SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kansallissosialismin dionyysinen elementti

aatu ja lenin 3MATTI SIMOLA

(Kirjoitus on alunperin julkaistu Kanavan numerossa 1/2004)

Käsitys, että natsit olisivat syyllistyneet johonkin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin ylittämättömään pahuuteen, on myytti, jota ilmeisesti ei voi ”keskeyttää” ennen kuin koko se sukupolvi (”rokkisukupolvi”)1, joka on ryvettänyt itsensä marxismi-leninismissä, on mennyt hautaan – eikä ehkä sittenkään. Niinpä taas kerran ollaan myös Suomessa virittämässä ”vakavaa keskustelua” nimenomaan natsismista. On käännetty kaksi ranskalaista esseetä (Natsimyytti, Tutkijaliitto 2002), joissa aihevalintaa perustellaan sillä, että natsismissa ”on jäljellä enemmän selvitettävää” kuin esimerkiksi stalinismissa, joka ei tapahtunut ”meidän” Länsi-Euroopassamme.

Tekijät esittäytyvät: ”Emme ole historioitsijoita – emmekä varsinkaan natsismin tutkimukseen erikoistuneita historioitsijoita … olemme lukeneet varsin vähän aikakauden runsasta ja yksitoikkoista kirjallisuutta.” Myöhemmin käy ilmi, että he ovat sentään lukeneet Heideggeria, joka varsinaisesti heitetään kehiin – tässä jo muutenkin tolkuttomassa esityksessä – sivulla 51: ”Väite ’Heidegger on kansallis­sosialismin ajattelija’ tarkoittaa, että Heidegger yritti ajatella – ja luultavasti ainoana – sitä, mikä oli kansallissosialismilta jäänyt ajattelematta … ”

Kun esseet noin vuosi sitten (29.12.02) täysin kritiikittömästi esiteltiin Helsingin Sanomissa,2 annoin vielä asian olla. Mutta kun sitten luin Kanavasta (8/03) Tarmo Kunnaksen yhtä hampaattoman arvostelun samasta teoksesta, en voinut olla tarttumatta kynään. Kun keskustelua nyt kai todellakin ollaan käynnistämässä tällaisen alustuksen pohjalta, pyrin minäkin seuraavassa asettamaan sanani siten, että niistä voitaisiin myös hakea vastausta noiden ranskalaisten filosofien esittämään, mielestäni tarpeettoman koukeroiseen kysymykseen: Mitä on ajateltava siitä, mikä kansallissosialismilta jäi ajattelematta?

Oletan että tekijät tarkoittavat kansallissosialismilta ajattelematta jääneellä sitä, mitä pitävät sen varsinaisena olemuksena ja mitä ei löydy natsien kirjoituksista vaan natsismin näytteillepanosta, sen estetiikasta, ensin paraateista, myöhemmin keskitysleireiltä. Tekijöitä kiinnostaa teatteri, ei kirjallisuus. On totta, että kansallissosialismissa oli tiettyä ”dionyysisyyttä”, joka yllättää, jos vain on lukenut sitä 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun tuotettua taantumuksellista (reaktionääristä), kristillishenkistä kirjallisuutta, joka on syntynyt reaktiona Ranskan vallankumouksen raakuuksiin, kirjallisuutta joka oli valtakulttuuria Saksassa aina bolshevikkivallankumoukseen asti ja jolle koitti lyhyt renessanssi vielä natsiaikana.
Houston Stewart Chamberlainin teosta Die Grundlagen des 19. Jahrhunderts (1898–1899) voidaan pitää yhtenä natsien pyhistä kirjoista, ja tuntuu jälkeenpäin oudolta, että henkilö, josta siinä puhutaan ylivoimaisesti eniten, on Jeesus Kristus. Toisella sijalla on Goethe, tämän jälkeen tulevat Kant ja Luther. Nietzsche mainitaan vain kerran, alaviitteessä. Ja vielä Alfred Rosenbergilla, noin 30 vuotta myöhemmin, päihittää Kant selvästi Nietzschen. Tuota dionyysistä puolta, bakkanaalia ynnä muuta, on siis pidettävä sinä, mikä natseilta, myös raivoraittiilta Hitleriltä, jäi ajattelematta. Mistä se tuli kansallissosialismiin? Ranskalaiset ajattelijat yrittävät ”kaksoissiteen logiikallaan” jäljittää sitä antiikkiin, mutta lähtevät tässä merta edemmäksi kalaan.

