SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ahdistava kulttuuri

LIBRARY 3MATTI SIMOLA

On käskyjä, joita ihmisen, ennen kaikkea fyysisen mutta myös psyykkisen eheytensä nimessä, on hyvä noudattaa vain silloin, kun myös hänen lähimmäisensä niitä noudattavat. Tällainen hyvänlaatuinen konformismi edellyttää sopimuksia, joista liikennesäännöt, joita kaikki eivät ehkä ole kannattaneet, mutta jotka kaikki ovat hyväksyneet, ovat yksi esimerkki.

On myös käskyjä tai hyvää tarkoittavia kehotuksia, jotka eivät perustu sopimukseen vaan enemmän tai vähemmän epävarmaan tietoon. Tästä on esimerkkinä terveysvalistus, jota kaikkien soisi noudattavan, mutta jota on hyvä noudattaa silloinkin, kun kukaan muu ei sitä noudata.

Näissä kaikille suunnatuissa käskyissä tai suosituksissa on siis kyse lähinnä asianomaisten fyysisestä hyvinvoinnista. Niitä perustellaan niiden hyvillä seurauksilla, mutta niistä saattaa myös tulla yksilölle itseisarvo. Ne voivat saada vertauskuvallisen arvon ja niiden noudattaminen rituaalisen luonteen. Tällöin niitä vastaan rikkominen koetaan aina myös pyhäinhäväistyksenä.

Kolmanneksi kansalaiselta usein edellytetään yleissivistystä ja kulttuuriharrastusta. Näillä tarkoitetaan täysin ulkokohtaista, esimerkiksi kirjallisuuden ja taiteiden tuntemusta. On osattava keskustella sivistyneesti, mutta on myös tärkeätä, että mihinkään ei syvennytä; on käytävä konserteissa ja pärjättävä tietokilpailuissa.

Kaikkien kansalaisten olisi siis tunnettava jonkin verran lakia, jonkin verran tiedettä ja lisäksi vielä epämääräinen joukko asioita, joita kutsutaan kulttuuriksi. Juuri näiden asioiden, joita kaikkien odotetaan harrastavan, uskotaan pitävän yhteiskuntaa koossa.

Mutta ovatko ne vain välttämätön paha, johon ihminen elimistönsä vankina ja sosiaalisuuteen tuomittuna on sidottu? Onko ihmisellä jokin varsinaisempi, henkinen olemus ja siitä nouseva syvempi kaipuu ulos yhteiskunnasta, ei rikolliseen, antisosiaaliseen, vaan täysin viattomaan, asosiaaliseen yksinäisyyteen?

Uskoisin, että enimmäkseen kulttuuri ei ainoastaan jarruta yksilön henkistä kehitystä, vaan se myös synnyttää kansalaisten välille vääränlaista, passivoivaa tai vain näennäiseen, epäyksilölliseen ja pahimmillaan suorastaan joukkopsykoosinomaiseen aktiivisuuteen johtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja että toisaalta jo pelkkien fyysisten tarpeitten kollektiiviseen tyydyttämiseen saattaa todellisessa valtiossa eli ”eettisten persoonallisuuksien yhteenliittymässä” sisältyä yksilöä myös henkisesti kohottava momentti.

Ymmärrettynä pelkäksi ornamentiksi, jonka tarkoitus on viihdyttää tai ärsyttää porvaria, on kulttuuri siis pikemminkin paha kuin hyvä. Mutta välttämätön se ei ole. Välttämättömiä ovat vain yhteiskunnalliset sopimukset, eikä niiden tarvitse olla pahoja, kuten ei myöskään tieteen, joka saattaa suuresti helpottaa ihmisten arkielämää.

Sankarillisessa, mutta pohjimmiltaan epäeettisessä pyrkimyksessä välittömään henkiseen yhteyteen, esimerkiksi aviopuolisoiden välillä, on kyse rajanylityksestä, joka ennemmin tai myöhemmin kostautuu; siinä on kyse aina epäonnistumaan tuomitusta yrityksestä sisällyttää omaan ainutlaatuiseen minään myös lähimmäinen, jossa ei tällöin nähdä toista omalakista monadia vaan täysin vapaasti muovailtava, sieluton esine. Ja jos ihmiset vähemmän sankarillisesti, hurmoksellisena joukkoliikkeenä, hakevat yhteisyyttä, löytävät he sitä usein vasta joukkohaudasta.

