Länsimaisen naisen kapeneva elintila

JARNO ALANDER

–

Somaliassa vuonna 1969 syntynyt Ayaan Hirsi Ali on kirjailija, kansalaisaktivisti ja entinen poliitikko. Hän on myös eurooppalaiselle valtavirtalehdistölle erittäin epämukava hahmo, ja toimittajat ajautuvatkin yhä uudelleen teeskentelemään, ettei häntä ole olemassakaan.

Hirsi Alin uusin teos Prey: Immigration, Islam, and the Erosion of Women’s Rights ilmestyi jo vuoden 2021 heinäkuussa, mutta suurta yleisöä ei voitane moittia, vaikka se ei olisi kuullut koko teoksesta lainkaan. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa sitä ei ole huomioitu, vaikka sen käsittelemä ongelma on ikävä kyllä tätä nykyä meilläkin mitä vakavinta todellisuutta.

Ironista on, että jos Preyn kirjoittaja olisi valkoinen mies, lukeva yleisö luultavasti tuntisi sen huomattavasti paremmin — tosin ei itse teoksen tai sen sisällön vuoksi, vaan kirjoittajaa kohtaan pystytetyistä maalitus- ja mustamaalauskampanjoista.

Hirsi Ali ja hänen sanomansa muodostavat valtavirtalehdistölle mahdottoman yhtälön: toimittajat konttaavat intersektionaalisuuden talutusnuorassa, ja ovat siten pakotettuja teeskentelemään, että sanoman oikeellisuus ei määräydy sen varsinaisen sisällön mukaan, vaan itse sanojan ihonvärin, sukupuolisen identiteetin ja muiden vastaavien seikkojen mukaan. Hirsi Ali on Somaliassa syntynyt muslimi ja nainen, ja hän vieläpä saapui alun perin Eurooppaan turvapaikanhakijana. Modernissa länsimaisessa kastijärjestelmässä hän siis on aivan huipulla, joten hänen kimppuunsa on mahdoton käydä. Mutta myös hänen sanomansa on valtavirtayhteiskunnan kannalta sietämätön, joten ainoa jäljelle jäävä väylä käsitellä häntä on kuoliaaksi vaikeneminen.

Preyn (”saalis”) sanoma on hyvin yksinkertainen, ja kuka tahansa aikaansa seuraava ja silmät ja korvat omistama henkilö tietää sen oikeaksi: vakaaseen, turvalliseen ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tottuneiden länsimaisten naisten elintilat ovat dramaattisesti kapenemassa Eurooppaan Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta tulevien miesten massamaahanmuuton myötä. Ensisijaisesti ilmiö koskee naisia, jotka asuvat alueilla joille maahanmuuttajat tyypillisesti kasautuvat, mutta ajan myötä se laajenee koskemaan vaihtelevissa määrin koko muutakin yhteiskuntaa.

Jo sillä, että Hirsi Ali uskaltaa edes yrittää kirjoittaa aiheesta rehellisesti, on itseisarvoa. Mutta ikävä kyllä kirjan varsinainen sisältö osoittautuu melko vaatimattomaksi. Teoksen ensimmäiset luvut koostuvat puisevasta WHO:n, EU:n ja muiden vastaavien tahojen tilastojen läpi kyntämisestä. Esimerkiksi Hirsi Alin mukaan Englannissa ja Walesissa raiskaukset lisääntyivät 48% vuoden 2015 turvapaikanhakijavyöryä seuraavina kahtena vuotena. Ja Ruotsissa jo valmiiksi karmivat tilastot tuplaantuivat vuosien 2014 ja 2016 välillä. Nämä tiedot ovat toki sinänsä arvokkaita, mutta kun kokonaiskuva on joka tapauksessa kaikkien tiedossa, näiden yksityiskohtien läpikäynti on kuin tarkastelisi metsän sijaan jokaista yksittäistä puuta erikseen.

Hirsi Alin mukaan Eurooppa on kollektiivisesti jumiutunut psykologisen trauman käsittelyn ensimmäiseen vaiheeseen, eli kieltämiseen. Euroopan kansat tietävät kyllä mitä tapahtuu, mutta poliitikkojen, virkamiesten, toimittajien jne. muodostama virallinen yhteiskuntajärjestys on jumiutunut ensimmäiseen vaiheeseen.

Mutta kieltäytyminen näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se on saa useita eri muotoja. Puhdas todellisuuskielto on kaikkein primitiivisin muoto, mutta sen lisäksi Hirsi Ali luettelee muitakin esimerkkejä. Eräs näistä on älyllinen silmänkääntötemppu, kategoria johon Hirsi Ali luokittelee sellaiset puheet kuin ”kaikki miehet raiskaavat” ja ”joka kolmas nainen kokee seksuaalista häirintää”.

Kolmas kategoria on semanttinen sekasotku. Tähän kuuluvat puheet ”tummahiuksisista” tai ”murteella puhuvista” miehistä. Suomalaisia vastineita näille ovat tietenkin kotimaisesta mediasta tutut ”oululaismies”, ”espoolaismies” tai ”Suomen kansalainen”.

Muita keinoja todellisuuden kieltämiseen ovat Hirsi Alin mukaan tarkoitushakuiset tutkimukset ja raportit, joissa lopputulos on ennalta päätetty ja aineisto ja tutkimusmetodit valitaan halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämän kääntöpuolena on tietenkin systeemin kannalta vääränlaisia tuloksia tuottavien tutkimusten ja niiden tekijöiden mustamaalaaminen ja systemaattinen häirintä.

Muita Suomestakin tuttuja keinoja ovat toimimattomien neuvojen tarjoaminen ja mukatekeminen. Suorastaan tragikoominen suomalainen esimerkki tästä on tietenkin Turvallinen Oulu -hanke, joka oli eräänlainen paniikkiratkaisu Oulussa ilmenneeseen groomausepidemiaan. Turvallinen Oulu -hanke syntyi, koska tapahtumia ei enää ollut mahdollista lakaista maton alle, eli jotain oli pakko tehdä. Mutta samalla oli ehdottaman välttämätöntä, että hankkeeseen käytetyt rahalliset resurssit ja työaika oli käytettävä hyödyttömään mukatekemiseen — varsinainen puuttuminenhan olisi merkinnyt ongelman olemassaolon myöntämistä.

Näin syntyi lukuisia groteskin tragikomedian kuolemattomia klassikoita, kuten ryhmä oululaisia sossutätejä tanssimassa typerää TikTok-tanssia, ja anuksen nuolemisen oppitunteja oululaisissa kouluissa. Tämäkään ei vielä ollut suomalaiselle establishmentille riittävän irvokasta ja typerää, vaan Turvallinen Oulu -hankkeelle oli pakko myöntää vielä rikoksentorjuntapalkinto. Hanke, jonka nimellinen tarkoitus oli torjua seksuaalirikollisuutta Oulussa, sai siten rikollisuudentorjuntapalkinnon samalla, kun seksuaalirikollisuus kasvoi Oulussa 147% samalla ajanjaksolla kun hanke on käynnissä.

Avain tämän järjettömältä vaikuttavan yhtälön ymmärtämiseen on tietenkin juuri siinä, minkä Hirsi Alikin kehottaa huomioimaan: tässä kaikessa ei ole kyse ongelman ratkaisusta, vaan ongelman olemassaolon kieltämisestä. Jotkut ovat halunneet nähdä valtavirtaisen yhteiskunnan haluttomuudessa tunnustaa massamaahanmuuton ongelmia myös kyynisempiä motiiveja.

Vasemmiston on arveltu keksineen, että maahantuomalla itselleen äänestäjiä heillä olisi mahdollisuus keikauttaa yhteiskunnan valtasuhteet pysyvästi omaksi hyödykseen, ja samalla nujertaa pysyvästi kansan syvissä riveissä kasvava tyytymättömyys. Tämä vaikuttaa sinänsä loogiselta, koska uusien äänestäjien reservi Euroopan ulkopuolella on käytännössä loputon, samalla kun kantaväestön kyky uudistaa itseään on mahdollista kuihduttaa pois himoverotuksella ja positiivisella diskriminaatiolla. Hirsi Ali kertookin sosiaalidemokraattien vaalitapahtumista Ruotsin maahanmuuttajagetoissa, joissa tarjoillaan ruokaa, soitetaan arabialaista musiikkia ja kerrotaan uusista sosiaalietuuksista, joita demarit haluavat maahanmuuttajille tarjota.

Yhtälö on tietenkin lopulta mahdoton, sillä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, tulijoita alun perin houkutteleva tekijä, on pakko ajaa alas tukiriippuvaisen maahanmuuttajaväestön kasvaessa paljon ennen kuin vihervasemmisto onnistuu kaappaamaan yhteiskunnan pysyvästi hallintaansa.

Hirsi Ali ei kuitenkaan usko taktiikan toimivan edes lyhyellä tähtäimellä. Hänen mukaansa oikeistopopulistisen puolueiden kannatus kasvaa aina nopeammin kuin vasemmisto kykenee kasvattamaan maahanmuuttajaväestöä. Lisäksi maahanmuuttajaväestö säilyy vasemmiston astinlautana vain tiettyyn rajaan asti. Kun raja ylittyy, he perustavat omat poliittiset liikkeensä, jotka eivät enää saarnaakaan vihervasemmiston suosiossa olevia teemoja, kuten demokratiaa, sekularismia ja tasa-arvoa. Saksassa ja Hollannissa on jo islamistipuolueita, ja sellainen ilmaantuu ennen pitkää Suomeenkin, aivan kuten kaikki muutkin maahanmuuton haittapuolet. Vihervasemmisto jää siis ajan myötä tyhjän päälle, ja silloin ainoa merkittävä kysymys on, kuka vihaa heitä enemmän: kantaväestö vai maahanmuuttajat.

Suomessa ei kuitenkaan sentään harrasteta erästä Hirsi Alin havaitsemaa, erityisen vastenmielistä todellisuuspakoa muotoa, eli uhrien syyllistämistä. Pullatädit toki lässyttävät siitä, miten tekijät ovat uhreja itsekin, mutta varsinaisia uhreja ei sentään yleensä tarjota todellisiksi syyllisiksi tapahtuneeseen, mistä voinemme antaa suomalaiselle julkiselle keskustelulle puolikkaan pisteen ja minimaalisen tunnustuksen. Myöskin julkisen sektorin työntekijät ovat toistaiseksi – tietääksemme ainakin – osanneet pysytellä itse erossa groomauksen uhrien hyväksikäytöstä. Epämääräisten verkossa liikkuvien huhujen mukaan arabit olisivat kuitenkin jo keksineet ryhtyä parittamaan groomaamiaan suomalaistyttöjä poliisille. Esimerkiksi Britanniassahan moinen on jo arkipäivää.

Kaikkein heikoimmilla jäillä Hirsi Ali on teoksen loppupuolella, jossa hän pohtii erilaisia ratkaisumalleja ja -ehdotuksia kuvailemilleen ongelmille. Hänen ehdotuksistaan mielestäni ainoa järkevä olisi Rooman sopimuksen mitätöiminen ja turvapaikka- ja turvapaikanhakujärjestelmän täydellinen uudelleenjärjestely.

Kaikki muut hänen ehdotuksensa voidaan mielestäni tiivistää, vain hieman karrikoiden, ”tehdään sitä, mitä ennenkin on tehty, mutta niin että se tällä kertaa onnistuu”. Hirsi Alin ratkaisuina on mm. ”vetovoimatekijöihin” puuttuminen, tehostettu lainvalvonta, lähtömaiden olojen parantaminen (eurooppalaisen veronmaksajan rahoilla tietenkin), pakolliset kieli- ja kansalaistaitokoulutukset jne. Näitä kaikkia on jo yritetty pienen ikuisuuden ajan, ilman mitään nähtävää hyötyä.

Hirsi Ali kehottaa myös kuuntelemaan yhteiskuntaan onnistuneesti integroituneiden maahanmuuttajien neuvoja. Hyvä ajatus, jota itse kannatan ehdottomasti, mutta uskallan väittää, ettei Suomessa tästäkään löytyisi laajamittaista ratkaisua. Jos juttelee lainkuuliaisen ja maahamme sopeutuneen Lähi-idästä saapuneen maahanmuuttajan kanssa ja kysyy häneltä, mitä hänen lapsia groomaaville ja joukkoraiskaaville maanmiehilleen tulisi tehdä, vastaus saisi luultavasti tyypillisen vihervasemmistolaisen tukehtumaan soijalatteensa.

Hirsi Ali toteaa: ”raudanluja politiikan laki on, että jos yhteiskunnan vastuulliset tahot eivät suostu ratkomaan ongelmia, sen tekevät vastuuttomat tahot”. Tästä on sinänsä vaikea olla eri mieltä, mutta mielelläni problematisoisin sen, keitä ne vastuulliset ja vastuuttomat tahot oikeastaan ovat. Löytyykö tästä maasta esimerkiksi ketään täysijärkistä, joka olisi valmis väittämään sisäministeri Maria Ohisaloa maahanmuuttoasioissa vastuulliseksi, ja joka kykenisi sen jälkeen katsomaan itseään peilistä?

Hirsi Alin asemoiminen 2000-luvun länsimaiselle poliittiselle jatkumolle on varsin hankalaa, ja vaikka hän poliittista uraa Hollannissa asuessaan yrittikin, tulokset jäivät, ainakin oman käsitykseni mukaan, melko laihoiksi. Kovan linjan etnonationalisteilla hänen sanomalleen ei luultavasti ole käyttöä, todellisuuspakoisella ja islamkiimaisella punavihervasemmistolla vielä vähemmän. Euroopassa hänen luontevin lokeronsa vaikuttaisi olevan oikeistopopulistisen, ”maahanmuuttokriittinen” blokki. Mutta nämäkin tahot luultavasti ennen pitkää joutuvat toteamaan tehtävänsä mahdottomaksi, koska maahanmuuttajamäärät ovat niin massiivisia, ettei niiden integroiminen länsimaisiksi kuuliaisiksi veronmaksajiksi yksinkertaisesti onnistu.

Hirsi Ali asuu tätä nykyä Yhdysvalloissa aviomiehensä Niall Fergusonin kanssa. Monikulttuurinen ja individualistinen Yhdysvallat lieneekin hänelle sopivampi paikka. Häntä on helppo arvostaa rohkeudesta ja älyllisestä rehellisyydestä ja toivoa hänelle henkilökohtaisesti kaikkea hyvää. Mutta kylmä tosiasia kuitenkin on, ettei hän, eikä kukaan muukaan ulkopuolinen, voi ratkaista itse itsellemme aiheuttamia ongelmia puolestamme. Meidän on tehtävä se itse.

–

Ayaan Hirsi Ali: Prey. Immigration, Islam, and the Erosion of Women’s Rights. (Harper, 2021)

–

–