Vuodesta 1918 oli Saksalla hätä, konservatiiveissa ja liberaaleissa porvareissa ei ollut riittävästi vastusta kommunisteille, ja taistelu oli voitettavissa ainoastaan käännyttämällä suuri osa marxilaisista natseiksi. Tunnetuin käännynnäinen on varmasti Joseph Goebbels, jonka alaisuudessa myöhemmin teki katulähetystyötä legendaarinen ”Kristus-sosialisti” Horst Wessel. Siis kuten Mussolini (hänkin entinen marxilainen) pani Italiassa mafian kuriin tekemällä sen juoksupojista mustapaitoja, samoin voitti Hitler kommunistit tekemällä näistä ruskeapaitoja. Näin tuli kansallissosialismiin dionyysinen elementti. Mitä epätoivoiset konservatiivit, jotka turvautuivat Hitleriin, eivät olleet ajatelleet, sen olivat ajatelleet populisti Marx ja terroristi Lenin.

***

Kansallissosialismi oli taiteilijoiden, teatterimiesten johtama liike, ja juuri tähän perustui sen menestys: suurenmoiseen lavastukseen, missä kai oli opittu paljon sosiaalidemokraateilta. Jäsenkunnassa kristityt pian jäivät pieneksi vähemmistöksi, kun seksiä (Wilhelm Reichin tulkinta hakarististä) ja väkivaltaa (verenpunainen väri) symboloiva hakaristilippu, taitavasti organisoidut joukkokokoukset sekä Marxin talousteoriat alkoivat vetää liikkeeseen toisenlaista väkeä. Myös Apollo sai myöhemmin antaa tilaa Dionysokselle, Kant Nietzschelle, ja liikkeen käytäntö, joka huipentui keskitysleireillä, alkoi rajattomasti lähestyä leninismiä.

Kansallissosialisteilta siis jäi ajattelematta kaikki; propaganda, terrori, oppi korko-orjuudesta, kaikki tämä oli lainaa muilta. Heidän ei tarvinnut keksiä edes rotuoppia; sitä olivat kehitelleet ranskalaiset jo 1700-luvulla.3 Ja viimeistään olisivat natsit voineet saada rasismin ruotsalaisilta sosiaalidemokraateilta, jotka aikoinaan alkoivat rakentaa kansankotia nimenomaan ruotsalaiselle rodulle.4 Anti­semitismi taas on yhtä vanhaa ja yleiseurooppalaista kuin kristinusko. Natsismi ei siis aatehistoriallisesti ole mitenkään mielenkiintoinen ilmiö; se syntyi Versaillesissa 1919.

Tarmo Kunnas kirjoittaa: ”Ei riitä, että natsismin olemusta haetaan vain kirjoista.” Haluan tarkentaa: Ei riitä että natsismin olemusta haetaan vain natsien kirjoittamista kirjoista. Luettuamme Rosenbergia ymmärrämme kaasukammiot, mutta ymmärtääksemme myös leireillä harjoitetun sadismin on meidän luettava Leniniä. Viittaan tässä Venäjän bolshevikkivallankumoukseen, jonka bysanttiset käytännöt olivat kuvottavuudessaan jotakin ehkä toistaiseksi ylittämätöntä. Bolshevikit eivät olleet itsekkäitä vaan pahoja. He eivät ajatelleet asioita niinkään omalta kannaltaan vaan nimenomaan uhrin kannalta: tärkeintä oli kiduttaa ja häväistä.

Myöskään natsismia ei voi hyväksyä, mutta sen voi käsittää. Natseilla nimittäin oli selkeä tavoite, ja heillä oli (muilta lainattu) teoria, jonka puitteissa saattoivat perustella aivan tiettyjä tekoja. He olettivat, että kaikki korkeampi kulttuuri edellyttää suhteellista rotupuhtautta, ja halusivat päästä mahdollisimman kivuttomasti ja vaivattomasti eroon väestöryhmistä, jotka he kokivat vieraiksi. He halusivat luoda elintilaa sille tyypille, jota pitivät varsinaisesti saksalaisena. Tämä kaikki oli vielä apollonista natsismissa.

Kommunisteilla taas ei ollut ainakaan sellaista teoriaa, joka olisi noudattanut perinteistä kaksiarvoista logiikkaa. Kommunismin logiikka on dialektista, mikä tarkoittaa, että siinä lopulta kaikkia tekoja voidaan perustella. Kommunismi on puheen tasolla retoriikkaa; se ei ole oppi vaan ”karnevalistinen” elämäntapa, jossa jokainen varmasti saa ”tarpeensa mukaan”. Niinpä siinä joku naiivi, mielestään nuhteeton kommunisti saattaa yllätyksekseen tarvita niskalaukausta; ja hän myös saa sen, sillä se, joka etsii kommunismista järjestystä ja haluaa olla sille uskollinen, on ”fasisti”

Natsismissa, natsipuolueen jäsenkunnassa, on siis erotettavissa kaksi faasia, kristillinen (tai pikemminkin protestanttinen) ja pakanallinen. Jälkimmäinen jakautuu edelleen apolloniseen ja dionyysiseen. Vastaavat oppi-isät olivat Chamberlain, Rosenberg ja Lenin. Siis paino siirtyi koko ajan kristillisyydestä apollonisen kautta yhä enemmän dionyysiseen. Mitä katkerammaksi kävi taistelu bolshevik­keja ja näiden liittolaisia vastaan, sitä enemmän natsit itsekin alkoivat muistuttaa bolshevikkeja.

