Moskovan ja Kiovan ikiaikainen konflikti

PEKKA KORPI

–

Olemme jo useiden vuosien ajan saaneet seurata lännen ja Putinin Venäjän välisen vastakkainasettelun kiihtymistä, jonka nimellisenä näyttämönä – eräänlaisena proxy-alustana – on joutunut jo pitkään toimimaan Ukraina. Torstaina 24.2.2022 tämä vastakkainasettelu sai näin jälkikäteen katsottuna loogisen päätepisteensä, tai ainakin välietappinsa, kun Vladimir Putin aloitti täysimittaisin hyökkäyksen Ukrainaan. Putinin Venäjä moukaroi tälläkin hetkellä säälimättä Ukrainaa ohjuksin ja tykein sekä marssittaa kolonna toisensa jälkeen sotilaita maahan. Tyypilliseen Venäläiseen tapaan sotatoimia kohdistetaan häikäilemättömästi myös siviileihin, pelko- ja alistamisvaikutusta hakien.

Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun Ukraina ja sen kansa on joutunut isompien geopoliittisten mullistusten keskelle. Päin vastoin, rajakansan kohtalo idän ja lännen välissä on ominaista koko ukrainaiselle identiteetille – aina maan modernia nimeä myöten (eräiden teorioiden mukaan Ukraina voitaisiin suomentaa ”Rajamaaksi”, ”Rintamaksi” tai ”Etulinjaksi”).

Oli em. etymologinen selitys sitten paikkansapitävä tai ei, rajakansan rooli ja kohtalo on Ukrainalle todellinen. Tämä rooli rajakansana ja etuvartiona itää vastaan juontaa juurensa pitkälle historiaan, aina Kiovan Rusin kuningaskunnan alkujuurille.

Historiaan perehtymättömille selvitettäköön tähän väliin, että Kiovan Rus oli 880-luvulta noin 1100- luvun puoliväliin vaikuttanut Eurooppalainen ruhtinaskunta, jota asuttivat enimmäkseen itäslaavit, suomalaisugrilaiset ja etenkin sen myöhemmissä vaiheissa myös myös skandinaavit. Laajimmillaan sen valta ulottui pohjoisessa Laatokan ja itäisen Suomen reunoille, idässä Rjazaniin ja etelässä aina nykyisen Unkarin alueelle. Kiovan Rus on monin tavoin valtio, josta moderni Ukraina, Venäjän federaatio ja Valko-Venäjä ovat kaikki saaneet alkunsa ja jonka sisällä niiden kantakansat elivät aikoinaan yhdessä.

Kiovan Rus oli aikansa vaikutusvaltaisimpia ja kehittyneimpiä monarkioita, joka oli paitsi alueellinen sotilasmahti myös kauppayhteyksiensä puolesta erittäin pitkälle kehittynyt ja aikaansa nähden vauras valtiorakennelma. Se kävi myös Eurooppalaisen elintilan kannalta merkittäviä hyökkäyssotia lähialueen aggressiivisia ei-eurooppalaisia heimoja ja näiden kanaatteja vastaan, toimien jo tuolloin eräänlaisena Euroopan etuvartiona itää vastaan. Merkityksellisimpänä näistä voidaan mainita se, kuinka vuosien 965 ja 967 välillä Kiovan Ruhtinas Svjatoslav I tuhosi käytännössä kokonaan Kasaarien (juutalaisuuteen kääntynyt turkinsukuinen arokansa) valtakunnan, lopettaen vuosikymmeniä jatkuneet Kasaarien ryöstö- ja tuhoamisretket Eurooppaan. (Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että erään teorian mukaan merkittävä osa moderneista ashkenasijuutalaisista periytyy tästä Svjatoslavin hajalle lyömästä kasaarikansasta.)

1200-luvulla Kiovan Rus ja sen ympäröivät alueet joutuivat kuitenkin idästä tulleiden mongolivalloittajien toistuvien hyökkäyksien kohteeksi ja nämä jatkuvat hyökkäykset alkoivat hiljalleen nakertaa valtakunnan yhtenäisyyttä ja sen perustuksia. Valtakunta alkoi hajota, ja idästä tulleet mongolivalloittajat saivat valtakunnan sisällä jalansijaa silloin vielä verrattain vaatimattomasta ja tuntemattomasta Moskovan suurruhtinaskunnasta. Siinä missä muut Kiovan Rusin alueet vastustivat mongolivalloittajia, Moskova myöntyi ja nöyristeli mongolivalloittajia ja näiden kaaneja saaden siitä hyvästä taloudellista ja valtapoliittista hyötyä. Moskovan vallanpitäjät liittoutuivat näiden Euroopalle vieraiden valloittajien kanssa, siinä missä suurin osa nykyisestä Ukrainasta ei. Jo tällöin muodostui ratkaiseva henkinen ero Moskovan Venäjän ja Ukrainan välille.

Tämä ero voimistui edelleen koko mongolivallan ajan – Moskovan ympäristö ja vaikutusalue lähentyi hallintotavaltaan, kulttuuriltaan ja henkiseltä maailmaltaan Aasiaa jonka kanssa se eli symbioosissa vuosisatoja, siinä missä kaukaisemmat alueet kuten se mitä nykyään kutsumme Ukrainaksi säilyttivät melko pitkälle oman alkuperäiskulttuurinsa, hallintotapansa sekä loivat suhteita länteen ja muuhun Eurooppaan.

Tällöin luotiin myös pohja sille poliittiselle ja henkiselle vastakkainasettelulle, joka on näkynyt kaikissa historian vaiheissa, kun katsomme näiden kahden Kiovan Rusista eri teille lähteneen kansakunnan kohtaloita. Sittemmin Venäjäksi kehittynyt Moskovan ruhtinaskunta oli alusta alkaen autokraattinen, kollektiivisuuteen ja orjuuteen perustuva monietninen valtiorakennelma, jota ei määrittänyt niinkään orgaanisesti muodostunut kansakunta omine sisäsyntyisine lakeineen ja periaatteineen, vaan ekspansiolle ja alistamiselle perustunut ihmisestä erillinen imperiumi jonka johdossa olivat usein täysin kansalle vieraat tahot, alkuun Aasian kaanit, sittemmin tsaarit ja myöhemmin mm. bolshevikit. Kaikki nämä historian kerrostumat ovat myös toinen toisensa perään muokanneet koko ajan Venäjää erillisemmäksi ja erillisemmäksi muusta Euroopasta. Se näkyy paitsi mongoliperäisenä sanastona Venäjän kielessä, myös täysin erilaisessa hallintokulttuurissa, kansan mielenmaisemassa meihin nähden jne.

Tämä Moskovan ruhtinaskunnasta syntynyt monietninen valtio nieli ikävä kyllä suurempana sisäänsä myöhemmin myös käytännössä koko Ukrainan, sekä Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan kaltaiset pienemmät Eurooppalaiset rajakansat. Sen vallanpitäjillä, olivatpa ne tsaareja, bolshevikkeja tai näiden moderneja seuraajia, on aina ollut vahva pyrkimys häivyttää ja tuhota nämä aidot eurooppalaiset identiteetit ja kansakunnat, koska ne ovat uhka imperiumin yhtenäisyydelle tai ainakin sen vainoharhaisesti vartioimalle ”etupiirille”. Mikään imperiumi ei nimittäin voi sallia, että sen sisällä eläisi omaleimaisia, elinvoimaisia kansoja ja kulttuureja, vaan sen täytyy saada alistettua nämä imperiumin sisäiselle yhtenäiskulttuurille jossa kaikki kumartavat vain imperiumin kulloistakin johtajaa. Sama koskee ja on koskenut kaikkia imperiumeja läpi historian.

Ukrainalainen identiteetti, samoin kuin suomalainen, ei kuitenkaan koskaan kuollut, vaan etenkin läntisessä Ukrainassa eli läpi synkimpienkin sortovuosien vahva oma kansallistunne, jossa tehtiin selvä ero ”moskoviittien” ja aitojen Rusin jälkeläisten, ukrainalaisten välille.

Tuo sama taistelu Aasian ja Euroopan henkien välillä, joka sai alkunsa jo Kiovan Rusin hajotessa, jatkuu yhä tänään. Toisaalla on Aasia ja Moskova, toisaalla Eurooppa ja Kiova. Nyt oman lusikkansa tähän ikiaikaiseen soppaan on iskenyt myös moderni monietnistyvä länsi.

Kansallismielisestä näkökulmasta katsottuna on äärimmäisen typerää nähdä Ukrainan konflikti pelkkänä Venäjän ja Lännen yhteenottona, puhumattakaan siitä että alkaisimme valita puolia Venäjän ja lännen suhteen. Kumpikaan näistä tahoista ei aja tässä konfliktissa Ukrainan tai minkään eurooppalaisen kansakunnan etua, eikä kumpikaan näistä voi olla meille viime kädessä ystävä ja liittolainen.

Kun Venäjä esiintyy ajoittain eurooppalaisten kansallismielisten, konservatiivisten ja oikeistolaisten voimien tukijana, on kyse pelkästä kaksinaamaisesta hyötyajattelusta, jossa Venäjä pyrkii käyttämään Euroopan kansallismielisiä voimia hajottamaan omia vastapelureitaan, EU:ta, NATO:a ja läntistä maailmaa yleisesti. Tässä ei ole kyse mistään jalomielisestä ystäväkansan tuesta eurooppalaisille nationalisteille; kun eurooppalaiset nationalistit ovat täyttäneet Moskovan meille varaaman tehtävän tulee meistä sille pelkkä ongelma josta se haluaa eroon. Moskova ei ole koskaan, missään ajassa katsonut myötämielisesti nationalistivoimia – ei edes oman imperiuminsa sisällä – riippumatta siitä mitä etnisyyttä ne edustavat. Venäjän federaatio on läpeensä monikulttuurinen imperiumi, jolle aidot kansalliset ja etniset identiteetit ovat ongelma, jos ne sijaitsevat sen vaikutuspiirissä. Näin on aina ollut, Moskovan suuriuhtinaskunnasta alkaen. Vladimir Putin on itse avoimesti puhunut nationalistien ja ”uusnatsien” murskaamisesta yhtenä pääsyistä, miksi hän hyökkäsi Ukrainaan.

Kaikki tämä yhdessä luo Ukrainan konfliktin juurisyyn – kaksi täysin vastakkaista voimaa eivät voi elää sovussa loputtomiin. Itsenäinen, riippumaton ja alistumaton Ukraina on Venäjän imperiumille kuin piikki lihassa. Se on yhtä aikaa kipeä muisto siitä mitä oli ja mitä olisi voinut olla, sekä konkreettinen esimerkki muille federaation kansoille siitä että elämä ilman Venäjää ja Putinia on mahdollista.

Konflikti tuleekin nähdä ennen kaikkea pienemmän etnisesti yhtenäisen Eurooppalaisen kansakunnan selviytymistaisteluna kahden monietnisen imperiumin puristuksissa ja siitä tulee hakea pontta ja innoitusta kansalliseen taisteluun halki Euroopan. Ukrainan ei tule antaa valua läntisten instituutioiden ja vallanpitäjien käsiin, vaan on kaikin keinoin tuettava sen vilpittömiä kansallismielisiä voimia ja sen eheytymistä itsenäiseksi kansakunnaksi.

Jos ajattelet että kyse on vain idän ja lännen valtapelistä ja että meidän nationalistien niin Suomessa kuin myös Ukrainassa on pakko valita puolensa näistä kahdesta, olet jo alistunut viholliselle. Ja se vihollinen on sama niin idässä kuin lännessä – ne ovat vain saman kolikon kaksi eri puolta. Aivan kuten toisessa maailmansodassakin.

Ukrainassa on tällä hetkellä luultavasti Euroopan suurin nationalistiliike. Erilaisiin avoimen kansallisradikaaleihin järjestöihin kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä. Useimmilla heistä on kokemusta paitsi konkreettisesta vallankumoustilanteesta ja yhteiskunnan romahtamisesta, mutta ennen kaikkea myös modernista sodankäynnistä. Eurooppalaisten kansojen selviytymistaistelun kannalta Ukraina on äärimmäisen tärkeä niin esimerkkinä kuin myös käytännön opettajana tässä ajassa.

Tukekaamme Ukrainaa. Slava Ukraini!

–

–