Nykyisyys ja sen ylittäminen – J. J. Suutarisen haastattelu

J. J. Suutarinen (s. 1994) on valtiotieteilijä, toimittaja ja humanisti. Hänen esikoisteoksensa ”Mytologian taju” ilmestyi joulukuun alussa Kiukaan julkaisemana ja on saatavilla kustantamon verkkokaupasta. Sarastuksessa on ennakkoon julkaistu kirjasta katkelma ”Suomalainen toteemieläin”. Suutarista haastatteli kirjan tiimoilta Timo Hännikäinen.

–

Kirjasi alkaa lauseella ”Nykyisyydeltä puuttuu muoto.” Se on oikeastaan koko kirjan perusteesi. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä?

Toteamus on suurisuuntainen ja aloittaa kirjan ongelmanasettelun. Lauseella kiteytän keskimääräisen nykyihmisen henkisen tilannekuvan, jollaisen nykymaailman arkinen elämä tuottaa. Lauseen merkityssisältö on syystäkin epämääräinen ja toivon mukaan herättää lukijassa kyseenalaistusta, jotta lähtökohta väitteen perustelulle on otollinen. Perusteesini on, että matalamielisen sekulaarissa kulttuurissa suurilta ihmisjoukoilta puuttuu sisäisestä ja jaetusta todellisuudesta rakenneosia, jotka auttaisivat luomaan maailmankuvaan sen kaltaista syvyyttä, joka mahdollistaa vakaiden ja pysyvien muotojen havaitsemisen moninaisten ilmiöiden ja kaikkialla näkyvän muutoksen taustalla.

Käsitys ikuisista muodoista – etenkin asioiden kiertokuluista, toimintalogiikoista ja toistuvuuksista – on ikivanha ja universaali ajatus, joka löytyy monenkirjavissa asuissa muinaisten ja tuoreempienkin viisausperinteiden ja uskontojen ytimestä. On siis luonnollista ja kai myös väistämätöntä, että maallistuneessa ja aineellistuneessa sivilisaatiossamme tämä hengellisen ja älyllisen elämän osa-alue on yleisesti ottaen heikossa jamassa. Olemassaolon muodon ja siten myös elämän mielekkyyden tavoittelu on luonnollinen tarve, joka ei tule nykylännessä laajamittaisesti tyydytetyksi. Kun nykyisyydeltä puuttuu muoto, eli kun tämän muodon tavoittelun keinoja ja merkitystä ei yleisesti tunneta, on seurauksena paljon henkistä kärsimystä ja lieveilmiöitä, vaikka toki myös mielenkiintoisia seurauksia yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Kirjassani pohdin näitä asioita useista näkökulmista ja hahmottelen tapoja ymmärtää mytologia yhtenä olennaisena tekijänä muodon luomisessa.

–

Peräänkuulutat mytologisen ja sakraalin maailmankuvan uudelleenherättämistä tieteellis-teknisellä aikakaudella. Kuten monet muutkin käsitteet, myytin käsite tuntuu turmeltuneen julkisessa kielenkäytössä. Sillä viitataan lähinnä paikkansapitämättömiin käsityksiin, vaikka niiden kohdalla olisi järkevämpää puhua esimerkiksi harhoista. Pitäisikö myytin käsitteen täsmentyä tai ”palata juurilleen” ennen kuin asiasta voidaan kunnolla keskustella?

Myytin käsitteellisten sekaannusten oikominen on tärkeää, sillä nykyisessä arkikielessä sanan merkitykset eivät ole ainoastaan turhan maallisia vaan myös luomiensa mielleyhtymien vuoksi psykologisia esteitä mytologian idean ja arvon hahmottamiselle – siis mytologian tajun kehittymiselle. Myytin käsite ei ole kunnolla kytkeytynyt pyhään, jota mytologia kanavoi ja kannattelee symbolirikkaina, mystiikan tarpeeseen vetoavina tarinoina. Itse pyhän käsite on ja luultavasti on aina ollut vaikeasti lähestyttävissä sanallisesti, joten sen ymmärtämistä on syytä helpottaa selkeyttämällä asiaan kuuluvia käsitteitä, jotka ovat nykyihmisellekin tuttuja.