Tämä on rangaistus siitä, että varsinaisesta minuudesta on luovuttu eikä myöskään toisen minuutta ole kunnioitettu; että empiiristä minää on yritetty laajentaa ei-empiirisen, ”intelligiibelin” minän kustannuksella.

***

Ihmisten olisi siis ”tunnettava itsensä” eli tiedettävä mitä yksilöinä tahtovat ja myös tunnustettava kanssaihmistensä erikoislaatu sekä tähän liittyvä oikeus itsetuntemukseen ja subjektiivisiin valintoihin. Vasta tämä tekee heistä immuuneja myös kulttuurin suggestiovaikutukselle, joka aina pyrkii hämärtämään yksilöiden välisiä rajoja; epätoivoiselle yritykselle pitää yllä kaikkien ihmisten välisen, täysin valikoimattoman henkisen yhteyden harhaa.

Kun ihmisten suuresta enemmistöstä on tullut tällaisia suvereeneja subjekteja, ei kulttuurilla enää voi olla mitään vakavia yhteiskunnallisia seurauksia, mutta yksityisen kansalaisen henkiselle hyvinvoinnille se on uhka niin kauan kuin hän ei voi hoitaa edes työasioitaan ja valtiollisia velvollisuuksiaan sille altistumatta. Kulttuuri olisi siis erotettava valtiosta, ja valtion olisi erityisesti suojeltava kansalaisia kulttuurin pakkosyötöltä myös yksityisillä työpaikoilla ja muussa julkisessa tilassa; vasta tällöin kansalaiset on kokonaan vapautettu orjuudesta, jota aikaisempi ”sisällöntuotanto” on heille merkinnyt.

Että ihminen voi tulla korkeintaan siksi mitä on, on konservatiivinen ajatus ja vieras vasemmistolaiselle kasvatusoptimismille, jonka mukaan ihmisestä voi tehdä mitä tahansa. Paradoksaalisesti tämä vasemmistolainen henki ja usko ulkoapäin ohjautuvaan ihmiseen kokee suurimpia voittojaan juuri tänä päivänä, sosialistisen tradition vain muodollisesti katkettua. Se vaikuttaa edelleen kulttuurielämässä ja erityisen voimallisesti mainosmediassa. Koskaan aikaisemmin ei mainonta ole ollut niin mautonta ja aggressiivista kuin se on nykyään, ja on ilmeistä, että entiset valtion rahoittamat marxilaiset ovat löytäneet siitä itselleen uuden leipäpuun.

***

On meneillään ”viimeinen taisto”, jossa vanha vasemmistolainen ”valistuksen” henki – millä ei ole mitään tekemistä edustajansa luokka-aseman kanssa – on pääsemässä lopullisesti voitolle siitä, mitä seuraavassa kutsun sivistykseksi.

Ihmisten on siis ollut viisasta, fyysisinä olentoina, tehdä yhteiskuntasopimus eli perustaa valtio. Valtio voi ja sen tulee valistaa kansalaisia valtiollisissa asioissa, mutta se ei voi aktiivisesti sivistää ketään. Sivistys kuuluu ”vapauden valtakuntaan”; sivistää ihminen voi ainoastaan itseään.

Toki myös kulttuuri-instituutioita voi luokitella sen mukaan, kuinka paljon ne saattavat toisaalta valistaa ja toisaalta auttaa kansalaista sivistämään itseään. Kriteerinä voi tässä käyttää sitä, missä määrin ne antavat mahdollisuuden omiin valintoihin ja yksilöllisiin kokemuksiin. Luentosalissa, katsomossa, sanomalehdessä, kovaäänisessä voi nähdä valistuksen, kirjastossa ja internetissä taas sivistyksen symbolin.