Kaikki jo tietävät kuinka väärin on syyllistää yksinomaan saksalaiset, ja Euroopalla on nyt ongelma: ”Natsimyytti” on aikapommi, joka helposti räjähtää käsiin, jos sitä yrittää purkaa. Toisaalta tätä valhetta, jonka varaan on rakennettu, ei ainoastaan (entisten) leninistien mielenrauha vaan myös rauha Euroopassa, ei voi loputtomiin jatkaa. Kuinka epätoivoisesti saatetaan vielä yrittää takertua vanhaan, siitä on tuo ”arvostettujen ranskalaisten filosofien” skolastinen esitys oiva esimerkki.

Suomi on vähältä piti -tapaus, jossa porvari ehti saada vasta esimakua siitä, mitä juutalaiset joutuivat kokemaan natsi-Saksassa. Melkein koko viime vuosisadan jatkunut ”kiihotus kansanryhmää vastaan” ei johtanut toivottuun tulokseen, ja asiasta on sittemmin hienotunteisesti vaiettu; suomalaisia kommunisteja ei Neuvostoliiton romahdettua ole vaadittu tilille. Vielä 1980-luvun alussa kommunistit rehentelivät Ilja Ehrenburgin koko Saksan kansaan kohdistuneella vihapropagandalla5, jonka arvellaan suuresti myötävaikuttaneen siihen, että sodan jälkiselvittelyissä puna-armeija raiskasi noin kaksi miljoonaa saksalaista naista ja lasta. Kuinka siis mikään ”kommunismin musta kirja” voisi koskaan johtaa aitoon katumukseen ja toisaalta anteeksiantoon. Natsien äärimmäisestä itsekkyydestä, kaasukammioista ja polttouuneista, voi vielä puhua, mutta bolshevikkien pahoista teoista on parempi vaieta.

Viitteet

1. Termin ”rokkisukupolvi” olen lainannut Tuija Parvikon kirjoituksesta 1980-lukulaisten juna meni jo. (HS 11. 1. 03) (”Mutta mikä on meidän ikuiseksi rokkisukupolveksi tuomittujen suhde nykymaailman muihin ilmiöihin.”) Siinä esitellään Natsimyytin toimittajakuntaan kuuluneen Tuomas Nevanlinnan kirja Surullinen tapiiri ja muita kirjoituksia.

2. Teoksen esitteli Tampereen yliopiston professori Tuija Parvikko. Hän kirjoitti mm: ”Siinä missä italialaisen ja ranskalaisen kansakunnan rakentamisen projektit nojasivat mitan, selkeyden, teorian ja taiteen Kreikkaan, saksalaiset alkoivat ammentaa kätketystä, yöllisestä, hämärästä Kreikasta. Saksalaiset löysivät rituaalien, uhrien, bakkanaalien, kuoleman kultin, Äiti-Maan mystisen Kreikan.”

Olen kääntänyt alle otteen saksalaiselta Alfred Rosenbergilta, joka tässä kuulostaa aivan ranskalaiselta päivän pojalta. Mutta Rosenbergia, josta kirjassa niin paljon puhutaan, pidetäänkin asiassa jäävinä; hänen ääriapollonisuutensa halutaan tulkita ”torjutuksi dionyysisyydeksi”.

Alfred Rosenberg: ”Kauneimmillaan on unelma pohjoisesta ihmisestä ollut Hellaassa. Toistuvat kansainvaellusten aallot tuovat Tonavan laaksosta uutta luomisvoimaista väestöä, jota vastassa ovat aikaisemmat arjalaiset ja ei-arjalaiset maahanmuuttajat. Jo akaialaisten muinaismykeneläisessä kulttuurissa on pohjoinen elementti vallitsevana. Myöhemmät, doorilaiset heimot jatkoivat vierasrotuisten alkuasukkaiden linnakkeiden valtaamista, orjuuttivat kukistetut rodut ja mursivat kansantarujen foinikialais-seemiläisen kuninkaan Minoksen vallan, joka tällä oli ollut merirosvona alueella, jota myöhemmin alettiin kutsua Kreikaksi. Ankarina vallanpitäjinä ja sotilaina raivasivat helleeni-heimot tieltään rappeutuneen etuaasialaisen, kaupankäyntiin perustuneen elämänmuodon, ja niin tuo vertaansa vailla oleva luova henki saattoi orjatyövoiman avulla ikuistaa tarunsa kiveen ja valmistaa itselleen vapaa-aikaa kuolemattomien sankarirunoelmien laatimiseen ja laulamiseen. Aito ylimyksellinen valtiomuoto esti rotusekoituksen. Taistelussa menetettyä pohjoista voimaa korvattiin uusilla maahanmuuttajilla. Ensin doorilaiset, sitten makedonialaiset suojasivat luomisvoimaista vaaleaa verta. Kun sitten nämäkin heimot olivat vuotaneet kuiviin, alkoi määrältään moninkertaisesti ylivoimainen etuaasialaisuus tihkua sisään myrkyttäen Hellaan ja korvaten kreikkalaiset raihnaisilla levanttilaisilla, joita sitten myös alettiin kutsua kreikkalaisiksi. Helleeni on hävinnyt maan päältä, ja vain jotkut harvat meidän päiviimme säilyneet kiviset kuvat ovat vielä todistuksena tuosta suurenmoisesta rotusielusta, joka kerran loi Pallas Atenen ja Apollon. Missään muualla ei tuo pohjoinen kaiken taianomaisen avoin torjunta ole niin selvästi nähtävissä kuin Kreikan edelleen kovin vähälle huomiolle jääneissä uskonnollisissa arvoissa. Silloinkin, kun tutkijat ovat ottaneet puheeksi helleenien uskonnollisen elämän, he ovat keskittyneet noihin myöhempiin aikoihin, jolloin kreikkalainen mieli ei enää ollut ehyt vaan jo heilahteli lajilleen ominaisten ja toisaalta sille aivan vieraiden henkisten arvojen välillä. Kuitenkin juuri homeerinen aika on aidoimman kreikkalaisen uskonnollisuuden aikaa, jota tosin henkisesti rappiolle joutuneen 1800-luvun näkökulmasta on ollut vaikea ymmärtää oikein, koska tuo kultainen ja hopeinen aikakausi ei synnyttänyt mitään ”probleemoja”. Apollon, Pallas Atenen, Zeuksen valoisat hahmot ovat juuri suurimman ja aidoimman hurskauden merkkejä. Kultatukkainen Apollo on kaiken jalon ja iloisen, järjestyksen suojelija, sielunvoimien harmonian, taiteellisen mitan opettaja.” (Alfred Rosenberg: Der Mythus des 20. Jahrhunderts, 71.-74. Auflage, München, 1935, s. 34-35.)

3. Ranskalaiset myös sovelsivat rotuoppia propagandassaan, kun Saksa myöhemmin alkoi yhdistyä suomensukuisten preussilaisten johdolla. Ranskalaiset väittivät, että suomalaiselta rodulta puuttuu kyky muodostaa valtio.

4. Marxilainen sosialismi ajoi vain ”valkoisen neekerin” asiaa. Oswald Spengler kirjoittaa teoksessaan Ratkaisun vuosia 1: ”Värillisten työmiesten palkat edustavat toista arvoluokkaa ja alkuperää olevaa suuretta kuin valkoisten. Ne määrättiin, niitä ei vaadittu, ja ne pidettiin alhaisina, tarpeen tullen asevoimallakin. Tätä ei sanottu taantumukseksi tai proletariaatin oikeuksien riistämiseksi, vaan siirtomaapolitiikaksi, ja ainakin englantilainen työmies, joka aina oli oppinut ajattelemaan imperialistisesti, hyväksyi sen täydellisesti. Marx koetti vaatiessaan työmiehen palkkana ”täyttä tuottoarvoa” peittää erään tosiasian, joka hänen, jos hän olisi ollut rehellisempi, olisi pitänyt huomata ja ottaa lukuun: pohjoismaisten teollisuuksien tuotossa piilevät tropiikkien raaka-aineiden — puuvillan, kumin, metallien — kustannukset, ja näissä värillisten työmiesten alhaiset palkat. Valkoisen työn liian korkea palkkaus perustui värillisen työn liian alhaiseen palkkaukseen.” (Suom. Erik Ahlman).

5. Venäjä sodassa: kesäkuu 1941 – toukokuu 1942 / Ilja Ehrenburg, Helsinki 1981.

Matti Simola on tamperelainen diplomi-insinööri. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat esseekokoelma Veri ja raha, Weininger-suomennos Perimmäisistä kysymyksistä sekä muistelmateos Äitiä ikävä.

Matti Simola on tamperelainen diplomi-insinööri. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat esseekokoelma Veri ja raha, Weininger-suomennos Perimmäisistä kysymyksistä sekä muistelmateos Äitiä ikävä.

 

Information

This entry was posted on Touko 2, 2014 by in Historia and tagged , , , .
%d bloggers like this: