Mielenkiintoisia aikoja

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vanhan kiinalaisen kirouksen kohteelle toivotetaan ”mielenkiintoisia aikoja”. Sellaiset ovat tosiaan koittaneet nyt, kun Euroopassa käydään laajinta maasotaa sitten 1940-luvun ja lännen ja Venäjän välit ovat kiristyneet pisteeseen, johon verrattuna kylmä sota tuntuu yhteisymmärryksen kaudelta. Venäjä on reilussa parissa viikossa ottanut avoimesti käyttöön perinteisen stalinismin tunnusmerkit kuten yhdelle miehelle keskitetyn johdon, etupiiriajattelun, impulsiiviset hyökkäyssodat, eristäytymisen muusta maailmasta ja hallinnon sisäiset puhdistukset. Ukrainan sotaan virtaa kansainvälisiä vapaaehtoisia kuin Espanjan sisällissotaan aikoinaan. Sodan kaikkia seurauksia on aivan liian aikaista arvioida, mutta kansainvälistä poliittista ilmapiiriä se on jo muuttanut selvästi ja ehkä peruuttamattomasti. Eivätkä muutokset koske pelkkää politiikkaa, vaan ulottuvat sivilisaatioiden perustuksiin ja niiden välisiin suhteisiin.

Siitä saakka kun Venäjä aloitti invaasionsa, on päästy todistamaan samaa kehityskulkua kuin koronapandemian alkuvaiheessa: identiteettipoliittisen mölinän vaimenemista. Vasemmistoaktiivit ovat selvästi turhautuneita, kun ketään eivät enää kiinnosta meikkien rodullistetut värisävyt tai liikennemerkkien mikroaggressiot. Sota ei selvästi ole heidän ominta aluettaan, ja eniten he tuntuvat olevan huolissaan ryssä-sanan käytön lisääntymisestä.

Kulkutaudin laannuttua hieman woke-kulttuuri teki näyttävän paluun julkisuuteen ja niin saattaa käydä taas silloin kun Ukrainaan saadaan jonkinlainen aselepo. Mutta vasemmistolaisen identiteettipolitiikan huippuhetki on luultavasti ohi. Liian moni realiteetti on tullut vastaan. Niin sanottua toksista maskuliinisuutta voi tuskin enää luokitella synneistä pahimmaksi, sillä se on osoittautunut välttämättömäksi ominaisuudeksi taistelussa. Muutenkin sukupuoliroolit ovat palanneet satakunta vuotta taaksepäin, kun ukrainalaismiehet saattavat vaimonsa ja lapsensa Puolan rajalle ja palaavat sitten rintamalle. Nato-jäsenyyden ja vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan suosio on kasvanut viikoissa lukemiin, jotka tuntuivat aiemmin mahdottomilta. Ulkoasiainvaliokuntaa johtava Jussi Halla-aho, jonka puoluetta on pitkään yritetty leimata Venäjän käsikassaraksi, on vetänyt johdonmukaisen tiukkaa linjaa Kremliä kohtaan ja saanut tunnustusta niiltäkin, jotka ovat aiemmin inhonneet häntä.

Ylipäätään itsenäinen kansallisvaltio ja sen puolustaminen viholliselta ovat nyt politiikan keskipisteessä. Nationalismi on se voima, joka on hitsannut ukrainalaiset yhteen eksistentiaalisen uhan edessä. Jos Ukraina tulevaisuudessa hyväksytään EU:n jäseneksi, on hyvin epätodennäköistä että siitä saadaan unionin vanhoille johtomaille kuuliainen jäsen. Kun maa on taistellut käytännössä yksin ylivoimaista ja brutaalia vihollista vastaan, Saksan tai Ranskan on vaikea vaatia sitä ottamaan vastaan satoja tuhansia kolmannen maailman siirtolaisia. Paljon luultavammin Ukraina lähentyy sitä alusta saakka tukeneen Puolan ja muiden Visegrád-maiden kanssa. Tällöin Keski- ja Itä-Euroopan asema itsenäisenä voimatekijänä vahvistuu, eikä aluetta voi enää kohdella Länsi-Euroopan kehnompana versiona jolla ei ole omaa identiteettiä. (Toki tämä kaikki edellyttää, että Ukraina selviytyy sodasta itsenäisenä ja toimintakykyisenä valtiona.)

Sodan huomattavimpiin paradokseihin kuuluu se, että Euroopan muukalaisvastaisimpina pidetyt maat, Puola ja Unkari, ovat nyt ottaneet vastaan eniten ukrainalaisia pakolaisia. Muuallakaan sotapakolaisten tulo ei ole herättänyt poliittista vastarintaa, päin vastoin. Suomessa kansallismieliset ovat osallistuneet ruoka- ja vaatekeräyksiin kodeistaan paenneille ukrainalaisille. Tavanomaiset tahot pitävät tätä nyt selvänä osoituksena yleiseurooppalaisesta rasismista: valkoiset eurooppalaiset kelpaavat, mutta eivät muut.

Omalta kannaltani on yhdentekevää, ilmentääkö ukrainalaisten suosiminen rasismia vai ei. Siinä ei joka tapauksessa ole mitään ihmeellistä tai pöyristyttävää. Mitä kauempana itsestä, omasta kansasta tai kulttuuripiiristä jokin konflikti on, sitä vaikeampaa sitä on mieltää itseään koskevaksi. Sopii miettiä, kuinka hanakasti Afrikan, Lähi-idän tai Aasian maat olisivat ottamassa vastaan ukrainalaisia, jos he ylipäätään olisivat sinne menossa. On luonnollista, että kukin auttaa mieluummin kaltaisiaan. Vakavan häiriintyneisyyden merkkinä pidän puolestani sitä, että asettaa ukrainalaisen ja irakilaisen tässä asiassa samalle viivalle. Ukrainalaiset ovat myös toimineet kriisitilanteessa sivistyskansan tavoin: miehet (ja myös monet vapaaehtoiset naiset) taistelevat hyökkääjää vastaan, äidit lapsineen viedään turvaan. Rajoilla ei näy asevelvollisuusikäisiä miehiä anomassa turvapaikkaa.

Venäjää myötäilevät äänet ovat tällä hetkellä paljolti vaienneet Euroopan politiikassa. Myös ne Matteo Salvinin kaltaiset oikeistopopulistit, joilta on aiemmin kuultu Putin-myönteisiä lausuntoja, ovat tuominneet Venäjän aggression. Sen sijaan amerikkalainen toisinajatteleva oikeisto on pysynyt poteroissaan. Kummallisimmat tulkinnat Ukrainan tilanteesta tulevat nyt sen riveistä. Kevin MacDonald ja monet muut liikkeen näkyvät hahmot ovat pitäneet sodan varsinaisena syynä Naton pyrkimystä laajentua itään. Tämän tulkintatavan mukaan käynnissä on lännen geopoliittinen operaatio, jossa Ukraina on pelkkä sijaissotija.

Käsitys ilmentää amerikkalaisille yleistä kyvyttömyyttä ymmärtää Euroopan oloja kovin syvällisesti. Ainoita aktiivisia toimijoita kansainvälisessä politiikassa ovat suurvallat, jotka manipuloivat pienempiä maita mielensä mukaan. Jos jossakin Venäjän etupiirialueella puhkeaa hallituksen vastaisia mielenosoituksia tai kansannousu, niiden on oltava CIA:n masinoimia – kokonaan poissuljettu on mahdollisuus, että kansa itse olisi kyllästynyt korruptoituneeseen hallintoonsa tai pyrkisi Natoon turvatakseen itsenäisyytensä.

Usein näin ajattelevat toistavat sitä suoraan Venäjän propagandasta kopioitua väitettä, että ukrainalaiset eivät ole oikea kansakunta, vaan Neuvostoliiton hajoamisen sivutuotteena syntynyt hädin tuskin koossa pysyvä tilkkutäkki, jonka luonnollinen paikka on Venäjän yhteydessä. Väitteeseen tukeutuminen on nyt erityisen onttoa, koska todellisuus on niin selvästi osoittanut sen vääräksi. Puolustaisiko ”mielikuvituskansa” ”keinotekoista valtiotaan” niin sitkeästi ja fanaattisesti kuin ukrainalaiset nyt? Etenkin Harkovan ankara vastarinta osoittaa, että myös venäjänkieliset ukrainalaiset ovat sitoutuneet maansa puolustamiseen.

Alkeellisimman tason saavutti se nimetön sosiaalisen median kommentaattori, joka sanoi ukrainalaisten kuolevan nyt ”homodiskojen puolesta”. Hän tuskin oli kuullut Vitali Skakunista, ukrainan armeijan pioneerista joka sodan ensimmäisenä päivänä räjäytti Henitšeskin sillan ja itsensä sen mukana estääkseen venäläisiä joukkoja etenemästä. Tekisikö joku noin homodiskojen, Euroviisujen ja Netflixin puolesta? Sellaista voi väittää vain ihminen, joka on tyystin tietämätön itäisen Euroopan asukkaiden todellisesta elämästä ja joka lähestyy kaikkea teoria edellä. Amerikkalainen alt-right alkaa valitettavan paljon muistuttaa kylmän sodan aikaista vasemmistoälymystöä, jolle kelpasi mikä tahansa amerikkalaisvastainen. Heidän kulttuurikritiikkinsä on vääristynyt sokeaksi antipatiaksi, eivätkä he näe tämänhetkisessä länsimaisessa sivilisaatiossa muuta kuin kulutusta ja hedonismia. Samalla he tuntuvat kuvittelevan, että Venäjä olisi vastaavasta rappiosta vapaa ja tarjoaisi lännelle pelastusta.

Mutta tällaista pelastusta ei ole tulossa. Siinä missä länsi on rappioilmiöiden kyllästämä, on Venäjä sivilisaationa dysfunktionaalinen. Sen kansalliset sankarit aina Aleksanteri Nevskistä saakka ovat olleet tyranneja tai opportunisteja. Venäjän suurvalta-ajan ”kultakauden” eurooppalaistyylinen korkeakulttuuri, loisteliaat palatsit ja vahva armeija olivat pintakerrosta, joka maksettiin maaorjuudella, jossa noin 70% kansasta eli. Missään muualla Euroopassa tavallisen kansan oikeudettomuus ei ollut niin suurta eikä valtion ja aateliston valta niin rajoittamatonta kuin Venäjällä. Uudistajana ja valistushallitsijana pidetty Katariina Suuri vei talonpojilta jopa oikeuden tehdä virallisia valituksia maaherroista.

Väite ukrainalaisen identiteetin keinotekoisuudesta sopii paremmin venäläisiin itseensä. Sikäläisen sanonnan mukaan puolalaisesta saa venäläisen, kun häntä pieksee tarpeeksi pitkään. Venäläisyys ei olekaan ensi sijassa etnisyys vaan kansallinen trauma, joka juontuu luultavasti jo mongolivallan ajoista saakka. Venäjää on pitänyt historiansa aikana koossa messiaaninen ajattelu, eräänlainen itäinen versio amerikkalaisten ”kutsumuskohtalosta”. Tämä dualistinen ideologia jakaa maailman valon ja pimeyden voimiin, joista jälkimmäiset tulevat aina lännestä. Venäjän kohtalo on ”olla suuri”, hallita ja suojella pieniä kansoja vaikka sitten niiden tahdon vastaisesti. Venäläisen messiaanisuuden uusin, vulgaari ilmentymä on putinistinen oppi ukrainalaisten pelastamisesta ”natsismilta”. Natsismi ei tässä viittaa mihinkään historialliseen ilmiöön, ei oikeastaan edes ukrainalaiseen nationalismiin, vaan on pelkkä koodisana kaikelle ei-venäläiselle. Kuka tahansa Venäjän kanssa poikkiteloin asettuva on natsi ja fasisti, joka torjuu pyhän Venäjän edustaman valon.

Mutta venäläinen messianismi ei sovellu vientituotteeksi, eikä se ole tuonut Venäjälle oikeita ystäviä. Valko-Venäjän liittyminen Ukrainan sotaan on ilmeisesti tyssännyt upseerien ja sotilaiden vastustukseen. Kiina ei vaikuta innokkaalta tukemaan Venäjän sotaponnistuksia, koska ei halua sotkea kauppasuhteitaan lännen kanssa ja hyötyy enemmän heikosta Venäjästä. Sota on erityisen armottomasti paljastanut sen vuosisatojen mittaisen mädännäisyyden, johon Venäjän kaikki uudistajat ovat aina lopulta vajonneet. Maahan rakennettu markkinatalous on vedetty vessasta alas kansallistamalla ulkomaisten lentoyhtiöiden kalusto. Kaikki armeijan kehittämiseen käytetyt varat ovat tuottaneet pahasta motivaatiopulasta kärsivän sotajoukon, joka hylkää kalustonsa, ryöstelee kauppoja ja maatiloja huollon takkuillessa ja antautuu ukrainalaisille tilaisuuden tullen. Asevoimiensa alisuoriutumista ”kristillisyyden linnake” yrittää paikata rekrytoimalla syyrialaisia palkkasotilaita ja tšetšeeni-mujahideja.

Miten Ukrainan sota sitten päättyykään, se ei johda Venäjän suurvalta-aseman palautumiseen, vaan kiihtyvään hajaannuksen kierteeseen jonka kestoa ja päätöstä voi vain arvailla. Kierrettä ei pysäytetä vaihtamalla Putin johonkuhun toiseen nykyisen hallintokoplan edustajaan. Jotta Venäjä voisi päästä johonkin normaalitilaa muistuttavaan, sen on ryhdyttävä tilintekoon koko tähänastisen historiansa kanssa. Sen jälkeen venäläinen sivilisaatio on rakennettava uudelleen uusien ihanteiden perustalle. Tehtävä saattaa hyvin olla ylivoimainen, jolloin Venäjä taantuu Kiinan siirtomaaksi tai hajoaa moneksi erilliseksi valtioksi. Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulosta lainkaan huonolta, mutta sen sisältämä epävarmuustekijä on Venäjän nykyinen ydinasearsenaali, jonka takia alue säilyy turvallisuusuhkana vielä vuosikymmeniä.

Perusteellinen uudelleenarviointi odottaa myös länttä. Meitä on pitkään vaivannut päähänpinttymä, että kaupankäynti on nykymaailmassa syrjäyttänyt sotimisen – aivan kuin ihmislaji ei olisi harjoittanut molempia samanaikaisesti koko historiansa ajan. Tämä 90-lukulainen kuvitelma on vaivuttanut suuren osan Euroopasta puoliuneen, josta vasta nyt ollaan havahtumassa. Samaten on havahduttava siihen, että olemme ajautuneet energiariippuvuuteen häikäilemättömistä valtioista tai siirtäneet teollisuustuotantomme sellaisiin. Tarpeelliset korjausliikkeet on aloitettava pian, tuottivat ne kuinka paljon epämukavuutta hyvänsä.

Historia ei ole päättynyt, se on vasta alkanut.

–

–