Jo kirkko oli yhdenmukaistanut ihmisten ajattelua muissakin kuin ehdottoman valtiollisissa kysymyksissä, mutta vasta nousevan sanomalehdistön myötä ovat he vähitellen kokonaan lakanneet – ”näkemästä menninkäisiä”. Viimeistään radio ja televisio merkitsivät valistuksen lopullista voittoa sivistyksestä.

Aineellinen ja henkinen hyvinvointi edellyttävät kohtuudella molempia, sivistystä ja valistusta, mutta erityisesti Suomessa, hävityn sodan jälkeen, kasvoi jälkimmäisen osuus aivan suhteettomaksi; mahtavan naapurin rinnalla oli opittava kiltiksi, ja tähän tarvittiin kokonainen armeija erilaisia manipuloinnin spesialisteja: yhteiskuntatieteilijöitä, toimittajia, kaunokirjailijoita, viihdetaiteilijoita, joilla ei ainakaan työnsä puolesta saanut olla minkäänlaisia omia mielipiteitä.

Näille kylmän sodan valistusupseereille antoi täyden synninpäästön Marx, jonka mukaan ihmisellä ei voikaan olla omia mielipiteitä.

Näin syntyi tämä epäpyhä valtion ja taide-elämän liitto ja koko ahdistava sosialistinen yhtenäiskulttuurimme, jolle jo pitkittynyt jatkosota oli luonut pohjaa, ja josta nyt olisi vihdoin päästävä eroon.

***

Vaikka internet on keksitty, vaikka Venäjän ei enää uskota uhkaavan Suomea, vaikka kansalaisilla nyt tuntuisi olevan aivan rajattomat mahdollisuudet tehdä täysin vapaita valintoja ja sivistää itseään, on kovaäänisten määrä entisestäänkin lisääntynyt. Ihanneyhteiskunnassa, jota kohti ilmeisestikään emme ole menossa, ei ihmisen tulisi joutua alttiiksi millekään, mitä hän ei ole itse valinnut, lukuun ottamatta sitä yhteiskuntaelämän välttämätöntä, kaikkein kovinta ydintä, johon edellä viittasin; kulttuuri – mökämusiikki – jota pakoon ei enää pääse edes valtion virastoissa, ei tähän ytimeen kuulu.

Erityisen loukkaavaa on, että kulttuuribolshevismi nyt valtaa alaa myös kirjastossa, sivistyksen pyhätössä, jonka ei tulisi olla enempää ”vähälevikkisen laatukirjallisuuden” kuin laajalevikkisten roskaromaanienkaan markkinointipaikka vaan – tämä on konservatiivinen kirjastokäsitys – ”ihmiskunnan muisti”. Oireellista on myös, että kirjastojen eteistilat ja hyllyjen päädyt usein vuorataan räikeillä, erilaisia taidetapahtumia mainostavilla julisteilla. Tämä on osa samaa tahditonta, kaikille elämänalueille tunkeutuvaa vasemmistolaista valistuksen projektia; sivistyksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Ristiriita yksilön ja yhteisön välillä kumoutuu vasta kun kulttuuria lakataan käyttämästä yhteiskuntaa väkisin koossapitävänä liisterinä. Tällainen käytäntö nimittäin on omiaan ajamaan juuri kaikkein yhteiskunnallisimmat yksilöt yhteiskunnan ulkopuolelle ja on siten vakava uhka kaikelle rationaaliselle eli siveelliselle eli vapaaehtoisuuteen perustuvalle yhteiskunnalliselle toiminnalle.

Matti Simola on tamperelainen diplomi-insinööri. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat esseekokoelma Veri ja raha, Weininger-suomennos Perimmäisistä kysymyksistä sekä muistelmateos Äitiä ikävä.

Matti Simola on tamperelainen diplomi-insinööri. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat esseekokoelma Veri ja raha, Weininger-suomennos Perimmäisistä kysymyksistä sekä muistelmateos Äitiä ikävä.

Information

This entry was posted on maaliskuu 6, 2013 by in Kulttuuri.
%d bloggers like this: