SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kadonnutta kunniaa etsimässä

DuelTIMO HÄNNIKÄINEN

Yhdysvallat perusteli vuonna 2003 tapahtunutta hyökkäystään Irakiin joukkotuhoaseilla, joita Saddam Husseinilla oletettiin olevan hallussaan. Kun kemiallisia ja biologisia aseita ei lopulta löytynytkään, syntyi suuri julkinen epäluottamus USA:n silloista hallitusta kohtaan. Presidentti George W. Bushin uskottiin valehdelleen joukkotuhoaseista oikeuttaakseen sotaretken. Olipa kyseessä tietoinen valhe tai ei, on merkillistä, miksei Saddam Hussein ennen sodan syttymistä suostunut täyteen yhteistyöhön YK:n asetarkastajien kanssa. Sallimalla tarkastajille vapaan pääsyn epäiltyihin joukkotuhoaseiden valmistuslaitoksiin ja säilytyspaikkoihin hän olisi kyennyt osoittamaan, ettei USA:lla ole laillista oikeutta sotatoimiin. Kieltäytymällä yhteistyöstä hän antoi viholliselleen syyn hyökätä.

Kirjassaan Honor – A History (2006) amerikkalainen politiikan tutkija James Bowman väittää, että vaikka Saddamin käytös näyttää länsimaisen yleisön silmissä irrationaaliselta, se perustuu ikivanhaan koodiin, jota ei lännessä enää tunnisteta. Kyse on kunniasta. Myöntämällä, ettei hänellä ollut joukkotuhoaseita Saddam olisi menettänyt sotaisan ja vaarallisen päällikön maineensa ja joutunut häpeälliseen valoon niin irakilaisten kannattajiensa kuin naapurimaiden johtajien silmissä. Se olisi ollut hänen vallalleen yhtä suuri uhka kuin amerikkalaisten hyökkäys.

Arabimaissa vallitsee edelleen kunniakulttuuri, joka on 1900-luvun aikana käytännössä kadonnut länsimaista. Niin arabijohtajat kuin heidän alamaisensa uskovat, että pahin mahdollinen virhe on heikkouden näyttäminen julkisesti. He todella pitävät kuolemaa pelkurin mainetta parempana. Niinpä länsimaiden on niin sanotussa terrorismin vastaisessa sodassa vaikea ymmärtää vihollistaan ja sen vaikuttimia. Herää myös kysymys, voivatko länsimaat, joissa verraten pienetkin miestappiot kääntävät herkästi yleisen mielipiteen sotatoimia vastaan, sittenkään voittaa teknisesti alkeellisen mutta päättäväisen ja uhrivalmiin vastustajansa? Tämä kysymys muodostaa ajankohtaisen taustan Bowmanin harvinaislaatuiselle kulttuurihistorialliselle analyysille.

Sisäistynyt kunnia

Kirjassaan Bowman tarkastelee, mitä kunnia on länsimaissa tarkoittanut eri aikakausina. Aihe on vaikea, sillä käsite on päässyt modernissa yhteiskunnassa hämärtymään pahasti. Aiempien vuosisatojen ihmisille itsestäänselviä kunniakäsityksiä pidetään nykyään ”taantumuksellisina” ja kunnia viittaa enää joukkoon epämääräisiä, universaaleja ja sukupuolineutraaleja arvoja, kuten hyvyys, rehellisyys ja itsenäisyys. Kunnian varsinainen, viime kädessä väkivaltaan ja fyysiseen rohkeuteen kytkeytyvä merkitys on hämärtynyt, ja käsite kytketään lähinnä moraaliin, vaikka kunnia ja moraali ovat kaksi eri asiaa:

Moraali on vivahteikasta ja hienovaraista: oikeassa ja väärässä, syyttömyydessä ja syyllisyydessä on eri asteita. Kunnia on selvärajaista ja armotonta: ihminen joko taistelee tai pakenee, on joko sankari tai pelkuri, siveä tai huora. Kaikki siinä on vastakkaista aikamme hengelle, joka on kovin analyyttinen, psykologinen, ”tuomitsematon” ja rakastunut nyansseihin, ironiaan ja moniselitteisyyteen.

Bowman erottaa toisistaan kaksi kunnian muotoa. Refleksiivinen kunnia on kunnian perustavanlaatuisin, primitiivisin taso. Se tarkoittaa yksinkertaisesti valmiutta puolustaa itseään ja intressejään fyysisesti. Miehestä, joka ei vastaa tönäisyyn tai nyrkiniskuun, tulee muiden silmissä heikko surkimus, jota voi kohdella kovakouraisesti vailla pelkoa seuraamuksista. Bowmanin mukaan refleksiivinen kunnia on ajan ja kulttuurin vaikutuksille immuunia, koska se kuuluu kiinteästi ihmisluontoon ja ihmisen itsesäilytysviettiin. Muutoksen alaista on puolestaan kulttuurinen kunnia, kunnian monimutkaisempi muoto.

Kulttuurinen kunnia kytkeytyy yhteisön perinteisiin, tapoihin ja käsityksiin siitä, millainen väkivalta on oikeutettua. Se tasapainottaa refleksiivistä kunniaa: vaikka vastaväkivallan pelko tekee yhteiskuntaelämän mahdolliseksi, refleksiivisen kunnian aiheuttamat koston kierteet voivat myös suistaa yhteiskunnan kaaokseen. Yhteisö asettaa kunnialle eettis-moraaliset kehykset ja määrittelee usein yksityiskohtaisesti, millainen toiminta on kunniallista ja millainen ei. Ritarikuntien säännöt, ”reilu peli” urheilussa ja 1700-luvun aatelisten tapa ratkaista riitansa kaksintaisteluissa ovat esimerkkejä kulttuurisesta kunniasta.

Länsimaisen kunniankäsityksen historiassa on Bowmanin mukaan leimallista ”kääntyminen sisäänpäin” kristinuskon tulon jälkeen. Antiikin Kreikassa ja Roomassa kunniakäsitys perustui julkisen ja yksityisen sfäärin tiukkaan erottamiseen toisistaan. Kunnia tarkoitti henkilön julkista mainetta, ”hyvää nimeä” – ei esimerkiksi sitä, miten hän kohteli lapsiaan, oliko hän uskollinen puolisolleen tms. Kristinuskon vaikutuksesta kunniallisuuden vaatimus ulottui koskemaan yksityiselämää ja jopa sisäistä elämää. Hyvä maine ei tehnyt ihmisestä kunniallista, jos hän oli sydämessään paheellinen, himokas tai valheellinen.

Länsimainen kunniakäsitys, joka ei aiemmin ollut juuri eronnut islamilaisessa kulttuuripiirissä nykyäänkin vallitsevasta, muuttui kristinuskon vaikutuksesta yksityisemmäksi ja sofistikoidummaksi. Primitiivinen, väkivaltaan ja vastaväkivaltaan perustuva kunnia oli kuitenkin aina pinnan alla monimutkaisimmissakin kunniakoodeissa. Ritarit olivat sekä kristittyjä että sotilaita, ja Euroopan aristokraatin tuli olla valmis puolustamaan kunniaansa miekoin tai pistoolein käydyssä kaksintaistelussa.

Kunnian demokratisoituminen 1800-luvulla

Toinen merkittävä muutos länsimaisessa kunniassa tapahtui viktoriaanisen ajan Englannissa. Bowman kutsuu sitä kunnian demokratisoitumiseksi. Kulttuuriset kunniakoodit olivat aiemmin rajoittuneet tiettyihin, yleensä aristokratian muodostamiin kunniaryhmiin, mutta keskiluokan nousu ja teollistumisen aikaansaama sosiaalinen liikkuvuus synnyttivät tarpeen uudelle, luokkarajat ylittävälle ja kaikkia koskettavalle kunniakoodille.

Eräs muutoksen indikaattori oli kaksintaistelu. Se oli alun perin ollut pelkästään yläluokan traditio, mutta 1800-luvun alussa se levisi keskiluokkaan. Britanniassa kaksintaistelu lakkautettiin 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana, ja alettiin korostaa uutta kunniakäsitystä, jonka mukaan todellista kunniallisuutta ei osoittanut valmius osallistua kaksintaisteluun, vaan esimerkiksi yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen, sanansa pitäminen, uskollisuus avioliitossa ja ystävyydessä sekä rohkeus väistämättömien vaarojen edessä.

Kunnia siis abstrahoitui ja arkipäiväistyi. Uusi koodi helpotti ihmisten keskinäistä kanssakäymistä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa maaseudun väestö muutti suurin joukoin kaupunkeihin ja eri yhteiskuntaluokkien jäsenet olivat kiinteästi tekemisissä keskenään. Kun kaikki jakoivat saman käsityksen hyvistä tavoista, sosiaalinen koheesio oli vahvempi. Kunnian demokratisoituminen ei kuitenkaan ollut läpikotaista: vaikka yhteiskunnan ylä- ja keskikerrokset omaksuivatkin uudet ihanteet mutkattomasti, työväenluokassa kunnia säilytti primitiivisen, refleksiivisen muotonsa. Sen parissa kunniakysymykset ratkaistiin edelleen nyrkein ja status perustui fyysiseen voimaan. Demokratisoitumisen rinnalla kulki myös toisenlainen kehityslinja: miehet alkoivat muodostaa keskenään pienempiä kunniaryhmiä, joilla oli omat kunniakoodinsa ja jotka pitivät kunnian perinteisempiä muotoja yllä. Yliopisto-opiskelijoiden killat ja veljeskunnat lienevät tunnetuin esimerkki pienistä, yleensä valan yhteen sitomista kunniaryhmistä.

Kuinka 1900-luku tappoi kunnian

Bowmanin mielestä kristilliset ja demokraattiset ihanteet ovat pohjimmiltaan vieraita traditionaaliselle kunnialle, mutta ne onnistuivat elämään rauhanomaisesti rinnakkain vuosisatoja. Kunnian varsinainen rappeutuminen alkoi vasta 1900-luvulla, ja se johtui Bowmanin mukaan kolmesta tekijästä: modernista sodankäynnistä, terapiakulttuurista ja feminismistä.

Kunnialla on aina ollut yhteys sotaan ja taisteluun: rohkeus vihollisen edessä on kunnian korkein ilmentymä. Ensimmäisen maailmansodan mekanisoidussa sodankäynnissä 1800-luvun kunniakäsitykset eivät enää päteneet. Materiaalitaistelu, jota hallitsivat tykit, konekiväärit ja taistelukaasut, ja jossa selviytyminen ja kuolema riippuivat pikemminkin sattumasta kuin urheudesta ja taidoista, tuntui pelkältä itsetarkoitukselliselta teurastukselta.

Uuden psykologisen näkemyksen mukaan sotaveteraanit olivat pikemminkin ”selviytyjiä” tai uhreja kuin sankareita. Kranaattisokin (nyk. posttraumaattisen stressioireyhtymän) kaltaisen ilmiön havaitseminen mullisti vanhat käsitykset rohkeudesta ja pelkuruudesta: urheimmankin hermot saattoivat pettää tahdosta riippumatta. Ensimmäisen maailmansodan seurauksiin kuului sekin, että miesten ollessa rintamalla naiset astuivat yhä suuremmin joukoin julkiseen ja työelämään, mikä rikkoi miesten yhteisöllisyydelle perustuvia kunniakäsityksiä ja -koodeja. 1910- ja 20-luvulla kukoistaneen naisasialiikkeen pasifistiset tendenssit rapauttivat Bowmanin mukaan vanhaa kunniakulttuuria asettamalla sotilashyveet kyseenalaiseen valoon. Näin feminismi ja psykoterapeuttinen kulttuuri vahvistivat toisiaan.

Toinen maailmansota muutti sodan luonnetta entisestään, vaikka toisaalta antoikin yksilötasolla enemmän tilaa perinteiselle sotilaskunnialle kuin edellisen suursodan massateurastus. Sodasta tuli ideologista kamppailua: enää ei taisteltu kansallisen tai yksilöllisen kunnian, vaan tulevaisuuden, demokratian tai jopa rauhan puolesta. Sodankäynnin herrasmiessäännöt lakkasivat lopullisesti olemasta kun siviiliväestöstä tuli sotatoimien kohde. Natsi-Saksa, Japani ja fascistinen Italia ottivat uudelleen käyttöön monia perinteisen sotilaallisen kunniakulttuurin muotoja, ja ideologialtaan modernististen kansakuntien sota niitä vastaan oli tietyssä mielessä sotaa menneiden vuosisatojen kunniakäsityksiä vastaan. (Niinpä se, joka puolustaa tai yrittää elvyttää kunnian käsitettä nykymaailmassa, ei voi välttyä syytöksiltä ”fasismista” tai ”taantumuksellisuudesta”.)

Paradoksaalista sinänsä, kun ideologia ja moraali korvasivat kunnian sotimisen motiivina, vihollisen demonisoinnista tuli sodankäynnin olennainen osa:

Kun taistelee moraalin eikä kunnian puolesta, joutuu väistämättä pitämään vihollista epämoraalisena, mikä ei välttämättä ole viisasta silloinkaan, kun – kuten natsien tapauksessa – hän on epämoraalinen. Mitä puutteita kunniaan perustuvassa sodankäynnissä sitten olikaan, siinä ainakin oletettiin vihollisen olevan moraalisesti tasavertainen.

Nykyaikaisessa sodankäynnissä sotilaallisesta vihollisesta on Carl Schmittin termein ilmaistuna tullut absoluuttinen vihollinen, eivätkä vanhat kunniasäännöt päde häntä vastaan taisteltaessa. Hänellä ei ole pahuuden edustajana tasavertaisia oikeuksia eikä hänen kanssaan pidä neuvotella tai tehdä sopimuksia. Tämä kehitys on länsimaissa jatkunut toisesta maailmansodasta ”terrorismin vastaiseen sotaan” saakka. Sen ilmentymiä ovat olleet Nürnbergin näytösoikeudenkäynnit, Guantánamon vankileiri ja ”lievien” kidutusmenetelmien ottaminen uudelleen käyttöön sotavankien kuulusteluissa.

Itsetunto korvaa kunnian, julkisuus maineen

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet ovat merkinneet kunnian täydellistä katoamista modernista valtavirtayhteiskunnasta. 1960- ja 70-lukujen populaarikulttuuri kapinoi avoimesti jo mailleen menevää hierarkkista kunniakulttuuria vastaan, ja tämä kapina jatkuu edelleen, vaikka muistuttaakin yhä enemmän kuolleen hevosen piiskaamista.

Bowmanin mukaan kunniaryhmien katoaminen oli kuolinisku kunnialle. Kunnian käsite on riippuvainen yhteisöstä, joka kollektiivisesti pitää tietynlaista käyttäytymistä kunniallisena – yhteisön pirstaloituessa käsite menettää merkityksensä. Modernissa individualistisessa kulttuurissa sen on korvannut psykoterapeuttien rakastama ”itsetunnon” käsite, joka on täysin riippumaton yksilön saavutuksista. Itsetunto on eräänlaista äärimmilleen demokratisoitua kunniaa: kenellä tahansa voi olla sitä. Tämä demokratisoituminen on kuitenkin räikeässä ristiriidassa kunnian alkuperäisen merkityksen kanssa:

Kunnia on määritelmällisesti palkinto saavutuksesta (…) Itsetunto, joka jakaantuu tasan kaikille, on siis eräänlaista anti-kunniaa – ei pelkästään siksi, että siitä puuttuvat kunnian kaikki tärkeimmät ominaisuudet, vaan myös siksi, että se tekee häpeän mahdottomaksi.

Myös kunniaan elimellisesti kuuluva maineen käsite on demokratisoitu äärimmilleen – se on alkanut tarkoittaa käytännössä julkisuutta. Maineen saaminen ei enää edellytä kunniakkaita tekoja eikä edes mitään erityistä lahjaa tai kykyä, vaan pelkkä yleinen tunnettuus riittää. Niinpä Paris Hiltonin ja Johanna Tukiaisen kaltaiset lahjattomat ja ansiottomat ihmiset ovat yhtä maineikkaita kuin ansioituneet sotapäälliköt, suuret taiteilijat tai merkittävät tutkijat – usein maineikkaampiakin. Siinä missä entisajan julkisen elämän suuruudet olivat suuria epätavallisuutensa takia, ovat nykyiset julkkikset ”suuria” tavallisuutensa takia. He demostroivat yleistä ihmisyyttä ja arkipäiväisiä tunteita, ja heihin on helppo samaistua.

Julkisuuden kulttuuri on hävittänyt kunnian toisenkin merkittävän elinehdon, eron yksityisen ja julkisen välillä. Ennen poliitikkojen yksityisiä hairahduksia siedettiin ja niistä vaiettiin, jos he toimivat julkisissa tehtävissään kunniallisesti – julkisten asioiden hoitaminenhan ei luonnistuisi lainkaan, jos niiden hoitajilta vaadittaisiin pyhimyksen moraalia. Sittemmin poliitikkojen yksityiselämän tonkiminen on vienyt heiltä yleisön luottamuksen ja arvonannon. Bowman havainnollistaa muutosta ottamalla John F. Kennedyn ja Bill Clintonin vastakkaisiksi esimerkeiksi: Kennedyn huikentelevaisuus painettiin villaisella, koska tiedotusvälineiden edustajat hyväksyivät vielä tuolloin yksityisen ja julkisen erottelun, mutta Clintonia tällaiset kunniakäsitykset eivät enää suojelleet.

