Kymmenen kohtaa kohteena olemisesta

SEPPO OIKKONEN

–

1. Wittgenstein sanoi, ettei ihminen pystyisi ymmärtämään itseään ja maailmaa yhtään paremmin, vaikka saisi kohdata Jumalan henkilökohtaisesti kasvoista kasvoihin. On turha odottaa ihmistä ja elämää suurempia vastauksia. Tiedämme aistiemme rajoittuneisuuden ja sen, että ymmärryksemme on historiallisesti lisääntynyt lähinnä keskeisten aistiemme työnjaon muutosten ja havaitsemisen apukeinojen ansiosta. Ihmisjärjellä on kuitenkin rajansa. Ainoa synti, johon ihminen voi syyllistyä, on se, ettei ihminen ole itselleen älyllisesti rehellinen, eikä käytä edes sitä järkeään joka hänelle on suotu. 

2. Emme voi saada keskinäisissä keskusteluissamme toisiltamme sen enempää apua kuin mihin yltävät sen kielen käsitteet, joita puolin ja toisin käytämme. Wittgenstein tarkoitti tätä, kun sanoi, että kielemme rajat ovat maailmamme rajoja. Kieli on sosiaalista muodostetta – yksityinen kieli on mahdottomuus. Spengler, historisti, jota Wittgenstein ihaili, sanoi että jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa. Siksi kielellis-kulttuurisilla kansallisvaltioilla on ollut niin erityinen rooli inhimillisen järjen ja kehityksen historiassa. Eurooppalainen kulttuuri, se aikakausi jota historian kirjoissa nimitämme uudeksi ajaksi, visuaalisen kognition, syvyysperspektiivin ja ajantajun, kartesiolaisen objektivaation ja päämäärärationalismin aika – se on muuttanut maailmaa ja ihmisen elinehtoja muutaman vuosisadan aikana miljoona kertaa enemmän kuin mitä maailma muuttui koko ihmisen aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana. 

3. Kulttuuri on historiallinen jatkumo, joka elää kielen ja ajattelun varassa. Kulttuuri on aina suljettu kokonaisuus. Wittgensteinilaisittain elämme ”kielemme häkissä”, ja Heideggerilta taitaa olla kotoisin toteamus, että ”kieli on talo jossa elämme”. – Eikä meitä auta vaikka raivokkaasti törmäisimme päin häkkimme seiniä – käsitteet sitovat niin yhteisyyttä synnyttävän kuin tiedollisenkin ajattelumme tiukasti nippuun niin että muodostuu historiallisesti kudottu köysi, jossa yksittäisen säikeen ei tarvitse ulottua alusta loppuun, vaan lujuus syntyy siitä, että niin monet säikeet ovat niin tiukasti punoutuneet toisiinsa. 

4. Koska opimme puhumaan suunnilleen muutaman vuoden ikäisinä – vasta siinä vaiheessa jolloin itsetietoisuuden kynnys ylittyy – kaikki kielemme käsitteet kuvaavat ja selittävät lähinnä yksilön kokemuksellista maailmaa. Siksi meille on miltei mahdotonta ymmärtää, että ihminen on alun alkaen, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos ylimalkaan selviytyy, olemassaolon taistelussa vain lajina ja yhteisöinä, ei toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä. Kaikki ihmisyys välittyy meihin jo äidinmaidossa ja viimeistään elämän ensimmäisinä vuosina – lajin olemassaolo on perustunut ja perustuu edelleenkin siihen, että juuri ”kulttuurit” ovat perinnöllisiä jos mikä. 

5. Ihminen voi kasvaa ihmiseksi vain kaltaistensa keskuudessa. Metsiin vastasyntyneinä hylätyt ja susien laumassa kuin ihmeen kautta selviytyneet lapset ovat olleet enemmän eläimiä kuin ihmisiä. Se, että ihminen on alun alkaen, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolento, tarkoittaa sitä, että jokaiseen on ohjelmoitu valmiudet kasvaa ja kehittyä nimenomaan siinä kulttuurissa ja sosiaalipiirissä, johon hän on syntynyt. Ellei tätä ehtoa ole täytetty – ellei esimerkiksi yhteisöstä ja sen sosiaalisesta eheydestä ole pidetty erityistä huolta – ihmiset eivät kasva ihmisiksi edes kaltaistensa joukossa. 

6. Kun sanotaan, että keskusteluissa meidän tulisi kunnioittaa toisiamme ja toistemme mielipiteitä, se ei saa tarkoittaa sitä, että jättäisimme jonkin osan omasta älystämme käyttämättä, ja aivoissa syntyvään tyhjään lokeroon sijoittaisimme mielipiteen joka ei ole omamme. Keskustelu voi olla vuorovaikutusta mutta ei vaihtokauppaa – keskustelu ei ole tilaisuus jossa meidän pitäisi uhrata oma ajattelumme saadaksemme vastalahjaksi vastapuolen kunnioitusta. Sellainen älyllinen epärehellisyys ei tuhoa vain omaa ihmisyyttämme, se on myös sitä ettemme kunnioita ihmisyyttä yleensäkään. Kun joku keskustelun osapuoli sortuu uhrituntoihin – samaistuu uhrirooleihin, uhriajatteluun – juuri hän ei kunnioita vastapuoltaan. Juuri hän syyllistyy syntiin ihmisyyttä vastaan. 

7. Kunnia ja häpeä eivät kuulu ajattelijan asennearsenaaliin. Ne ovat vain reaktiivisia muotoja kunnioittamisesta ja uhriutumisesta. Kaikki primitiivireaktiot vain taannuttavat ihmisen kehitykselliselle varhaisvaiheelle, lapsentasolle. Kriisiytynyt yksilö – ja myöskin kokonainen kriisiytynyt yhteisö tai historiallinen aikakausi – tyypillisesti taannuttavat ajattelun takaisin hyvin varhaisessa lapsuudessa vallinneiden elämäntuntojen huomaan. Tapahtuu tajunnallinen paluu symbioottiseen perusnarsismiin ja riippuvaisuuteen, tajunnan alkuperäiseen ”kohteena olemisen” – vain vaikutusten ja vaikutteiden vastaanottajan, eli juurikin jonkinlaisen ”uhrin” – rooliin. Tuon roolin tunnot ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja kriisiytynyttä psyykeä eheyttäviä – niistä saadaan outoa mutta vahvaa voimaantumista – eikä siis pidä ihmetellä sitä, miksi nimenomaan uhriutuvat yksilöt jäävät uhrirooliin riippuvuuskoukkuun. 

8. Narsistit eivät siis ole niinkään tai vain riemunkirjavien efektien ja elämysten metsästäjiä, eivät vain kukkoilijoita tai herranterttuja, jotka kokevat toiskulttuuristen kanssa seurustelemisen palkitsevana, vaan niitä, jotka jäävät kaikenlaisen itserefleksion koukkuihin, peilisaleista punttisaleille – mikä vähemmän yllättävästi nykyisin onkin sama paikka. 

Uhrirooleihin samaistumisen ja kaiken uhriajattelun katalin ansa on nimenomaan se pahin psyykkisen voimaantumisen kierre, joka loukkaantumisherkkyyden jatkuvasta kasvattamisesta on seurauksena. Koska kyse on samaistumisesta, identifioitumisesta, tapahtuu maaginen merkityslaajentuma, ja loukkaantuminen kasvaa puolestaloukkaantumiseksi. Kun kaikki yhteiskunnalliset keskustelut muuttuvat niin, että järjen sijasta aletaan tavoitella oikeutta loukkaantua mitä vähäisemmistä ja merkillisimmistä syistä, ja vahvistusta saadaan luomalla aatteellisia rintamajakoja, taantuu oma, historiallisesti aivan erityisiä kognitiivisia ominaisuuksia omannut eurooppalaisen uuden ajan ajattelumme takaisin inhimillisen kehityksen alkukantaisiin asemointeihin. Siinä vaiheessa emme sitten enää osaakaan vierastaa Eurooppaan massamitassa vaeltavia väkivaltaisia kunnia- ja häpeäkulttuureja, vaan meillä on jo kokonaisia aaterintamia, jotka tarvitsevat ja suorastaan ihastelevat toiskulttuuristen kansanryhmien efektiivistä itsekkyyttä. 

9. Meidän pitäisi pystyä ajattelemaan monet ihmisyyttä koskevat perusasiat uusiksi. Elämme nyt länsimaiden perikadon aikaa – paljolti juuri sellaisten yksilötasolle palautumattomien ja yksilön kokemusmaailmassa vaille täsmällistä käsitteellistystä jäävien yhteisövoimien, yhteisöominaisuuksien ja yhteisöilmiöiden esiin murtautumisen aikaa, joista esimerkiksi Spengler, Wittgenstein ja Orwell meitä varoittivat. Sosiopsyykkinen taantuma ajaa vanhoja eurooppalaisia kielellis-kulttuurisia kansallisvaltioita kohti totalitarismia, joka on romahtavien ihmisyhteisöjen ikuinen ilmiö, joka voi toteutua minkä tahansa vuosituhannen tai -sadan minkä tahansa aatteellisen tai opillisen ajattelun kulisseissa. Nyt se toteutuu meillä nimenomaan ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” nimissä juuri siksi, että nämä ideologiat tarjoavat ”tiedolliset” raamit ja kulissit itseään narsistisesti vahvistavalle ja voimaannuttavalle uhriajattelulle. 

10. Vastasyntynyt elää vielä muodottomassa, fokusoitumattomassa ”kaikkiallisessa” maailmassa, jossa hoitavan ihmisen hahmo edustaa ”kaikkivoipaisuutta”. Varhaisen lapsuuden perustunnot jäävät niin sanottuun ”alitajuntaan”, ja siellä ne vaikuttavat voimavarauksina jotka määräävät niin yksilön kuin yhteisöjen elämää. ”Kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivoipaisuuden” tunnot – omnipresenssi ja omnipotenssi – ovat maailman kaikkien uskontojen tajunnallista rakennusainetta. Kaikki jumalat ovat suuria ja kaikkivaltiaita. On ymmärrettävää, että myös moraaliset tunnot ilmenevät uskontojen opillisissa ilmiasuissa. Ihmislajin varhaishistorian uskonnoissa uhriajattelu oli keskeinen elementti. Alusta alkaen asemoinnit toteuttivat maagisen vaihtokaupan mekanismia – primitiivisille jumalille uhrataan nimenomaan vastavuoroisuuden periaatteeseen luottaen. Nämä tajunnalliset asemoinnit nousevat nyt jälleen esiin yhteiskuntien hajotessa ja yksiöiden ajautuessa identiteettikriiseihin. 

Jos sanoin, että uhriajattelun katalin ansa on voimaantumisen kierre, se ei ehkä pidä paikkaansa. Vielä katalampaa on, että kun kaikki uhrit ovat olemuksellisesti ”viattomia”, uhrirooleihin samaistuminen on omiaan johtamaan suoraan omankädenoikeuteen. Maailma on täynnä toinen toistaan enemmän voiman oikealla puolen olevia – siis mielestään kaikin tavoin oikeassa olevia – ihmisiä jotka haluavat pelastaa maailman tai ainakin tehdä siitä paremman paikan. Valtakunnansyyttäjä kuitenkaan tuskin tunnistaa itsessään omankädenoikeutta harjoittaessaan omaa laintulkintaansa, jossa yhteiskuntien monikulttuuristaminen on uhriajattelun oikeuttama lähtökohtainen hyve. 

Totalitarismeissa ihmisillä ei ole oikeutta valita ystäviään. Kaikkien on oltava ”tovereita”. Tällainen normi jos mikä on rikos ihmisyyttä vastaan. Ihmisen on saatava rakastaa ja vihata – reaalimaailma ei voi koskaan muodostua vain yhdestä sallitusta attribuutista. Ainoa vastalääke estämään totalitarismiin vajoamista – sitä vastaan, että taannumme kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden tajunnantilaan, jossa ajatukset, sanat ja teot voivat symbioottisesti sulaa yhteen – on suojella yhteiskunnallista eheyttä niin että joukossamme kasvaa terveitä toimijasubjekteja eikä objektirakkauteen kykenemättömiä, itsensä objektin, kohteen rooliin samaistavia narsisteja. Vain rakkaudettomat ihmiset voivat tehdä rakastamisesta pakon – ja valitettavasti heillä on tähän pakottamiseen käytettävissään ihmismielen pirullisin ase, uhriajattelu.

–

–