Nykyihminen, jolla viittaan erityisesti länsimaalaiseen tyyppiin, on nimittäin tottunut katsomaan maailmaa läpikotaisin aineellisena ja empiirisesti tutkittavana ilmiökenttänä. Tämä ajatusmalli tai pikemminkin tietämisen järjestelmä rakentaa tieteellis-teknologista maailmaa, joka on ajattelutavan aineellinen vastine ja yllyttää jatkuvasti entistä jalostuneempiin rakennelmiin. Periaineellinen tapa hahmottaa todellisuus antaa työkaluja tiettyjen abstraktien ilmiöiden ymmärtämiseen, esimerkiksi matematiikan ja teoreettisen fysiikan keinoin. Vastaavasti jotkin abstraktit ilmiöt jäävät aineellisten linssien läpi katsottuna liki käsittämättömiksi, minkä vuoksi ne saatetaan leimata turhanpäiväisiksi, vanhanaikaisiksi, irrationaalisiksi tai ainakin kiusallisiksi hidasteiksi ”oikeiden” asioiden ja päämäärien tavoittelun tiellä. Pyhän käsite vaikuttaa lukeutuvan niihin inhimillisen elämän työläästi avautuviin peruskäsitteisiin, joita materian johtama filosofia katsoo nenänvartta pitkin.

Ironista kyllä, periaineellisen maailmankuvan mukana kulkevat aavistukset ”oikeista” asioista ja päämääristä ovat heijastumia eräänlaisesta tieteellis-teknologisen pyhän henkisestä järjestelmästä, jota sitäkin on toivotonta lähestyä, jos aiheeseen liittyvät peruskäsitteet ovat hämärtyneet. Jos taas emme pysty käsittelemään tämän liki hegemonisen maailmankuvan luonnetta ihmisen perustaviin henkisiin toimintoihin liittyvillä käsitteillä emmekä näin ollen pysty suhteuttamaan nykymaailman henkistä tilaa aivan erilaisiin menneisiin maailmanjärjestyksiin, on hegemoniaa vaikeaa kyseenalaistaa. Ihminen tempautuu koko tajunnallaan materian loputtomaan vyöryyn ja vaihtoehdottomuuden tuntuun, jos alkuperäinen pyhä mielletään harhaiseksi höpinäksi eikä vallitsevassa maailmankuvassa vaikuttavaa pyhänomaisen pakon joukkopsykologiaa tunnusteta.

Olennainen osa ongelmaa on se, että mytologian käsitettä ei ymmärretä. Mytologiasta on kyse silloin, kun kertomuksilla ohjataan mieltä tunnustelemaan alkuperäisen pyhän olemusta – tieteellis-teknologisen maailmankuvan pyhänomaisuus taas pohjautuu enemmän tai vähemmän todennettuun tietoon aineellisista ilmiöistä kautta historian, ja tämä kaikkialle kurottava ensyklopedinen jumala jollain tavalla perustelee ja oikeuttaa sen mitä on ja mitä on tuleva. Näiden äärimmäisen voimakkaiden tiedon ja hengen virtojen olemassaolon ja toimintalogiikan hahmottaminen on tärkeää inhimillisen todellisuuden ymmärtämisen kannalta, katsoi asiaa sitten vanhakantaisen mytologis-sakraalisen tai sekulaarin tieteellis-teknologisen linssin läpi.

Korostan, että nämä ”henkimaailman” ilmiöt ovat myös olennaisesti aineellisia, joten tieteellisesti suuntautuneen ihmisen ei tarvitse pelätä sukeltavansa niitä tutkiessaan mihinkään kuumeisten harhakuvien maailmaan. Jäykän tieteellisestä asenteesta on tosin hellitettävä, jotta aivan omalla abstraktiotasollaan toimiva merkitysten, merkitysyhteyksien ja vastaavuuksien ulottuvuus alkaa käydä järkeen ja tunteeseen. Vyyhtiä on ryhdyttävä purkamaan käsitteiden selvennyksellä, sillä se on kieli, jota nykyihminen ymmärtää. Siten myös pyhän idea voi alkaa avautua.

–

Ajatus myyttisen ja modernin yhdistämisestä on ollut yleinen esimerkiksi Euroopan ”uudella oikeistolla” ja erilaisilla nationalistisilla liikkeillä. Oletko tutustunut esimerkiksi Guillaume Fayen teoriaan ”arkeofuturismista”?

En ole lukenut Fayen teoksia, mutta hänen teoriansa on pääpiirteiltään tuttu. En ryhdy vajavaisilla tiedoilla kommentoimaan tarkemmin hänen ajatuksiaan, mutta yleisempää hänenkin käsittelemäänsä teemaa on aihetta pohtia. Käsittääkseni Fayen arkeofuturismin teorian johtoajatus on teknologisen kehityksen ajaman kulttuurisen muutoksen ja ihmisen henkisten ja hengellisten tarpeiden nivominen yhteen siten, että aineellisen edistyksen mahdollisuudet valjastetaan palvelemaan ihmistä kokonaisvaltaisesti, jolloin ihminen ei vain joudu jatkuvasti sopeutumaan siihen, mitä teknologian ja talouden numeerisesti tulkittu ”edistys” sattuu tarjoamaan ihmisarvoisen elämän edellytyksiksi ja päämääriksi. Tämä on klassinen dilemma, joka ei ole edellisten nopean teknologisen kehityksen vuosisatojen aikana – vakavasta pohdinnasta huolimatta – kärjistynyt pisteeseen, jossa kehitys olisi yhteisesti todettu akuutiksi uhkaksi olemassaolon mielekkyydelle.

Useat tänä päivänä vaikuttavat ainakin näennäisesti kumoukselliset liikkeet, kuten ilmastoliike, ovat nähdäkseni periaineellisia heijastumia ongelmasta, joka on syvästi henkinen. Samansukuista impulssia toteuttivat ja toteuttavat myös toisen maailmansodan suuret poliittiset ideologiat eli kommunismi, kansallissosialismi ja liberalismi, sillä kaikkien niiden filosofinen ydin palautuu tiettyyn luonnolliseen järjestykseen, jonka pitäisi johtaa yhteisen todellisuuden aineellista muotoutumista. Etenemisen ja ”edistyksen” idean mukana tuleva velvoite, puhumattakaan ideologisiin kamppailuihin kuuluneesta aineellisesta kilvasta, on kuitenkin tehnyt kaikista näistä poliittisista hankkeista välineitä nykyisyyden kiihdyttämiseen. Ihmisten maailmasta on tullut tietämättömään päämäärään etenevä koneisto. Kuva poikkeaa olennaisesti syklisiin mytologioihin nojanneiden yhteisöjen käsityksestä, että maailma on mielekäs ja oikeutettu sen uusintaessa itseään ikuisessa kiertokulkujen ja ristiriitojen tasapainottumisen liikkeessä.

Tähän tiivistyy keskeinen ristiriita mytologisen ja tieteellis-teknisen ajattelun tuottamien kulttuuri-ilmiöiden välillä, ja katson, että ristiriidan sovittaminen on käytäntöön suuntautuneen filosofian tärkein tehtävä. Kyse on juurikin myyttisen ja modernin yhdistämisestä, mutta ponnistus on niin äärimmäinen, että tällä hetkellä sitä voidaan – ja pitää – valmistella enimmäkseen ajattelun tasolla. Mikäli mielikuvani osuu oikeaan, Faye näki, että mytologian ja modernin syntetisoiva arkeofuturismi olisi käytännössä mahdollinen vasta mittavan katastrofin jälkeen, jolloin tuttu elämänkulku on suistunut radaltaan ja vanhan yhteiskuntajärjestyksen raunioille on luotava uusi. Ehkä näin on, mutta joka tapauksessa asiaa on syytä ajatella nyt.

–

Perinteiset mytologiat kytkeytyvät rajattuihin paikkoihin ja siellä asuviin ihmisyhteisöihin. Moderni mytologisuus tuntuu taas elävän lähinnä taiteen ja fiktion piirissä. H. P. Lovecraft kehitti cthulhu-mytologian, Francis Bacon loi ikonisia kuvia fyysisen maailman havainnoista ja niin edelleen. Tarvitaanko suuria ihmisjoukkoja puhuttelevien myyttien syntyyn jonkinlainen paikallistumiskehitys koko yhteiskunnassa?

