua; ne jättävät luontoa vastaan käytävän taloudellisen taistelun muille kansoille, pyrkivät alistamaan ne sekä anastamaan itselleen niiden työn hedelmät. Niin kauan kuin on osattu purjehtia, on myös harjoitettu merirosvousta; paimentolaiselämään ovat aina kuuluneet hyökkäykset kauppakaravaanien kimppuun; ja niin kauan kuin on ollut talonpoikia, on myös ollut heitä orjuuttava sotainen aatelisto.

Järjestyneeseen yhteistyöhön liittyy myös elämän jakautuminen poliittisiin ja taloudellisiin pyrkimyksiin; yhtäällä tavoitellaan valtaa, toisaalla saalista. Tämä jako – sotureihin ja käsityöläisiin, huoveihin ja talonpoikiin – ei aina ollut kansojen sisäistä, vaan saattoi olla kokonaisia heimoja, jotka keskittyivät vaikkapa vain yhdenlaiseen taloudelliseen toimintaan. On ollut metsästäjä-, karjankasvattaja-, maanviljelijäkansoja, on ollut kaivos-, savenvalaja- sekä kalastajakyliä, merenkävijöiden ja kauppiaiden poliittisia järjestöjä. Ja niiden ohella valloittajakansoja, jotka eivät harjoittaneet minkäänlaista taloudellista toimintaa. Mitä ankarammaksi käy taistelu vallasta ja saaliista, sitä voimakkaammin sitovat yksilöitä toisiinsa sekä oikeus että väkivalta.

Varhaisten heimojen keskuudessa ei yksilön elämä merkinnyt juuri mitään. Esimerkiksi jo islantilaisista saagoista voi saada käsityksen siitä, kuinka harva laiva suurta merta ylittäessään koskaan tuli perille, kuinka harva suuriin rakennushankkeisiin panoksensa antanut koskaan näki niitä valmiina, kuinka kuivuuden aiheuttama kato saattoi johtaa kokonaisten heimojen kuolemaan – tärkeätä oli vain, että riittävän moni eli riittävän vanhaksi, jotta kokonaisuuden sielu ei päässyt kuolemaan. Hyvinä aikoina lukumäärä taas nopeasti kasvoi. Yhden tai useammankaan kuolema ei sinänsä merkinnyt mitään; perikadolla ymmärrettin ”meidän” muodostaman organisaation sammumista.

Tähän kasvavaan, molemminpuoliseen riippuvuuteen liittyy tuo luonnon hiljainen mutta perusteellinen kosto sille olennolle, joka riisti siltä luomisen etuoikeuden. Tästä luonnonvastaisesta luojasta, tästä ainoasta kapinallisesta koko elävässä luonnossa, on tullut oman luomisensa orja. Kulttuurista, keinotekoisten, ihmisten itsensä luomien elämänmuotojen varsinaisesta sisällöstä, rakentuu tälle hillittömälle sielulle tiheäsilmäinen häkki. Petoeläin, joka teki toisista eläimistä kotieläimiä saadakseen niistä hyötyä, on nyt omilla toimillaan saattanut itsensä vangin asemaan. Ihmisen rakentama talo on tälle oivallinen symboli.

Myös ihmisten kasvava lukumäärä tekee yksilöstä aina vain merkityksettömämmän – yksi pahimmista ihmisten yhteistoiminnan seurauksista on juuri väestömäärän moninkertaistuminen. Missä joskus samoili muutamien satojen populaatio, siellä asuu nyt vakituisesti kansa, jonka väkiluku on jo kymmeniä tuhansia. Tuskin löytyy enää täysin asumattomia alueita. Kansat rajoittuvat toisiinsa, ja pelkkä rajan, omalle vallalle asetetun rajan olemassaolo riittää herättämään vanhat vaistot: nousee viha, joka pakottaa hyökkäämään ja tuhoamaan. Jokainen raja, myös henkinen, on valtatahdon verivihollinen.

Ei ole totta, että ihmisen soveltama tekniikka säästäisi työtä. Tämän tekniikan muuttuvaan, yksilölliseen luonteeseen, toisin kuin eläinten tekniikan lajille ominaiseen luonteeseen, kuuluu, että jokainen keksintö sisältää uusien keksintöjen mahdollisuuden ja tekee ne myös välttämättömiksi; että jokainen sen täyttämä toive herättää tuhat uutta ja että jokainen sen tuoma voitto luonnosta kiihottaa aina vain suurempiin. Tämän petoeläimen sielu on kyltymätön, eikä sen haluja voi koskaan tyydyttää – tämä on ihmisen elämän kirous, joka myös tuo jotakin suurta hänen kohtaloonsa. Lepo, rauha ja onni ovat juuri kaikkein korkeimmalla oleville yksilöille jotakin täysin vierasta. Ei ole keksijää, joka koskaan olisi ennalta aavistanut, mitkä ovat hänen tekonsa käytännölliset seuraukset. Mitä paremmin johtaja onnistuu omassa työssään, sitä enemmän tarvitaan käsiä tekemään suorittavaa työtä. Siksi vihollisheimoista saatuja vankeja on jossakin vaiheessa, tappamisen sijaan, alettu valjastaa ruumiilliseen työhön. Näin on saanut alkunsa ihmisten orjuuttaminen, joka on varmasti yhtä vanhaa kuin kotieläinten orjuuttaminen.

Kansojen ja heimojen lukumääräinen kasvu tarkoittaa oikeastaan niiden alimpien kerrosten kasvua. Vain käsien määrä lisääntyy, ei ”päiden” määrä. Johtajaluonteiden ryhmä pysyy pienenä. Joukko varsinaisia petoeläimiä, lahjakkaitten joukko, jollakin tavalla hallitsee muiden kasvavaa laumaa.

Mutta jopa näiden muutamien valta on jotakin aivan toista kuin tuo entisaikojen vapaus. Tähän viittaavat myös Fredrik Suuren sanat: ”Minä olen valtioni ensimmäinen palvelija.” Tästä juontaa poikkeusihmisten syvästi epätoivoinen sisäisen vapauden kaipuu. Siitä vasta on saanut alkunsa individualismi vastakohtana ”massojen” psykologialle. Siinä kulttuurin vangitsema petoeläinsielu viimeisen kerran nousee kapinaan; se on sen viimeinen yritys välttyä siltä sielulliselta ja älylliseltä tasapäistämiseltä, joka väestönkasvusta väistämättä seuraa. Näin ovat syntyneet valloittajan, seikkailijan, erakon, jopa eräänlaisen rikollisen ja boheemin tyypit. Halutaan pelastua hukkumiselta massojen kurimukseen asettumalla niiden yläpuolelle, pakenemalla niitä, halveksimalla niitä. Vähitellen kirkastuva persoonallisuuden idea on protesti massaihmistä vastaan. Jännite näiden kahden välillä kasvaa aina traagiseen loppuun asti.

Viha, tuo varsinainen petoeläimen rotutunne, edellyttää, että vastustajaa arvostetaan. Siihen liittyy aina tietyn sielullisen yhdenvertaisuuden tunnustaminen. Olentoja, jotka ovat alemmalla tasolla, halveksitaan. Olennot, jotka itse ovat alhaisella tasolla, ovat kateellisia. Kaikki vanhat sadut, jumaltarut ja sankarirunoelmat ovat täynnä tuollaisia vaikuttimia. Kotka vihaa vain itsensä kaltaista. Se ei kadehdi ketään, se halveksii monia, kaikkia. Halveksunta katsoo alas korkeuksista, kateus alhaalta, alta kulmain – nämä ovat nuo valtioiksi ja säädyiksi organisoituneen ihmisyyden maailmanhistorialliset tunteet, ihmisyyden, jonka rauhalliset edustajat voimattomina ravistelevat heidät yhteensulkevan häkin kaltereita. Tästä tosiseikasta ja sen seurauksista ei mikään voi meitä vapauttaa. Näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan – sikäli kuin mitään enää on. Tämän tosiseikan voi ottaa huomioon, tai voi olla välittämättä siitä; mutta sitä on mahdotonta muuttaa. Ihmiskohtalon täyttymistä ei voi estää.

 

Information

This entry was posted on huhtikuu 28, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , .
%d bloggers like this: