Lännen synty

–

JUKKA AAKULA

–

Joseph (Joe) Henrich on tämän hetken antropologian ykkösnimiä. Henrichin uusin kirja The Weirdest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous on herättänyt kiinnostusta antropologian ulkopuolellakin. Mm. The Economist -lehti – klassisen liberalismin ja talousliberalismin eräänlainen pää-äänenkannattaja Euroopassa – on nostanut kirjan esiin. Suosittelen erityisesti Henrichin haastattelua. 

Antropologia tutkii hieman yksinkertaistaen ihmisyhteisöjen – lähinnä luonnonkansojen – teknologioita, tapoja ja sosiaalisia normeja. Siinä missä tietyt teknologiat yleistyvät ihmisten keskuudessa niistä saadun hyödyn takia, sosaaliset normit, tavat ja uskomukset tulevat vallitseviksi tietyssä kuttuurissa, koska niiden rikkojia tai kiistäjiä rankaistaan. Rangaistukset voivat olla lieviä (naureskelu) tai ankaria (heimosta karkotus, tappaminen).

Normeja on monenlaisia – mainittakoon esimerkkinä Uuden Guinean etelärannikon heimon normi tai tapa, joka heijastaa samaan aikaan raakuutta mutta myös tietynlaista teamihengen rakennusta. Kerran vuodessa lähdettiin isoilla veneillä miesporukalla pääkallonmetsästykseen toisten heimojen pariin. Hyllyyn kerätyt pääkallot nostivat miehen statusta. Viimeinen sana, jonka irrotettu pää lausui, annettiin pääkallon metsästäneen miehen seuraavalle lapselle nimeksi. Pääkallonmetsästykseen osallistuminen oli siis välttämätöntä lapsen nimen saannin kannalta.

Osa normeista johtaa yksilöiden hyvinvoinnin voimakkaaseen alenemiseen kuten naisten ympärileikkaus. Jotkut tavat saattavat olla siinä määrin haitallisia, että yhteisön koko olemassaolo vaarantuu. Esimerkiksi uskomus, että lähes jokainen kuolema johtuu noituudesta, johti yhdellä muuten väkivaltaa kaihtavalla uusguinalaisheimolla niin lukuisiin noituustuomioihin että heimon väkimäärä alkoi laskea.

Normien synnyn syyt ovat usein vain arvattavissa. Henrichin kirjan kannalta oleellista on, että jotkut normit saattavat johtaa niitä noudattavien ihmisten tai yhteisöjen merkittävään menestykseen. Esimerkkejä luonnonkansoiltakin on monia:

Australiassa yhdessä aboriginaalien etnolingvistisessä ryhmässä (Pama–Nyungan) syntyi normi, että aviopari pitää hakea toisesta murreryhmästä. Uusi normi johti kyseisen kielen puhujien verkostoitumiseen ja integroitumiseen laajemmiksi yhteisöiksi. Lopulta kyseinen etnolingvistinen ryhmä – tai ainakin sen kieli ja kulttuuri – onnistui levittäytymään koko Australiaan pohjoisrannikkoa lukuunottamatta.

Normien sijasta voidaan tällaisessa tapauksessa puhua jo instituutiosta.

Nykyajan ihmiselle tutumpia instituutioita on yksityinen omistusoikeus. Vaikka metsästäjä-keräilijätkin omistivat tarvekalujaan, maa oli yhteisomistuksessa ja metsästyksen saalis jaettiin leiritulella kaikkien kesken. Maan omistusoikeus syntyi rinnakkain maanviljelyn kanssa. Ilman toista toisella ei ollut edellytyksiä kehittyä.

Henrichin kirjan pääteesi on, että muutamat katolisen kirkon ja protestanttisen uskonpuhdistuksen keksimät normit – vaikka ne alunperin kehitettiin aivan muista syistä – johtivat insitutionaalisen muutokseen, joka vaikutti ratkaisevasti länsimaisuuden muovautumiseen, lännen menestykseen ja yksilökeskeisen psykologian syntyyn. Käsittelen aihetta käänteisessä ajallisessa järjestyksessä koska protestantismin synnyttämä institutionaalinen muutos on tutumpi ja näin helpompi sisäistää kuin varhaisempi katolisuuden synnyttämä.

–

Sola scriptura

Protestanttisen kristinuskon uusi normi oli vaatimus ihmisen suorasta suhteesta Jumalaan ilman välikäsiä. Uskovan oli kyettävä lukemaan raamattua itse ja opittava siis vaativa kognitiivinen taito – lukutaito.

Protestantismissa on sisäänkirjoitettuna käsitys, että ihmisen on luotava suora suhde Jumalaan ja Jeesukseen. Tämän saavuttamiseksi sekä miehen että naisen on kyettävä lukemaan ja tulkitsemaan pyhiä tekstejä – Raamattua – itse, eikä luottaa ensi sijassa auktoriteetteihin – pappeihin tai institutionaalisiin auktoriteetteihin kuten kirkkoon. Tämä periaate – joka tunnetaan nimellä sola scriptura – merkitsee että jokaisen on opittava lukemaan.

Yksilö jäi protestantismissa suhteellisen yksin Jumalansa kanssa. Sosiologi Emile Durkheim väitti klassisessa tutkimuksessaan Le Suicide: Étude de sociologie vuodelta 1897, että protestantismi nosti itsemurhan todennäköisyyttä. Durkheim tulkitsi asiaa niin, että katoliset yhteiskunnat olivat normaalin integroituneita,  kun taas protestanttiset yhteiskunnat olivat normaalia vähemmän integroituneita.

Henrichin referoimat uudet tutkimukset osoittavat, että protestanismi – kaikkien muiden tekijöiden pysyessä vakiona – todellakin lisää itsemurhia. Kyse ei siis ole korrelaatiosta vaan kausalisaatiosta.

Protestantismi ei kuitenkaan lisännyt vain itsemurhia vaan nosti myös väestön lukutaitoa:

Lutherin kirjoitukset eivät ainoastaan painottaneet vahempien velvollisuutta huolehtia siitä että lapsi oppii lukemaan vaan asetti myös paikallisille prinsseille ja herttuoille velvollisuuden luoda kouluja. Uskonnollisesti motivoitu koulujen perustaminen teki Preussista mallivaltion julkisrahoitteisesta kouluopetuksesta, minkä Britannian ja Yhdysvaltojen kaltaiset maat myöhemmin kopioivat.

Protestantismin vaikutusta lukutaitoon on tutkittu viime aikoina runsaasti. Kun muut muuttujat – kaupungistuminen, varallisuustaso yms. – on pidetty vakiona, johtopäätös on ollut selkeä: 1900-luvun alussa puolet kansallisista lukutaitoeroista selittyivät protestanttien osuudella maassa. 

Maissa, joissa on ollut pitkään uskonnonvapaus – kuten Preussissa ja Sveitsissä –  protestanttisten alueiden asukkaiden lukutaito on ollut huomattavasti korkeampi kuin katolisten:

Vuonna 1871 Preussissa … kokonaan protestanttisilla alueilla lukutaito oli melkein 20% korkeampi kuin kokonaan katolisilla. 

[Nyky-Sveitsin] asevelvolliset, jotka ovat kotoisin kokonaan protestanttisilta alueilta, ovat 11% todennäköisemmin lukutaitotestien parhaimmistoa kuin kokonaan katolisten alueiden asevelvolliset. Etu heijastui myös korkeisiin arvosanoihin matematiikassa, historiassa ja kirjoittamisessa.

Lukutaito niissä Euroopan ulkopuolisissa maissa, joissa lähetystyötä tekivät protestanttiset kirkot, kehittyi nopeammin kuin jos lähetystyötä tekivät katoliset:

Protestanttisella lähetystyöllä oli huomattavasti suurempi vaikutus lukutaitoon ja tyttöjen koulutukseen kuin katolisilla kilpailijoilla. Protestantismin vaikutus tyttöjen koulutukseen on erityisen tärkeä, koska lukutaitoisten naisten lapset ovat terveempiä, fiksumpia ja varakkaampia kuin lukutaidottomien äitien. Ja heitä on vähemmän.

Katolisen lähetystyön vaikutus lukutaitoon oli olematon paitsi niissä tapauksissa, joissa katolinen lähetystyö kilpaili protestanttisen lähetystyön kanssa.

Protestantismi vaati kannattajiaan oppimaan lukemaan uskonnollisista syistä. Oleellista kulttuurievoluution näkökulmasta oli, että lukutaito mahdollisti kaiken muunkin oppimisen. Samanaikainen teknologinen kehitys – kirjapainotaidon keksiminen – mahdollisti ensi kertaa kirjojen – ensin uskonnollisten sitten muiden – tehokkaan tuottamiseen. 

Luther ja muut protestanttijohtajat eivät olleet kiinnostuneita lukutaidosta lukutaidon itsensä vuoksi tai niiden mahdollisten taloudellisten ja poliittisten etujen vuoksi, joita lukutaidosta seuraisi vuosisatoja myöhemmin. Sola scripturaa perusteltiin vain sillä että se paransi mahdollisuuksia iankaikkiseen pelastukseen. Mikä voisi olla tärkeämpää? Vastaavasti maanviljelijäperheet, jotka muodostivat väestön enemmistön, eivät investoineet tähän taitoon siksi että se parantaisi heidän taloudellista asemaansa tai työmahdollisuuksiaan. Protestantit uskoivat, että heidän piti oppia lukemaan, jotta he vosivat lukea Raamattua itse, vahvistaa moraaliaan ja rakentaa vahvaa yhteyttä Jumalaan. 

Psykologiset testit osoittavat lisäksi, että lukutaito vahvisti myös protestanttien analyyttistä ajattelua. 

Henrichin väitte, että kulttuuri vaikuttaa voimakkaasti ihmisen psykologiaan ja psykologia taas vaikuttaa takaisin kulttuuriin, ei ole kokonaan uusi vaan Max Weberin kirja Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki vuodelta 1904 esitti jo ajatuksen, että kalvinismin ennaltamääräämisoppi vaikutti kannattajien psykologiaan ja loi kapitalismin hengen ja menestyksen.

Summa summaum: kulttuurinen muutos – sola scriptura – johti siis sivuvaikutuksiin, joihin kirkko ei pyrkinyt, mutta joiden vaikutukset olivat suuret ja lähinnä – joskaan ei kokonaan – positiiviset. 

–

Katolisen kirkon perhepolitiikka loi länsimaisen ihmisen

Henrichin tarina länsimaisen ihmisen synnystä ei kuitenkaan ala Lutherin teesien lyömisestä Wittenbergin kirkon oveen, vaan jo 300-luvulta, jolloin uskonnollinen ääriryhmä katolinen kristillisyys onnistui monopolisoimaan uskonnon ensin Roomassa ja sittemmin Rooman romahdettua muuallakin Länsi-Euroopassa. Sitä kautta kirkko onnistui myös pitkälti sanelemaan uudenlaisen avioliittolainsäädännön koko läntiseen Eurooppaan. 

300-luvun Roomassa ja Rooman pohjoispuolisella germaaniheimojen asuttamalla alueella elettiin molemmissa varsin sukukeskeistä elämää niin kuin nykyään Lähi-idässä. Suku tai klaani oli ihmisen elämän keskipiste. Ihminen ei useimmiten itse omistanut maata, vaan suku tai klaani hallitsi sitä. Vähintäänkin maan myyntiin tarvittiin suvun hyväksyntä. Roomassa isä päätti poikansa asioista tämän avioduttuakin. 

Sukulaislasten adoptiot lapsettomiin varakkaisiin perheisiin olivat tavallisia. Serkusavioliitot ja järjestetyt avioliitot olivat normaaleja sekä Roomassa että germaanialueilla. Järjestetyillä avioliitoilla verkostoiduttiin toisten sukujen kanssa. Isä saattoi jopa pakottaa naimissa olevan tyttärensä avioeroon ja menemään uudelleen naimisiin toiseen sukuun suvun edun nimissä.

Jos kahden suvun sukusiteen luonut avioliitto päättyi vaimon tai miehen kuolemaan, sukuside usein rekonstruotoitiin korvaamalla kuollut vaimo (aviomies) tämän siskolla (veljellä).

Kirkko koki suvun vallan ongelmaksi ja halusi korvata sen kirkon vallalla. Jokainen totalitaarinen ideologia – tunnetuimpana esimerkkinä kommunismi – pyrkii aina muuttamaan ihmistä ja nakertamaan vanhoja instituutioita kuten perhe tai suku. Katolisuus ei ollut poikkeus.  

Suvun vallan dekonstruktio alkoi adoptiokiellolla ja serkusavioliittojen kiellolla. Serkusavioliittokielto laajeni askel askeleelta ensin pikkuserkkuihin mutta myöhemmin kiellettiin avioliitot kuudensiin serkkuihin saakka (pikkupikkupikkupikkupikkuserkkuihin). Lopulta sukulaisiksi ei katsottu vain biologisia sukulaisia vaan myös sukuun naituja ja näiden sukulaisia. Aiemmin tavallinen tapa, missä veli otti miehen kuoleman jälkeen tämän lesken vaimokseen, kiellettiin insestinä. Samoin tapa, missä mies vaimon kuoltua otti naisen sisaren tai serkun aviopuolisoksi, kiellettiin.

Rangaistukset olivat kovia – ihminen suljettiin ehtoollisyhteydestä mikä merkitsi sitä että muut kristityt eivät voineet olla tekemisissä hänen kanssaan. Joskus tämä johti jopa täyteen lainsuojattomuuteen. Rikkaat saattoivat korvata syntinsä maksamalla aneita – ja taas kirkko hyötyi.

Suvun yhteisomistus pyrittiin lainsäädännöllisesti estämään – omaisuus haluttiin yksilöiden tai ydinperheiden käsiin. Testamentissa omaisuus piti antaa rintaperillisille tai lapsettomien tapauksessa Kristukselle eli siis kirkolle. Lapsettomilta kiellettiin adoptio, jolloin omaisuudella ei ollut muuta mahdollista perijää kuin kirkko.

Kristus sanoi Luukkaan 16. luvun mukaan, että rikas ei pääse taivasten valtakuntaan kuin myymällä omaisuutensa ja antamalla rahansa köyhille. Kirkko käytti tätä hyväkseen. Vaikka suurin osa rikkaista ei sentään halunnut luopua omaisuudestaan elämänsä aikana, kirkko onnistui saamaan monet rikkaat taivaspaikan toivossa ohittamaan jopa omat lapsensa testamentissa. Kirkon maaomaisuus lisääntyi ja oli useimmissa Euroopan maissa kymmeniä prosentteja maa-alasta.

Järjestetyt avioliitot, joilla suvut olivat aiemmin verkostoituneet muihin sukuihin, kiellettiin. Naisen ja miehen edellytettiin menevän naimisiin yhteisestä vapaaehtoisuuteen perustuvasta päätöksestä – jopa rakkaudesta. Ihmiset eivät enää työskennelleet välttämättä sukunsa maatilalla isänsä alaisuudessa, vaan muuttivat usein kaupunkiin tai jonkun sukuun kuulumattoman maanomistajan alueelle vuokraviljelijäksi.

Moniavioisuus kiellettiin. Tällä ei tietysti avioliiton ulkopuolisia seksuaalisuhteita kyetty estämään. Suhteissa syntyneitä poikia oli usein virallistettu maaomaisuuden tai aseman perijöiksi, kun avioliitossa ei ollut syntynyt poikia. Kirkko kuitenkin illegalisoi nämä lapset ja periyttäminen laittomille lapsille kiellettiin. Mies ei myöskään voinut vaihtaa vaimoa lapsettomuuden takia, koska avioerot kiellettiin.

Väistämätön seuraus oli se, että lapsettomuus lisääntyi, sukusolidaarisuus laski, ydinperheen merkitys nousi ja ihmiset muuttuivat suvun jäsenestä irrallisiksi “yksilöiksi”. Katolinen kirkko halusi saada nämä yksilöt huostaansa papeiksi, nunniksi, munkeiksi, aktiivisiksi seurakuntalaisiksi ja uskoviksi.

Biologinen sukulaisuus haluttiin korvata hengellisellä sukulaisuudella. Veli uskonveljellä. Tämäkin perustui osin Raamattuun – Matteuksen evankeliumi kertoo:   

Jeesuksen vielä puhuessa väkijoukolle hänen äitinsä ja veljensä olivat tulleet paikalle. He seisoivat ulkona ja tahtoivat puhua hänen kanssaan. Joku tuli sanomaan Jeesukselle: “Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi.” Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: “Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?” Kristus ojensi kätensä opetuslastensa puoleen ja sanoi: ”Katso, minun äitini ja veljeni! Sillä jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.”

Suvun ja klaanin dekonstruktio ja sukulaisavioliittojen välttäminen johti myös siihen, että ihmiset hakivat aviopuolisoja kauempaa – kuka tahansa kristitty oli potentiaalinen siippa. Heimo- ja etnisillä rajoilla ei ollut enää merkitystä ja ne dekonstruoituivat. Syntyi yhtenäinen eurooppalainen kristillinen identiteetti.

–

Kirkon perhepolitiikan sivuvaikutukset

Hetkellisesti kirkko näytti selviytyneen voittajaksi – se oli murtanut suvun vallan. Voitto jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Ihmisen irroittaminen suvun kontrollista johti lopulta siihen, että alkoi syntyä vaihtoehtoisia yhteenliittymiä suvulle ja kirkolle. Siinä missä patriarkaalinen suku on Lähi-idässä edelleen yhteiskunnan oleellisin instituutio uskonnon lisäksi, Euroopassa syntyi itsenäisiä kauppias- ja käsityöläiskiltoja, itsenäisiä yliopistoja, erilaisia veljeskuntia, kirkon kontrollista osittain vapaita uskonnollisia yhteisöjä, yksityisiä yrityksiä ja vapaakaupunkeja. Killat tarjosivat jäsenilleen pitkälti samanlaisia turvaverkkojakin kuin suvut aiemmin. Vapaakaupungit suojelivat kansalaisiaan feodaaliherroilta. Mutta päinvastoin kuin suvun, yksilö sai enenevässä määrin valita mihin yhteisöön kuului. Euroopassa pikkuvaltiot kilpailivat keskenään. Ne valtiot, jotka sallivat alueellaan erilaisten yhteisöllisyyden muotojen kukoistaa, menestyivät. Seurauksena oli innovaatioita.

Suvun dekonstruktio johti sivuvaikutuksena itsenäisen yksilön konstruktioon. Henrich muistuttaa, että yksilökeskeisyys on historiallisesti tarkasteltuna poikkeus, ei ihmisen luonnollinen tila. 

Henrich kuvaa myös psykologisia vaikutuksia joihin suvun dekonstruktio ihmisissä johti. Länsimainen ihminen kykenee luottamaan muihinkin kuin sukulaisiinsa, mikä on oleellista kansalaisyhteiskunnan, demokratian, sananvapauden, teknologian, ideoiden vapaan innovaation ja markkinatalouden kehitykselle. Länsimaisen ihmisen moraali on universalistista sen sijaan että se oli aiemmin, niin kuin Lähi-idässä edelleenkin, partikularistista. Jos länsimainen ministeri palkkaa sukulaisiaan poliittisiin asemiin, häntä syytetään nepotismista. Klaanikulttuurin ihmiselle sukulaisten palkkaaminen on moraalisesti oikein, koska se osoittaa lojaalisuutta perhettä ja sukua kohtaan. Mutta se ei ole pelkästään moraalisesti oikein, vaan sukulaisten palkkaaminen on mahdollisesti myös ainoa tapa saada luotettavia alaisia.

Länsimaiset ihmiset arvioivat tekoja intentioiden perusteella – mikäli joku aiheuttaa toisen kuoleman vahingossa, rangaistus on pienempi kuin jos teko on tahallinen. Näin ei välttämättä ole muissa kulttuureissa.

Ihmisen tärkeimmät tunteetkin riippuvat tutkimusten mukaan osittain kulttuurista: Länsimainen ihminen kokee syyllisyyttä epäonnistuessaan toimimaan moraalisten periaatteittensa mukaisesti, kun taas Lähi-Idän ihminen kokee häpeää epäonnistuessaan toimimaan lojaalisti omaa sukuaan kohtaan. Länsimainen ihminen on analyyttisempi siinä missä muiden kulttuurien ihmiset ovat holistisempia. 

–

Johtopäätös

Suvun – tai laajennetun perheen – dekonstruktio on vapauttanut ihmisen ja edistänyt innovaatiota ja muuta yhteiskunnallista kehitystä. Muut maailman maat ovat vaihtelevassa määrin imitoineet eurooppalaisten suorittamaa suvun dekonstruktiota. Japani kielsi moniavioisuuden ja serkusavioliitot Meiji-restauraatiossa 1880-luvulla ja Kiina kommunistikumouksen jälkeen 1950-luvulla. Pitkään onkin näyttänyt, että länsimainen yksilökeskeisyys leviää kaikkialle.

Suvun dekostruktio Euroopassa ja yksilökeskeisyyden vahvistuminen ovat näyttäneet peruuttamattomilta. Maahanmuutto klaanikulttuureista Eurooppaan saattaa kuitenkin kääntää ainakin hetkellisesti kelloa taaksepäin. Euroopan alhainen syntyvyys – sekin todennäköisesti yksilökeskeisyyden seuraus – ja siihen liittyvät hyvinvointiyhteiskuntien rahoitusongelmat todennäköiseksi alentavat maahanmuuton vastustusta ja vahvistavat näin klaanien ja sukujen uutta tulemista Eurooppaan. 

Kuten keskiajan Euroopassa syntyi yhtenäinen kristillinen identiteetti, on jopa merkkejä siitä että Eurooppaan muuttaneet muslimit eri maista integroituvat toisiinsa mutta eivät Eurooppaan. He muodostavat hiljalleen yhtenäisen muslimi-identiteetin. (Lähde: Christopher Caldwell Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West.)

Aika näyttää.

–

–