Voidaanko kunnia elvyttää?

Bowman ei ole varma, voidaanko kunnian kulttuuri herättää uudelleen henkiin länsimaissa, mutta hänen mielestään sitä kannattaa yrittää. Ainakin meidän pitäisi ymmärtää, mitä olemme tekemässä hylätessämme kunnian: olemme heittämässä menemään jotakin, mikä kaikesta päätellen on perustavanlaatuinen inhimillinen tarve – vain siksi, ettei sitä voi jakaa tasan kaikkien kesken. Lisäksi kunnian hylänneen sivilisaation tuhoavat jossakin vaiheessa kunnian säilyttäneet barbaarit, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika. Kunnian elvyttäminen edellyttää Bowmanin mielestä neljän kulttuurisen esteen voittamista.

Ensiksi on herätettävä eloon soturihenki. Maan etuja puolustaessaan poliitikkojen olisi lakattava saivartelemasta kansallisesta turvallisuudesta ja otettava jälleen käyttöön peruspatrioottiset ylpeyden ja uskottavuuden käsitteet. Toiseksi on omaksuttava ”uusi epätasa-arvo”. Bowman ei halua palata aikaan, jossa eri yhteiskuntaluokille oli omat lait, vaan rakentaa eräänlaisen saavutuksille ja hyveille perustuvan hierarkian.

Kolmanneksi Bowman toivoo, että julkisuus- ja populaarikulttuuri palautettaisiin sille kuuluvaan asemaan. Aidosti ansioituneiden yksilöiden olisi avoimesti ja rohkeasti arvosteltava poptähtiä ja turhia julkkiksia ja puolustettava vakavaa journalismia, tutkimusta ja korkeakulttuuria. Yksi väline tähän on hänen mielestään internet, jossa tietoa voidaan levittää ja näkemyksiä vaihtaa ilman perinteisiä medioita hallitsevaa viihteellisyyden ja pinnallisuuden pakkoa.

Neljäs edellytys on sukupuolierojen tunnustaminen. On ymmärrettävä, etteivät kaikki perinteiset sukupuoliroolit perustu naisen alistamiselle ja epäinhimillistämiselle ja nostettava vaimon ja äidin roolit uudelleen arvoonsa.

Uudistusehdotuksissaan Bowman keskittyy kulttuuriseen kunniaan eikä juuri huomioi refleksiivistä kunniaa. Kuitenkin juuri refleksiivinen kunnia mahdollistaa yhteiskunnan eheyden, ja sen katoaminen tai kieltäminen aiheuttaa arkipäivän yhteiskuntaelämässä vaarallista pirstaloitumista, joka ei voi olla heijastumatta korkeammille tasoille. Erityisen polttava ongelma on Suomen kaltaisessa valtiossa, jossa itsensä, omaisuutensa tai vaaraan joutuneen lähimmäisen fyysinen puolustaminen voi olla rangaistava teko ja johtaa ankarampaan tuomioon kuin päällekarkaus.

Bowmanin ratkaisuehdotukset herättävät paljon muitakin ajatuksia ja kysymyksiä, joiden puimiselle ei tässä ole mahdollisuutta. Olennaista on kuitenkin, että hän käsittelee kirjassaan tärkeää aihetta pelottomalla tavalla. Erityisesti kirjan jälkipuoliskon näkökulma on selvästi amerikkalainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin keskittyvä, mutta sen keskeisiä huomioita on helppo soveltaa länsimaisiin yhteiskuntiin yleensä. Honor – A History on ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, jota modernisaation kritiikki ja miehen identiteettiin liittyvät kysymykset kiinnostavat. Suomessa julkaistut kunniakulttuuria käsittelevät teokset esittävät kunnian lähinnä miesten itsetuhoisuutta ruokkivana ahdistavana suorituspakkona, joten suomalaiselle lukijalle Bowmanin pohdinnat ovat erityisen virkistäviä.

James Bowman: Honor – A History (Encounter Books, 2006)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on maaliskuu 10, 2013 by in Historia, Kulttuuri.
%d bloggers like this: