Suomalainen toteemieläin

J. J. SUUTARINEN

–

(Kirjoitus on katkelma J. J. Suutarisen kirjasta ”Mytologian taju”, joka ilmestyy 10.12. Kiukaan julkaisemana ja on ennakkotilattavissa kustantamon verkkokaupasta.)

–

Bronislaw Malinowski huomauttaa, että alkukantaisen ihmisen huomio painottui luonnostaan niihin eläimiin ja kasveihin, jotka olivat yhteisölle merkittävimpiä ravinnonlähteitä. Luonnonympäristön, riistan liikkeiden ja metsästysonnen yllä alati häilyvä epävarmuus ja huoli huomisesta olivat omiaan synnyttämään uskomuskäytäntöjä, joilla varmisteltiin myötäkäymisten jatkuminen ja apajien runsaus. Malinowskin mukaan luonto on primitiiviselle ihmiselle hänen ”elävä säilytyspaikkansa” eli kaikkea muuta kuin persoonaton entiteetti. Yhteisön eli heimon arjen puhutuimmat ja halutuimmat luonnonantimet muodostuivat elämän kiintopisteiksi ja kulttuurisymboleiksi, joihin liittyi rituaaleja, seremonioita, sääntöjä ja tabuja. Vaikuttavimmat villieläimet saattoivat saada aseman heimon totemistisena ytimenä. Toteemikulttuurissa sosiaalinen elämä järjestyi avaineläimen kunnioituksen ja sukulaisuudesta kertovan mytologian avulla.

Koska ihmisellä on halu vallita vaarallisia, hyödyllisiä tai syötäviä lajeja, tämän täytyy johtaa uskomaan toisaalta näitä lajeja vallitsevaan voimaan, toisaalta sukulaisuuteen niiden kanssa ja ihmisen ja eläimen tai kasvin perusolemuksen samankaltaisuuteen.

Malinowski katsoo, että toteemieläimen ympärille syntyvä myyttinen uskonnollisuus on tavallinen metsästäjäheimon kulttuurin ydin. Se toimittaa elintärkeää virkaa pitämällä ihmisen huomion kiinnittyneenä olentoon, johon heimon elinkeino nojaa. Toiseksi, uskoessaan rituaalien tuomaan maagiseen kontrolliin tästä luonnon elintärkeästä osasesta metsästäjä saa tarmoa askareihinsa. Asetelmassa vaikuttaa siis useita suggestiivisia mekanismeja, kuten mytologioissa ja uskonnoissa yleensäkin.

Primitiivinen ihminen löysi toteemisen voiman- ja järjestyksenlähteensä toisinaan jopa uskosta verisukulaisuuteen avaineläimen kanssa. Uskomus edellytti tarkkaa protokollaa eläimen kohtelussa. Toteemista saaliseläintä ei kuka tahansa tai kuinka tahansa voinut lähestyä – varsinkaan metsästystarkoituksessa. Koko pohjoisella pallonpuoliskolla, Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassakin, karhu otti muinaisten metsästäjien mielessä erityisen paikan. Suuret ja lihaisat metsissä asuneet ja aroilla laiduntaneet sorkkaeläimet lienevät olleet ravinnonlähteinä karhua houkuttelevampia. Tutkimus tuntee runsaasti muun muassa hirviin, peuroihin, biisoneihin, visentteihin ja 1600-luvulla sukupuuttoon vaipuneisiin alkuhärkiin liittyviä myyttejä ja riittejä. Rituaalinen kiinnostus karhua kohtaan on säilynyt niinäkin aikoina, kun se ei ole ollut välttämätön ravinnonlähde. Metsän kuninkaalla on voimakas ja persoonallinen aura: suuri koko, suuret voimat, terävät kynnet ja veret seisauttava karjahdus, rauhaa rakastava erakkoluonne ja juonikas varkaan mieli nälän yllättäessä.

Muinaiset suomalaiset metsästäjäheimot saattoivat kutsua karhua itse ”metsäksi” korostaakseen eläimen henkistä valtaa. Nykyaikaan säilyneet suomalaiset karhun syntyä koskevat runonsäkeet kertovat, että olento on syntynyt Otavassa, josta se on laskettu maailmaan käymään metsiä ja kauhomaan kaloja vesistä. Kulttuuriperintö tuntee laajan kimaran karhun kiertoilmauksia, joista osa sointuu kuin rakkaan lapsen lempinimi: otso, ohto, osmo, kouko, kouvo, kontio, metsänukko, mesikämmen, ja niin edelleen. Karhun alkuperäisimmän nimen uskotaan olevan oksi. Se oli tabusana, jonka lausumista voitiin välttää kiertoilmauksin – sillä oikean nimen lausuminen olisi saattanut kutsua karhun vierailulle. Karhu oli metsän voimista aivan omaa luokkaansa; luontokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamoa lainaten se ei ollut tavallinen eläin, vaan sen paikka oli ihmisen ja eläimen välissä. Nykysuomalaiselle karhu on tuttu metsäluonnon osa, osalle ehkä romantisoitu pala kaukaista ja kadonnutta aikaa, toisille metsästysharrastuksen kohde ja toisille ajoittainen maalaistalon jäteastioita tonkiva vierailija. Kauas on tultu ajoista, jolloin karhu saattoi nauttia asemastaan heimon kantaisänä. Lokero ihmisen ja eläimen välissä on kenties vähättelyä, sillä karhun henki on saattanut jopa kyetä vaeltamaan tämänpuoleisesta tuonpuoliseen, ”ylisen ja alisen maan väliä”.

Kulttuuriantropologi Matti Sarmela osoittaa useita kirjoituksia kokoavassa artikkelissaan Karhu ihmisen ympäristössä, kuinka karhun asema suomalaisten heimojen kulttuurissa aina metsästäjä-keräilijäajoista nykypäivään on jokaisen merkittävän elinkeinon rakennemuutoksen myötä muuttunut huomattavasti ja että kunkin kulttuuriaikakauden mielikuva karhusta ja karhuun liittyvä rituaalisuus ovat muovanneet eläimen kulttuurisen merkityksen erilaiseksi. Siinä missä pohjoisen metsästyskulttuurin kukoistusaikaan karhun pyynti ritualisoitiin, jotta karhun uudestisyntymä luontoon voitiin varmistaa, on karhu nykyään syrjäseutujen asukkaiden ilo ja riesa, luonnonsuojelun kohde sekä brändien ja kaupattavien karhuelämysten väline – luonnon täydellistä hallintaa ilmentävien teknologisten verkostojen alainen luonnonkappale.

Sarmela käyttää parhaillaan elämästämme aikakaudesta nimitystä postlokaalinen kulttuuri. Käsitteessä yhdistyvät paikkaan sidotun yhteisöllisyyden katoaminen ja ylipaikallisten toimijoiden leviäminen maailman kansojen keskuuteen muun muassa jättiorganisaatioiden ja kehittyneen informaatioteknologian välityksellä. Pitkään jatkunut kulttuurinen murros paikallisuuden valta-asemasta paikallisuuden merkityksen väljähtymiseen on yksi muodottomuuden lähteistä. Ylipaikallinen kulttuuri hämärtää käsityksen juurista ja latistaa omasta paikasta ja heimoyhteydestä koettua ylpeyttä. Lisäksi se tuottaa alustan säilyttävien ja ”progressiivisten” arvojen kahnauksille.

Sarmelan kertoma kulttuurisen karhun tarina kertoo ihmisestä ja hänen suhteestaan luontoon ja myyttiin. Olennaisinta on huomata, kuinka metsästyskulttuurin taittuminen kaskikulttuurin kautta talonpoikaiskulttuuriin ja edelleen teollisesta jälkiteolliseen yhteiskuntaan on laskenut karhun puolijumalan tasolta triviaaliksi kuriositeetiksi muiden joukossa. Suuri osa suomalaisiin muinaiskulttuureihin liittyvästä perinnetietoudesta on kerätty talteen muutaman viime vuosisadan aikana, joten esimerkiksi 1700-luvulla taltioidut tiedot ja runot sisältänevät perinnön sirpaleita sekä kaukaisesta metsästäjäkulttuurista että maatalouspainotteisesta elintavasta. Karhupeijaisia pidettiin perinteisen pakanallisin menoin vielä kirkonkellojen pauhussa; seuraavaksi esiteltävät karhukulttuurin jaot ovat suuntaa-antavia sikäli, että eri kausien vaikutteita on saattanut esiintyä tietyssä paikassa ja ajassa toisiinsa sekoittuneina. Sarmela kuitenkin painottaa, että elinkeinojen ja -ympäristöjen ja siten koko kulttuurisen paletin suuret mullistukset ovat olleet luontosuhteen kohdalla radikaaleja: ”Jokaisessa kulttuurin rakennemuutoksessa karhuperinne on totaalisesti katkennut ja karhu on joutunut uuteen asemaan.” Voi olla, että olemme henkisesti vieläkin kauempana esivanhemmistamme kuin tulemme ajatelleeksi. Ajatus kulttuurin asteittaisesta kehityksestä todella kohtaa haasteen jokaisen suuremman teknologisen edistysaskeleen myötä.

–

***

Karhua pyytäessä he kuuluvat pimeydessä panevan pystyyn pidot, juovan karhun pääkallosta, murisevan niin kuin karhu murisee, ja niin he kuuluvat hankkivan lisää pyyntionnea. (Piispa Isak Rothovius)

–

Karhun asema oli selvästi pyhitetyin ammoisen pohjoisen metsästyskulttuurin aikaan. Tuolloin arvostus havumetsien kuningaspetoa kohtaan herätti henkiin karhukultteja, jotka ottivat eläimen klaaniyhteisöllisyytensä ytimeen. Ensi alkuun, Sarmelan mukaan, karhun alkuperä koettiin taivaalliseksi ja sen pyyntiin kehitettiin monivaiheinen protokolla, jonka oli määrä varmistaa pedon uudestisyntymä. Kaato ei voinut tapahtua miten tahansa, eikä sen toteuttajaksi kelvannut kuka tahansa. Myytit ja rituaalit voidaan usein jäljittää joihinkin käytännön tarpeisiin, joten voidaan otaksua, että karhunkaadon myyttinen ritualisointi on vahvistanut yhteisön keskinäistä sidosta valvomalla lihaisan otson asemaa julkisena hyödykkeenä, laatimalla yhteisiä pelisääntöjä eränkäyntiin ja tarjoamalla syyn juhlaan.

Sarmelan mukaan Suomen alueella tuttu rituaalinen karhunmetsästys jakautui kolmeen vaiheeseen: kaatoon, peijaisiin ja palautukseen. Jokaiseen toimenpiteeseen kuuluivat omat runonlaulunsa ja saalista kunnioittavat toimenpiteensä. Karhunpesälle keväthangella hiihdettäessä saatettiin lauluin pyytää sallimusta matkaan. Omat värssynsä oli omistettu karhun herätykselle ja tapolle, joka suoritettiin yleisimmin jykevillä karhukeihäillä. Kaadon jälkeen nyljettyä karhua ei suinkaan viety vaan herraskaisesti saatettiin metsästäjien asuinsijoille. Peijaisissa karhu nimittäin oli kunniavieraista ensimmäinen. Karhunpäätä tupaan kannettaessa oli keskenkasvuisten syytä poistua, sillä he eivät ymmärtäneet menojen pyhää merkitystä.

Pois pojat porstuvista, Piijat piht-puolisista Uron tullessa tuppaan. Tupa on tehty miesten tulla, Talli hevosten asua.

Karhuritualismin luonnonläheinen ja -uskoinen syklisyys käy hienolla tavalla ilmi karhurituaalimenojen loppuhuipennuksessa, jossa pitopöydän antimista täyttynyt ja juopunut saattue vei juhlien kunniavieraan tyhjäksi kalutun kallon tähän tarkoitukseen varatulle paikalle. Pääkallopaikkaa hallitsi yleisesti kallohonka tai -kuusi. Sarmelan mukaan karhunkallohonka on karhun hengen maanpäällisen ja tuonpuoleisen välisen kiertokulun merkkipaalu: ”se on puu, jonka kautta karhu astuu maanpäälliseen luontoon ja palaa takaisin tuonpuoleiseen maailmaan”.

August Ahlqvistin vuonna 1846 Ilomantsista kirjaama ”Kallopuun laulu” osoittaa, kuinka peijaispitojenkin jälkeen karhu ansaitsi pyhityksensä. Laulussa toistuu myös vanhakantainen käsitys karhun taivaallisesta syntysijasta.

– Minne saatit saalihisi, ennätit hyvän eräsi?

Ootko jäälle jättänynnä, vaiko tielle tellänynnä,

uhkuhun upottanunna?

– En oo jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna,

enk’ oo tiehen tellänynnä.

Panin puuhun puhtahasen, petäjähän pienimpään,

honkahan havusatahan.

Panin kuuta katsomahan, Otavia oppimahan,

päivää tähystämähän.

Rituaalit siis olivat täynnä pyhää kunnioitusta yhteisön hyväksi uhratulle luontokappaleelle. Kuvatunlaiset pyyntiriitit eivät oikeastaan kuulu totemistiseen yhteisömalliin, jos totemismin yhdeksi ominaisuudeksi luetaan kielto syödä klaanin pyhää eläintä, joka nähdään sen kantaisänä tai -äitinä. Karhu on saattanut olla toteemieläin Karjalan muinaisten heimojen keskuudessa, minkä puolesta puhuu muun muassa se, että alueelta ei ole kantautunut tietoon karhunpyyntiin liittyvää riitti- tai runotietoutta ja karhunkallopuut ovat tuntemattomia Vienassa ja Aunuksessa. Lisäksi Vienan suunnalla perimätieto kertoo, että karhu on ihmisen sukua ja sen syöminen ei ole ollut täysin sopivaa; joidenkin sukujen kohdalla kenties tabusäännöin kiellettyä. Toteeminen suhtautuminen eläimeen, tässä tapauksessa karhuun, on vahvimpia osoituksia luonnonuskoisen menneisyytemme taipumuksesta nähdä ihminen luonnon erottamattomana osana – ja jopa uskoa verensä olevan liitossa toiseen lajiin. Mielenkiintoista on, kuinka kristinuskon valtakauden ja sitä seuranneen tieteellisen ihmiskeskeisyyden jälkeen ovat biologinen ja evolutiivinen tieto herättäneet jälleen ymmärryksen luontokappaleiden sukuyhteydestä.

Suomen alueella on saattanut elää rinta rinnan sekä ritualisoitua karhunmetsästystä harjoittaneita että karhua klaanin kantasukulaisena palvoneita kulttuureita. Molempia määrittää luonnonläheinen myyttisyys, joka saa voimansa tarpeesta selviytyä ja menestyä olosuhteissa, joita ei toistaiseksi ole päästy pakoon. Vuodenkierron syklit ja niihin liitetyt juhlat perinteineen ja protokollineen olivat tuolloin kuten yhäkin järjestyksen, jatkuvuuden ja jälleensyntymän symboleita. Karun ja vaatimattoman elon aikoihin perinteen harjoittaminen on ollut kouriintuntuvasti yhtä kuin elämän jatkuminen. Metsän kuningas, muinaisheimojen silmissä varmasti vaikuttava luonnonvoimien ilmestys, sopi hyvin juhlamenojen ja uskomusjärjestelmien puolijumalaksi.

–

***

Myös alueilla, joilla kaskiviljely oli korvannut varsinaisen metsästäjäkulttuurin, oli karhu arvostettu ja pelätty olento. Kotieläimiä pitäneet kaskeajat näkivät karhun ymmärrettävästi uhkana ja haittana – jopa yksiselitteisesti pahana. Karjan kimppuun hyökänneen karhun tulkittiin olevan ”nostettu”, se siis oli lähetetty pahantekoon tietoisin taikakeinoin. Nostokarhun taustalla saattoi olla eläinten sieluja manipuloiva tietäjä taikka vihamies, jolla oli jokin syy karhun usutukselle. Viljely- ja karjanhoitokulttuuri asettivat ihmiset ja suvut aloilleen ja muuttivat heidän suhtautumisensa elinympäristöönsä: luonto alkoi näyttäytyä entistä enemmän resurssina, oma elinpiiri tämän resurssin hyödyntämisen alueena ja esimerkiksi karhu olentona, joka ei kuulu turvalliseen ja ennustettavaan elinpiiriin. Kuvio pätee agraarisen vallankumouksen ja myytin väliseen suhteeseen, jota käsittelin edellä. Karhunpalvonta oli passé, mutta karhuntorjunta enemmän kuin järkevää. Peijaisia pidettiin, mutta niiden seremoniallisen tenhon oli määrä tehdä karhu vaarattomaksi ja lähettää sen sielukin muille maille. Olisihan toive karjavarkaan reinkarnaatiosta ollut melko vastuuton. Kaski ei polttanut karhun myyttistä arvoa savuna ilmaan, mutta eläimeen liittynyt erityinen arvokkuus oli mennyttä – ainakin sellainen puolijumalan aura, jonka metsästäjäkulttuurit olivat karhun ylle loitsineet.

Itä-Suomessa vaikuttanut kaski- ja tietäjäkulttuuri ei vetänyt karhuvastaisuudessaan vertoja Länsi- ja Etelä-Suomeen keskiajalla kehittyneelle kristilliselle talonpoikaiskulttuurille. Kristillisen kirkon hengessä ihminen viimeistään kohosi luomakunnan ylimmäksi auktoriteetiksi taivaallisten voimien jälkeen. Moiseen maailmankatsomukseen ei soveltunut vahinkoeläimeksi leimatun karhun kunnioitus saati palvonta, joka olisi ollut kaiken huipuksi pakanuutta. Kristillinen ihmiskeskeisyys alkoi vallata alaa hengen lisäksi aineessa. Taloudellisesta tehokkuusajattelusta tuli myös luontosuhdetta määrittelevä normi. ”Ihmistyön korkein tavoite oli luonnon valtaaminen ihmisen kulttuurille, voittoisa taistelu luontoa vastaan”, Sarmela kirjoittaa. Vaikka karhu menetti aimo annoksen ylimaallista olemustaan, se säilytti silti asemansa voimana, jolta oli hyvä suojautua ylimaallisin keinoin. Laitumelle laskettava karja oli tapana loitsia vanhakantaisin karjanlaskuriitein, joihin omaksuttiin kristillistä sisältöä ja symboliikkaa. Kristinuskon lujittaessa asemaansa tämäkin pakanallinen taika alkoi käydä paheksuttavaksi. Niin suurena uhkana karhu nähtiin talonpoikaiskulttuurissa, että se päätettiin hävittää nimismiehen alaisuudessa toimineiden jahtivoutien johdolla. 1600-luvun lopulla käynnistetty karhu- ja susijahti johti lopulta kummankin lajin katoamiseen Länsi- ja Etelä-Suomesta. Talonpoikaiskulttuuri oli aloittanut meidänkin aikaamme määrittävän luonnon hyödykkeistämisen – ja langetti haittaeläimelle katoamistuomion resurssien suojaamisen nimissä.

Ihmiskeskeisyyden riemuvoitosta kertoo myös se, että karhumytologia teki muinaisiin metsästäjäkulttuureihin nähden lähes täyskäännöksen. Ennen karhu oli ollut jotain jumalallista, kenties ihmistä korkeampaa, minkä vuoksi sitä ei voinut kuin kunnioittaa. Sittemmin ainoan sankarin roolin sai metsästäjä – mitä pelottomampi ja tehokkaampi, sen sankarillisempi. Karhun rooli ei ollut sen kummempi teollisessa kulttuurissa, jonka päänäyttämöksi tulivat kaupungit. Karhun aiheuttamat taloushaitat kävivät marginaalisiksi elinkeinojen murroksen myötä sekä siksi, että kannat oli metsästetty verraten pieniksi ja niiden elinalueet olivat supistuneet. Arvostaan syöstyn eläimen osaksi jäi tarjota metsästyselämyksiä ja pohja sankarimetsästäjän populaarimytologialle. Maaseudun näivettyessä kaupunkien vetovoimasta eräromantiikka on marginalisoitunut yhä pienemmän piirin asiaksi. Tarkkaan säädelty karhunmetsästys tapahtuu kannanhoidon periaatteet edellä.

Nyt on läsnä luonnon tieteellis-taloudellisen hallinnoinnin henki. Käsitys eläimistä tapaa latistua tylsämielisiksi havainnoiksi: eläimet ovat vain materiaalisia lainalaisuuksia noudattavia, biologisia olentoja, jotka kaikki ovat evoluution pitkässä ketjussa kaukaista sukua ihmiselle. Luontodokumentit ovat tutustuttaneet meidät arkisen tavalliseen karhukuvaan, rauhallista eloa viettävään korpikömpijään. Populaarikulttuurin tuotteissa karhu on usein joko aisoposlainen kiltti ja kömpelö piirroshahmo tai luonnontemppelinsä syöverissä valtaa pitävä, pakanallisen pyhäinjäännöksen kaltainen petojumala. Metsän kuningas taipuu sirpaleisen kulttuurin peilissä moneksi, mutta sen sakraalinen luonne on karissut metsämultiin niin kauan sitten, että siihen liitetyn pyhyyden muistoja voi tavoittaa lähinnä kansanperinnearkistoista ja kirjallisuudesta. Kuten valtaosa kadonneesta kansanperinteestä, elää arkaaisten karhurituaalien jälkeensä jättämä tieto museotavarana ja haalistuneena aavistuksenpoikasena niiden harvojen mielissä, jotka ovat nähneet vaivan perehtyä aiheeseen.

Myös pienimuotoista perinnettä vaalivaa yhteisöllisyyttä löytyy. Maininnan arvoinen yhteisö on suomenuskoinen Karhun kansa, joka pitää karhua jumalolentona ja juhlii sitä talvittain – sekä välttää lausumasta sen oikeaa nimeä. Se on kotoperäinen esimerkki lännessä jälleen orastavasta kiinnostuksesta esikristilliseen paikallistraditioon myyttivarantoineen. Suomalainen henkinen traditio on päässyt nuupahtamaan pahemmin kuin esimerkiksi Baltian maissa, missä kansallinen pakanaperinne on säilynyt läpi kovienkin myrskyjen, mutta Suomen poikkeuksellisen laajat kansanperinnearkistot auttavat paljon kuolleen tiedon elvyttämisessä.

–

***

Karhukulttuurien kehityskulku on Euroopan pohjoisen periferian esimerkkitapaus ihmisen luontosuhteen desakralisoitumisesta. Pyhän väljähtymistä edistivät teknologinen kehitys ja ulkoiset kulttuurivaikutteet, joista merkittävin oli kristinusko – joka on akseliajalla kukoistukseen puhjenneen sisäistyneen ja ”sivilisoituneen” hengellisyyden tuote. Vielä suhteellisen pienissä ja yksinkertaisissa yhteisöissä eläneen metsäläiskansan keskuuteen pudotettuna tämä uskonto oli vientituote sanan vahvassa merkityksessä.

Maanläheinen ja luonnonsyklinen elo juhlapyhineen, arjen rituaaleineen ja mytologioineen altistui kristilliselle vaikutukselle ja maalliset hierarkiat saivat muotoansa myös kirkkoon kiteytyneen hengellisen esivallan avulla. Kristinusko saapui Suomeen 1000-luvun paikkeilla sekä idän että lännen suunnasta. Jeesuskin oli pitkään kansan keskuudessa vain yksi jumalhahmo muiden joukossa. Kuten Martti Haavio kirjoittaa: ”Muinaisten ’jumalain’ rinnalle oli saapunut apujoukkoja: Raamatun ’jumalat’ ja kummankin katolisen kirkon marttyyrit ja muut pyhimykset, joilla kullakin oli jo tullessaan patronaattinsa, liittyivät entiseen ’jumalistoon’”.¹⁷

Niin kutsutut emuut, eläinlajien myyttiset kantaäidit, ja vastaavat maskuliiniset vanhimmat kulkivat kotoisasti suomalaistettujen kristillisten merkkihenkilöiden mukana tarinaperinteessä. Karhujen suvun emuu oli se olento, joka perinteisessä ajattelussa piti karhuja hallinnassaan. Kristillisten vaikutteiden myötä esimerkiksi ruotsalainen katolinen pyhimys Pyhä Birgitta (1303–1373) sai tuon tehtävän osakseen, mikä kuului hänen epäonnistunutta kankaankäsittelyään kertovassa karjanlaskuloitsuissa. Loitsussa Birgitta heittää turhautuneena kehruuvillansa järveen, josta rajutuuli puhaltaa ne kuusenjuureen. Ei aikaakaan, kun villoista on syntynyt ensimmäinen karhu: ”Löysipä villat viipsammasta . . ., Maita pohjan polkemasta, Saloja samoamasta”.

Karhun synnystä kertovat ja karhulta suojaavat loitsut saattoivat joskus olla omistettu myös vaikkapa Neitsyt Marialle. Myös perinteiset suomalaiset jumalhahmot kuten Ukkonen, Kuihtana tai Louhi esiintyivät eri toisinnoissa karhun luojan roolissa. Vasta 1600-luvulla ehdottomaan valta-asemaan noussut luterilaisuus alkoi enemmälti kitkeä muinaisuskojemme sisältöjä pois arjesta. Pakanalliset vaikutteet elävät yhä vuodenkierrossa naamioituneina tuoreemman tuontiuskonnon teemoihin, eikä kirkko onnistunut koskaan tuhoamaan koko metsäläisperintöämme. Voi olla, että vasta 1800-luvulla valtaisaan suosioon kasvaneet herätysliikkeet tekivät kristinuskosta koko kansan asian.

Vielä Kalevalan aineiston keruun aikoihin oli niin laajasti saatavilla elävää pakanaperintöä, myös karhukulttien suoria jäänteitä, että Lönnrot olisi väitetysti voinut kirjoittaa niiden pohjalta useammankin erilaisen Kalevalan – ja sisällyttää kokonaisuuteen vielä enemmän kansanperinnöstä ammennettua ainesta jättäen kristilliset vaikutteet vähemmälle. Nykyajasta tarkasteltuna hieno ratkaisu olisi ollut ottaa suomalainen muinaisusko jumalineen isompaan rooliin tarinoissa. Lönnrot oli harras kristitty, kuten aikansa oppineelle eliitille oli sopivaa. Kristillisen eliitin dominoima yhteiskuntahenki ei ymmärrettävästi ollut salliva todelliselle pakanaeepokselle siitäkin huolimatta, että kirjan kokoaminen sai sytykkeensä kansallistunnon kipinöistä. Kansakunta ja sen perintö koottiin sopivaan pakettiin aikansa standardien puitteissa. ”Toisin, toisena aikana koottuna Kalevala olisi saattanut olla Raamatun veroinen suomalais-ugrilaisten uskontojen pyhä kirja”, arveli Pentti Salmela jo edesmenneessä Hiidenkivi-kulttuurilehdessä. Ironista kyllä, vasta kristinuskon ja siihen sitoutuneen eurooppalaisen sivistyksen myötä saavutimme kyvyn Kalevalan kaltaisen suurteoksen taltiointiin. Ehkä autenttisemmalle muinaisperinteellemme uskollisen tarinan kertomisen aika on vasta edessäpäin. Ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi yhtä lailla sytykkeidensä ja ajanhenkensä kuratoima taideteos menneisyydestä, joka elää muistojen sijasta mielikuvina.

2020-luvun taitteen läntisessä maailmassa vaikuttaa siltä, että jälkikristillinen ja jälkipaikallinen aika tuottaa taipumusta kahtalaisiin, toisiaan vastaan nouseviin tradition uudelleentulkintoihin. Atavistiset ja kapinallisen romanttiset paluuretket juurille viehättävät niitä, jotka eivät näe uppoavan lännen arkipäivän satujen enää kertovan juuri mistään kunniallisesta, kauniista ja hyvästä. Pyhää traditiota avoimesti tai alitajuisesti halveksivat, edistysuskon jälkihöyryjen huumaamat taas mieluusti tekevät koko asiasta vitsin. Ei vähiten siksi, että korkeiden arvojen olemassaolo on heille liian raskasta myöntää. Mainintani edustavat ääripäitä, mutta niitä ajankuva myös luo. Yhdistävän muodon puutteessa rintamalinjoja muodostuu luonnostaan.

–

J. J. Suutarisen ”Mytologian taju” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–