SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mancur Olson ja kansakuntien rappio

demaritMIKE NEWLAND   (suomentanut Jarkko Pesonen)

Miksi suuret ja voimakkaat kansat, jotka vaikuttavat lyömättömiltä, rappeutuvat ja kaatuvat? Joku voisi välittömästi päätellä, että ne tulevat yksinkertaisesti kasvavien ja väistämättä voimakkaampien mahtien valloittamiksi huolimatta kaikista eduista ja resursseista, jotka valta-asema on niille suonut.

Paras tunnettu esimerkki on Rooma, jolla oli etunaan poikkeuksellisen tehokas organisaatio ja teknologia, mutta joka silti kaatui.

Mancur Olson (1932 – 1998) oli amerikkalainen taloustieteilijä, joka kirjassaan The Rise and Decline of Nations lähestyi tätä kysymystä tarkastelemalla, kuinka tiettyjä etuja tavoittelevien ryhmien muodostama yhteiskunta toimii. Kuinka kanustimet toimia yhdessä oman edun tavoittelussa vaikuttavat lopputulokseen?

Demokraattisen hallinnon ansio on ensisilmäyksellä se, että mikä tahansa heikossa asemassa oleva ryhmä voi muodostaa liittoumia ja ajaa asemaansa parannuksia. Tämä on tietenkin kampanjoivien poliitikkojen levittämä versio demokratiasta, ja sen periaate on oikea jos sivuutetaan esteet, joita järjestelmä on asettanut suojellakseen valtaintressejään tunkeilijoilta.

Olsonin mukaan demokratian teoriassa on kuitenkin paradoksi. On loogista ajatella, että jos tarpeeksi moni on tyytymätön ja näkee yhteisen edun samalla tavalla, he toimivat yksissä tuumin ja vaikuttavat asioiden kulkuun. Todellisuudessa näin ei useinkaan ole.

Enemmän kuin yhden sukupolven ajan nationalistit ovat yrittäneet organisoida vastarintaa massamaahanmuuttoa kohtaan sellaisen väestönosan keskuudessa, jonka tukea he periaatteessa nauttivat. Silti varsinaisiin tekoihin ryhtyminen on ollut vähäistä. Tietenkin omahyväiset vallanpitäjät ovat selittäneet tämän niin, että kansalaiset ovat tyytyväisiä siihen, mitä ovat saaneet. Toisaalta nationalistit usein tulkitsevat kyvyttömyyden riviensä laajentamiseen siten, että ihmiset nukkuvat. Kumpikaan analyyseistä ei ole oikea.

Todellisuudessa, Mancur Olson väittää, kannustin yhdistyä vitsausta vastaan vähenee mitä suurempaan joukkoon vitsaus vaikuttaa. Sanottakoon tämä uudelleen totuttautuaksemme ajatukseen: mitä useampi kärsii vitsauksesta, sitä vaikeampaa on saada mitään aikaiseksi. Ei kai näin voi olla!

Syy tähän on kannustimissa. Yksittäisellä henkilöllä vain vähän intoa liittyä vastustamaan massamaahanmuuttoa tai ajamaan mitä tahansa miljoonia ihmisiä koskettavaa asiaa. Häneltä vaadittu aika ja kohdatut vaikeudet voivat olla merkittäviä ja vaikka hän menestyisi, hän nauttii vain pienestä osasta siitä hyödystä jonka yhteisö kokonaisuutena saa. Kuten Olson kysyy, miksei vain antaisi jonkun muun tehdä työt (”Let George do it!”) ja itse keskittyä nauttimaan hyödyistä, joiden eteen ei ole tehnyt mitään?

Taloustieteilijät kutsuvat tätä ”vapaamatkustajan ongelmaksi”.

Kun ammattiyhdistyksiä yritettiin muodostaa 1800-luvulla, jolloin työntekijöitä usein kohdeltiin kaamealla tavalla, vei kauan luoda mitään merkittävää poliittista voimaa tai muodostaa Labour-puolueen kaltaista menestyvää poliittista liikettä. Hallinto oli myös valmis muistuttamaan jokaista osallista, ettei vastarinta sen linjauksia kohtaan tule olemaan helppoa – tämän myös Tolpuddlen marttyyrit joutuivat huomaamaan [1].

Kokeneet nationalistit tuntevat tämän tilanteen erittäin hyvin. Kaikki mahdolliset esteet, tekaistuilla syillä tehdyt pidätykset mukaan luettuna, ovat aktivistin tiellä. Aatetta julistavalle annetaan ymmärtää hallinnon taholta, että hänen tulisi rajoittaa tyytymättömyytensä ilmaiseminen yleisesti hyväksyttyihin ja hyödyttömiin tapoihin. Voidaankin ihmetellä, onko poliisit koulutettu vastamaan asioiden kulkuun tyytymättömälle kansalaiselle, että hän voi kirjoittaa huolistaan kansanedustajalleen. Kamppailuun mukaan houkutellut joutuvat aina miettimään, kannattaako se.

mancur olson

Mancur Olson (1932-1998)

Mutta pienet joukot, joilla on aate ja paljon voitettavaa, ovat aivan eri tilanteessa kuin suuret massat. Tämä on Olsonin yhteiskunta-analyysin ydin, vaikka aluksi näyttäisikin itsestään selvältä että lukumäärä on voimaa.

Yhteisen hyvän eteen toimivat pienet ryhmät voivat usein saavuttaa valtavasti liittoutumalla yhteen. Tästä poliitikot ovat erinomainen esimerkki ja samoin myös ammatilliset ryhmät, työnantajat ja erilaiset etujärjestöt. Osalliset voivat saada valtavan henkilökohtaisen hyödyn yhteisistä ponnistuksistaan. Heidän saavuttamiensa etujen hinta jakaantuu kuitenkin maksettavaksi väestön valtaosalle, jolla ei ole vastaavia henkilötason yllykkeitä taistella väärinkäytöksiä vastaan. Vasemmistolaisin termein, kapitalisteilla on tehokkaampia painostusryhmiä kuin massoilla.

Päädymme järisyttävään päätelmään, että yhteiskunnallinen kaupankäynti voi jättää enemmistön vaille hyötyjä. Missään muualla tämä ei näy nykyään yhtä selvästi kuin maahanmuuton seurauksissa. Meidän kansaamme ollaan systemaattisesti korvaamassa.

Olemme ulkomaalaisia omassa pääkaupungissamme, mutta missä on joukkoliike jonka voisi odottaa nousevan vastauksena? Enimmäkseen mumisemassa kotonaan, miksi ei kukaan tee mitään. Tämä on yksilön kohdalla itse asiassa aivan loogista toimintaa. Vain harvat ovat valmiita tekemään sen suurempia henkilökohtaisia uhrauksia kuin sosiaalisesti hyväksyttyjä eleitä, kuten kolikon tiputtaminen keräyslippaaseen. Roomalaisista varakkaimmat tulivat ajan myötä yhä haluttomammiksi palvelemaan armeijassa. Lopulta jotkut jopa leikkasivat peukalonsa irti välttääkseen asepalveluksen.

Julma totuus on, että demokratiat eivät niinkään alista vähemmistöjä, vaan enemmistö päätyy vähemmistön alistamaksi. Kaikessa on kyse kannustimista, ja tämä on hirvittävän selvää juuri Britanniassa, missä ”vähemmistöä” palvotaan Jumalana piittaamatta kokonaisuuden hyvinvoinnista.

Miten voisimme pysäyttää tämän yhteiskunnan mädättämisen vähmmistöryhmien liittoumilla, jotka lopulta tuhoavat koko järjestelmän? Näin on asiain laita Britanniassa. Liikemiehet eivät enää kanna huolta viinikellareidensa täyttämistä ja ovat kiinnostuneempia juomaan mahdollisimman paljon hupenevasta pullovarastosta.

Meille on kerrottu, että yksi syy Britannian mahtavuuteen on sen poliittinen vakaus. Kun siihen yhdistetään yleinen äänioikeus, on selvää että järjestelmäämme oikeutetusti kadehditaan maailmalla. Mutta Olsonin mukaan liian suuri poliittinen vakaus ei ole hyve ensinkään. Se on erittäin huono asia. Se merkitsee, että eturistiriidat kasvavat niin hallitseviksi, että tukahduttavat koko projektin.

Radikaalit poliittiset myllerrykset auttavat uudelleenkäynnistämään yhteiskunnat. Ne repivät yhteiskunnasta – ainakin hetekeksi – eturyhmien mädännäisyyden, jossa kakusta yritetään syödä enemmän kuin on ansaittu. Tämä voi selittää Japanin ja Saksan nopean toipumisen toisen maailmansodan jälkeen.

Kokonaiskuvan luomiseksi on selitettävä vielä eräs asia. Miten joukkoliikkeet, jotka alunperin kamppailivat leppymättä ratkaistakseen yksilön kannustinongelman, voivat muuttua ajan myötä loismaisiksi?

Labour-puolue, joka aloitti työläisten edustajana, on itse asiassa viime vuosina tehnyt kaikkensa vahingoittaakseen työläisiä. Valkoisen työväenluokan tapauksessa on linjauksena sen hävittäminen. Jotkut työläisistä eivät voi uskoa sitä ja olettavat näkemänsä olevan väärinkäsitys. Niinpä he edelleen äänestävät Labouria. Hämmästyttävää!

Joukkoliikkeillä on tapana langeta oman edun tavoitteluun. Niiden johtajat ovat paljon lähempänä kannustinten tarjotinta kuin tavalliset jäsenet. Heidän asemansa tuo valtaa ja taloudellisia etuuksia ja pitää heidät mukana toiminnassa, vaikka he etääntyisivät kuinka kauas tahansa alkuperäisestä päämäärästä.

Hämmentävää nykyisen kaltaisessa kroonisen rappion ja mädännäisyyden tilassa on se, että jokainen toimii omasta näkökulmastaan rationaalisesti. Enemmistöön kuuluvilla ei ole henkilökohtaista halua kapinoida, sillä heillä on liian paljon menetettävänään ja vain vähän toivoa henkilökohtaisesta hyödystä. Sillä välin vähemmistö tyhjentää iloisesti jäljellä olevia viinivarastoja.

Tämä on itse asiassa klassinen ”vangin ongelma”, kuten ilmiötä peliteoriassa nimitetään. Olisi parasta jos kaikki toimisivat yhdessä, mutta siihen ei ole kannustinta.

Yhteiskunnat voivat parantua tästä halvauksesta siten, että rappion saavuttaessa tietyn pisteen sen vaikutus tavallisiin ihmisiin muodostuu tarpeeksi suureksi tarjotakseen kannustimen muuttaa asioita. Britanniassa tällainen tilanne saattaa nyt olla käsillä. Tämänhetkinen tilanteemme voi olla viimeinen mahdollisuus.

Toisaalta mikään ei ole varmaa. Rooman yhteiskunta oli täydellisen kyvytön uudistumaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Roomalla ei kuitenkaan ollut meidän salamannopeaa viestintäjärjestelmäämme, joka voi levittää aatteita kulovalkean lailla. Juuri sitä johtajamme pelkäävät.

Viitteet:

[1] Viittaa joukkoon englantilaisia maataloustyöläisiä jotka 1830-luvulla muodostivat Friendly Society of Agricultural Labourers -järjestön vastustamaan maatalouden alenevia palkkoja. Heidät tuomittiin vanhentuneen, henkilökohtaisten valojen vannomisen kieltävän lain perusteella karkotettaviksi Australiaan. Heistä puhutaan myös Tolpuddlen marttyyreina. (Suom. huom.).

Mike Newman on englantilainen kirjoittaja. Kirjoitus on alunperin julkaistu British Democratic Partyn kotisivuilla.

 

Information

This entry was posted on Touko 11, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: