Etniseen taustaan perustuvan syrjinnän tuomitseminen on yltiöfeminismin kannattamisen ohella ainoita asioita joiden suhteen eduskuntapuolueet ovat keskenään samoilla linjoilla.

Rasismia on helppo vastustaa koska sen voi määritellä mieleisekseen. Ennen vanhaan rasismilla tarkoitettiin selkeää etnokseen perustuvan vihan ilmaisemista tai hallinnon harjoittamaa diskriminointia, nykyään rasistin paperit irtoavat paljon kevyemmin: riittää kun ajatuksissaan kieltäytyy halveksimasta omaa kansallis- ja kulttuuritaustaansa, jos se on valkoinen. Itseinhosta pidättäytyminen on siis rasismia.

Itseinhosta kieltäytyminen rasismina on tietenkin ajatusrikollisuutta. Itseinhon kannattajat väittävät, että etninen viha on kenties talouselämään liittyvien ajatustottumusten ja –kuvioiden synnyttämää ja loppuu vasta kun nämä ajatuskuviot muutetaan. Heille rasismi on siis ennen kaikkea ajatusmaailman eikä käyttäytymisen ominaisuus.

Minä en ajatusrikollisuuden käsitettä kannata, minusta ihmiset saavat ajatella mitä ja kuinka haluavat. Koska rasismin määritteleminen kaikkia tyydyttävällä tavalla näyttää olevan mahdotonta ja moni tahtoo käyttää rasismi-sanaa poliittisena leimakirveenä, olisi järkevämpi puhua etnosentrismistä ja kulttuurisovinismista. Etnosentrismi on ihmiselle tyypillinen asenne, jossa hänen oman etnis-kulttuurisen viiteryhmänsä ominaisuudet ovat hänelle automaattisesti muiden vastaavia arvokkaampia, ja kulttuurisovinismi on asenne, että juuri minun etnis-kulttuuristen ominaisuuksieni täytyisi vallita sielläkin missä ne eivät vallitse.

Englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset, portugalilaiset, hollantilaiset ja muutamat muut yritteliäät eurooppalaiset tekivät satojen vuosien ajan lähetystyötä kaukomailla vaihtelevin tuloksin. On esimerkiksi silmiinpistävää, kuinka laiha 1947 päättyneen brittihallinnon vaikutus intialaiseen kulttuurin oli. Intialaiset eivät alkaneet englantilaisiksi eikä varsinaisia anglofiilejäkään ole tungokseksi asti, hekin enimmäkseen ristiverisiä. Engelsmanneille riitti hallitsevien intialaisten kastien lojaalius sekä materiaaliset, poliittiset ja sotilaalliset hyödyt.

Imperialismin moderni muoto, kehitysyhteistyö, sen sijaan vaatii kohteeltaan syvempää muutosta kuin pelkkää pintapuolista lojaalisuutta. Se merkitsee myös asenteellisuuden asteen siirtymistä etnosentrismistä jalostuneen, patinoituneen, kulttuurisovinismin suuntaan: Kehitysmaiden ihmisiä pitää auttaa ennen kaikkea muuttumaan samanlaisiksi kuin me jo olemme. Humanistit hoitavat materiaalisen ja lähetyssaarnaajat hengellisen puolen. Jos ei kerran pahalla niin sitten vaikka hyvällä.

Imperialismia eli eurooppalaisen hallinnon ja sotaväen siirtämistä muuhun maahan ja kehitysyhteistyötä voisi myös saavutustensa valossa vähän vertailla keskenään. Viime kädessä valloitukset ovat perustuneet aseteknologiseen ylivoimaan, ja järjestystä on ylläpidetty raaoin menetelmin, epäoikeudenmukaisuuttakaan kaihtamatta. Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset pölähtivät tiehensä alusmaistaan ja jättivät alkuperäisväestöt terrorisoimaan toinen toistaan nykyaikaisen aseteknologian suomin mahdollisuuksin. Syntynyt tuho on vielä suurempi ja perusteellisemmin yhteiskuntia jäytävä. Kehitysyhteistyön työntekijät ovat pakotettuja toimimaan yhteistyössä hallitusten kanssa, joiden omaksumien käytäntöjen rinnalla siirtomaaisäntien kovakouraisuus on lasten leikkiä.

Omat ihanteemme sivistyksestä harvoin toteutuvat meissä itsessämmekään, eivätkä ne todellisuudessa sellaisenaan sovellu siirrettäviksi kokonaan erilaisen kulttuuripohjan ympäristöihin. Me vain itseinhoon sitoutuneina ostamme hyvää omaatuntoa uskomusten, jotka jo sinänsä ovat vääriä, varassa. Imperialistien kuningas Englanti on toisen maailmansodan jälkeen kehittänyt jeesustelusta poliittisen kulttuuri- ja vientituotteen, eikä englantilainen poliitikko voi nykyisin menestyä ilman jeesustelevan retoriikan suvereenia hallintaa.

Emme todellisuudessa olekaan rasismin vastustajia vaan etnosentrismiä kannattavia kulttuurisovinisteja, joiden itseinho kätkee alleen ylemmyydentunteen. Oma versiomme rasismista on vain hieman väkivallattomampi ja hyvin paljon totaalisempi ja tukehduttavampi kuin rotuvihastaan metelöivien. Sivistyneen rasisminvastustajan inho on siis harrastuksessaan filosofiselle tasolle edistyneen vieroksuntaa mudassa rämpiviä aatetovereitaan kohtaan. Suomen kulttuurisovinistinen enemmistö on oman määritelmänsä perusteella ajatusrikollisia, joiksi se aatteellisesti vähemmän kompetentteja aikalaisiaan soimaa.

–

Kirjoitus on ilmestynyt alunperin Uuden Suomen blogissa 20.7.2012

–

–

Veli Pesonen on Viitasaarella syntynyt insinööri ja muusikko.