Suuria väkijoukkoja puhuttelevat varsinaiset mytologiat ovat säilyneet elinvoimaisimpina maailman suurten uskontojen sisällöissä. Suuret uskonnot ovat parin edellisen vuosituhannen aikana muodostaneet hiljalleen mytologioiden harvainvallan, jonka alle on jäänyt valtava määrä paikallista ja alkuperäistä myytistöä. Suuruskontojen alanvaltaus on noudattanut perinteistä imperialismin logiikkaa myös siten, että paikallista myyttiainesta on sulautunut osaksi vallitsevaa rakennetta. Tuttu esimerkki tästä on eurooppalaisen esikristillisen eli niin sanotun pakanallisen tradition kulttuuriheerosten ja juhlapyhien pukeminen evankeliseen asuun. Laajetessaan ja sulattaessaan pienemmät sisäänsä ovat suuruskonnot luoneet itselleen universalistista auraa, mikä näkyy etenkin abrahamilaisissa uskonnoissa lähetyskäskyineen. Tämä universalismin idea, joka on pinttynyt osaksi eurooppalaista kulttuuriperimää, innoitti osaltaan modernin ajan megalomaanisia poliittisia hankkeita ja on myös valanut perustan eräänlaiselle globaalille yhtenäiskulttuurille, jonka sidosaine koostuu pääomien virroista, digitaalisista järjestelmistä ja populaariviihteestä. Suuruskontojen rooli on jäänyt toki vaikutusvaltaiseksi mutta alueelliseksi, siinä missä jättiyhtiöt tuotteineen, olivat ne sitten tavaroita tai aineettomia hyödykkeitä, ovat saaneet laajemman otteen ihmismassojen kollektiivisesta alitajunnasta. Kauppiaat ovat ottaneet mytologian rutiininomaiseen käyttöön: arkkityyppistä kuvastoa hyödynnetään tuotteiden markkinoinnissa ja myyttien mukaelmat toistuvat juonikaavoineen ja trooppeineen suuressa osassa viihteenä myydyistä tarinoista. Näin olemme päätyneet tilanteeseen, jossa mytologiaa ”kulutetaan” maalliseksi laimennettuina jäljitelminä, ja tämä ”kulutus” on tarkoituksellisen ylipaikallista. Ihmisten mytologian tarve tyydyttyy päällisin puolin, mutta pyhän hahmottamista kohti nämä kulutustuotteet harvemmin opastavat.

Alkuperäiset, verevät mytologiat ovat nyt kuten ennenkin sitoutuneet paikkoihin, rituaaleihin, kansoihin ja kansojen menneisyyteen. Esimerkiksi länsimaissa paikalliset viisausperinteet ovat useimmissa paikoissa katkenneet tai elävät enää hiuskarvan varassa, joka tapauksessa todellisen elinvoimansa menettäneinä. Meillä on mytologioistamme perinnetietoa, pölyisiä arkistoja ja puhuttelevaa taidetta, joka pystyy tavallisesti joko muistuttamaan siitä, että kulttuurimme pohjautuu syvään mytologiseen perinteeseen, tai sitten tekemään tulkintoja tai jopa johdattelemaan kokonaisia uusmytologisia järjestelmiä perinteen inspiroimana. Näille teoksille on annettava kaikki kunnia ja arvo, sillä niiden varassa kytee muinaisuudesta saakka kannettu tuli, joka voidaan oikean ajan koittaessa nostattaa roihuksi. Näiden havaintojen ja tulkintojen pohjalta katson, että syvästi puhuttelevan ja sinänsä alkuperäisemmän mytologian herättäminen edellyttää paikallistumista ja omien juurten tunnustelua. Kulttuurisesti laimean ylipaikallisuuden väheneminen edellyttää paikallisen ja kansallisen kulttuurin elvyttämistä. Tämä on etenkin pienelle kansalle elintärkeää aikana, jolloin niskaan vyöryy suurvaltapolitiikka ja sisuskaluja nakertaa epätietoisuus omasta identiteetistä.

–

Yksi kirjasi kiinnostavimmista osuuksista käsittelee Kalevalataloa. Toteutuessaan se olisi ollut yksi monumentaaliarkkitehtuurin huikeimmista saavutuksista, joka herättäisi varmaankin samanlaista kansainvälistä mielenkiintoa kuin Antoni Gaudín rakennukset. Siinä kansallinen mytologia olisi yhdistynyt nykyaikaisen arkkitehtuurin ideoihin. Nykyisin suuret arkkitehtuurihankkeet, kuten Guggenheim, tuntuvat edustavan ylikansallista ideologiaa ilman paikallisia ulottuvuuksia. Guggenheim olisi näyttänyt suomalaisessa maisemassa ja ilmastossa lähinnä irvokkaalta. Johtuuko Kalevalatalon kaltaisten projektien poissaolo nykyajasta vain kiinnostuksen puutteesta? Keinoja ja varaa sellaisiin kyllä olisi.

Jos Kalevalatalon tapaiselle hankkeelle lobattaisiin rahoitusta suomalaisilta veronmaksajilta, olisi julkinen keskustelu todennäköisesti hyvin erilainen kuin Guggenheimin kohdalla. Mikäli hanketta veisi eteenpäin taho, jolla on kykyjä lobata ja markkinoida, ja hankkeen hinta pysyisi kohtuullisuuden rajoissa, kansalaisten kiinnostus ja hyväksyntä olisi todennäköisesti laajaa. Julkisen rahoituksen saaminen taas on poliittinen kysymys, jossa osansa on myös silkalla korruptiolla. Nykyajassa yksi suurimmista ongelmista kalevalatalojen pystyttämisessä on se, että merkittäviä rahoittajia harvoin ajavat kansallisromanttiset intressit. Jos kansallisesta monumentista ryhdyttäisiin alun alkaen tekemään teemapuistoa ja kansainvälistä vetonaulaa, vesittyisi hankkeen merkitys, vaikka näin sijoittajia saattaisi olla helpompi saada mukaan. Kysymystä voi vatvoa monesta kulmasta, mutta hankkeen tosiasialliset esteet selviävät vasta kokeilemalla. Yritykseen ei ole selvästikään ollut tarpeeksi kiinnostusta sotien jälkeen, jolloin vuosisadan alussa virinnyt kansalliskiihko oli poistunut muodista. Viimeistään seuraavan kansallisen heräämisen kohdalla asia kannattaa nostaa toden teolla pöydälle, mutta kannattaahan hyvästä unelmoida jo nyt.

–

Kirjoitat ”Mytologian tajussa” laajalti myös postmoderneista tai jälkistrukturalistisista ajattelijoista. He ovat usein jonkinlainen punainen vaate kansallismielisille ja konservatiiveille. Kuitenkin he ovat käsitelleet paljon mytologiaa ja muita meikäläisille läheisiä teemoja. Mitä niin sanotuilta postmodernisteilta voi mielestäsi oppia?

Jälkimoderniin filosofiaan kuuluu niin valtavasti sisältöä ja risteäviä mielipiteitä, että ajattelusta itsestään ei kannata lähteä tekemään yleistyksiä, mutta vaikutusvaltaisten teorioiden perintöä kulttuurissa voi jo mielekkäämmin arvioida. Esitän kirjassa sekä kritiikin että puolustuksen jälkistrukturalistiselle filosofialle sen käytännön seuraukset huomioiden. Jälkimodernin ajattelun kielipeli avasi arvokkaan väylän syvälle menevään kulttuurin ja yhteiskunnan kritiikkiin oivaltaessaan, kuinka paljon kielessä elävät merkitykset vaikuttavat kaikkeen. Samalla aukesi uusia näkökulmia myös mytologian sekä mytologian kaltaisten mielleyhtymäryppäiden ja narratiivien tarkasteluun. Kielen ja jaettua todellisuutta luovien merkitysten analysointi on arvokasta itsessään, mutta ongelmaksi muodostuu merkitysten ja arvojen hämärtyminen, kun niiden toimintakenttä siirtyy intuition ja tunteiden alueelta yhä enemmän rationaalisen järjen piiriin. Tätä esimerkiksi ranskalaiset jälkistrukturalistit mielestäni edesauttoivat, ja se oli myös väistämätöntä, jotta luutuneita käsityksiä asioiden oikeasta ja välttämättömästä tilasta voitiin ravistella. Tässä pääsemme kaksinaisuuteen, jonka voi nähdä hiertävän mutta samalla hyödyttävän kansallismielisiä ja konservatiiveja: myös heidän on löydettävä keinoja ravistella valtarakenteita, mutta siten, että tuloksena ei ole merkityksiä hämärtävä muutos muutoksen itsensä vuoksi, vaan siten, että rakenteet saadaan vaalimaan tiettyjä merkityksiä itseisarvoina ja käsittämään muutos vain välinearvona. Aikojen alusta kaiken loppuun kurottuvat mytologiat ovat olleet viisausperinteissä korvaamattomia hengensisältöjä, jotka ovat pitäneet olemassaolon itseisarvoisia puolia esillä ja koossa. Vastaavasti näemme, kuinka näistä perinteistä vieraantuneet yhteisöt ajautuvat helposti vuodattamaan elämänsä itsetarkoituksellisen muutoksen alttarilla, vaikka useimpia ihmisiä ”kehityksen” pysähtyminen tuskin haittaisi alkuunkaan.

Konservatismi merkitsee säilytettävän arvoisten asioiden säilyttämistä tai paremminkin tradition liekin vaalimista. On tärkeää tehdä itselle ja muille selväksi, mitä on syytä vaalia, miksi ja millä hinnalla ja vaihtoehtoiskustannuksilla. Tätä tarkoitusta varten merkitysten analyysin ja kulttuurikritiikin täsmävälineet ovat hyödyllisiä. Päämääränä on oltava joidenkin merkitysten ja arvojen priorisointi raudanlujien perustelujen avulla. Jos traditionaalisten ja tavallaan kyseenalaistamattomien, absoluuttisina pidettyjen rakenteiden purku onkin saanut paljon vauhtia sotienjälkeisiltä epävarmuuden filosofioilta, niitä voidaan myös hyödyntää järkevien varmuuksien jälleenrakennukseen. Aidot konservatiivit ovat tänä päivänä lännessä vähemmistöasemassa, jolloin valtavirtakulttuurin vaivojen osuva diagnosointi on heille tärkeä kyky, jota ilman on vaikeaa tarjota tepsiviä lääkkeitä. Perinteen arvostajalla on siis useita hyviä syitä niellä totunnainen inho nimekkäitä vasemmistointellektuelleja kohtaan ja tutustua heidän töihinsä, sillä heillä on paljon pätevää sanottavaa nykyisyydestä ja sen ylittämisestä.

–

”Mytologian taju” perustuu laajaan aineistoon ja on ilmeisesti ollut pitkäaikainen hanke. Kertoisitko jotain kirjan syntyhistoriasta?

Keväällä 2019 havahduin siihen, että mytologian merkitys kulttuurin ja ihmismielen rakenteissa on paljon suurempi kuin mitä arkisesti mielletään. Päätin perehtyä asiaan kunnolla. Muutaman johdattavan sattumuksen jälkeen löysin itseni työstämässä kirjan mittaista vapaamuotoista tutkielmaa. Diletanttina pääsin käsittelemään aihetta nautinnollisen luovasti ja polveillen sekä sekoittaen monenlaisia aineksia toisiinsa tavalla, joka olisi ollut virallisemmassa formaatissa epäsopivaa. Editointivaiheessa tosin pääsin ihan urakalla oikomaan koukeroita, joita versoi paikoin kuumeisista kirjoitussessioista. Nyt tiedän enemmän ja uskon saaneeni sanotuksi jotakin sanomisen arvoista. Myös lukija voi panna merkille, kuinka kerronnan edetessä muodon puute jalostuu järjestykseksi.

–

J. J. Suutarisen ”Mytologian taju” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Artikkelin kuvituksena olevan studiokuvan on ottanut Aku Laukkanen.