Leijonan paluu

TENHO KIISKINEN

–

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän tuoreesta tietokirjasta on riittänyt puhetta. Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla on tekijän mukaan “tieteelliseen metodiin ja tutkimukseen nojaava yritys selittää, mistä perussuomalaisessa puolueessa, sen aatteessa ja kannatuksessa on kyse”. Teoksen saama palaute toimittajilta on ollut enimmäkseen kielteistä, ja kritiikin voi hyvin tiivistää väitteeseen, jonka mukaan se on kolmesataasivuinen puolustuspuhe perussuomalaisille. Kirjoittajaa on myös epäilty “kaappipersuksi”, vaikka hän toteaa, ettei toivo perussuomalaisille sen enempää hyvää tai pahaa kuin muillekaan puolueille. Tähän on taas taidettu nurista, että uskoo ken tahtoo. Kaappipersu tai ei, Jokisipilä noudattaa kautta linjan hyvää tutkimustapaa pitämällä henkilönsä erillään kohteestaan, mutta tunnustaa myös yhtä kunniallisesti ne asenteensa, jotka lukijan on tunnettava:

Myönnän avoimesti, että uutinen herätti minussa tyytyväisyyttä, koska koin, että tapahtunut teki erittäin hyvää suomalaiselle demokratialle ja poliittiselle kulttuurille. Vaalirahasotku oli paljastanut poliittisen eliittimme toimintatavoista ja `maan tavaksi` ristitystä poliittisesta kulttuuristamme osin niin negatiivisia piirteitä, että olisi ollut peräti masentaa, ellei se olisi vaalituloksessa näkynyt. Se piittaamaton ja vallantäyteinen ylimielisyys, jota osa kolmen suuren puolueen edustajista oli vaalirahakohun yhteydessä osoittanut, ansaitsi saada poliittisen tuomion. Näin jytkyn puhdistavana tiunamina, joka piti sisällään lupauksen suomalaisen politiikan uudistumisesta ja tervehtymisestä.

Tutkija on siis kaivannut kunnon tuuletusta ja se näkyy myös hänen omassa jäljessään. Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla on keskimittaiseksi tietokirjaksi niin täyteen ahdettu, ettei sitä ruotiessa oikein tiedä, mistä aloittaisi. Kirja on rakenteeltaan sikäli johdonmukainen, että Jokisipilä kertaa uuvuttavuuteen asti puolueen tähänastisen historian aina SMP:n ja Timo Soinin ajoista nykypäivään, ja vertaa tapahtumia ja puolueen vaikutusta muuhun puoluepoliittiseen kehitykseen, jonka laajempi konteksti on suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksessa. Paljon on ehtinyt tapahtua sitten 1990-luvun lopun lihavien Nokia-vuosien, eivätkä kaikki toimijat, etenkään mediassa ja politiikassa, näytä vieläkään täysin ymmärtäneen sitä, että huomattava osa kansalaisista pitää heidän tuolloin jähmettynyttä maailmankuvaansa kansainvälisine velvoitteineen ja feminismeineen yhtä ysärinä kuin Captain Jackia ja Scooteria. Siinä missä jälkimmäiset yhä naurattavat ja viihdyttävät, ensimmäinen nostattaa vain raivoa, sillä kaikilla ei mene hyvin. Jokisipilä nostaa tutkijaenemmistöä mukaillen yhdeksi keskeisimmäksi aikamme polarisaation aiheuttajaksi globalisaation, jolla on häviäjänsä ja näin ollen luonnolliset vastavoimansa, joiden moraalisen, saati juridisen tuomitsemisen ei pitäisi käydä päinsä, sillä se on yhtä kuin kieltää joiltakin ihmisryhmiltä oman etunsa ajaminen:

Globalisoituneen maailman todellisuutta leimaavat mm. taloudellinen epävarmuus, identiteettien pirstaloituminen, ylikansallisen kulutuskulttuurin ulottuminen kaikkialle, jatkuvasti kasvavat siirtolaismäärät, perinteisten arvojärjestelmien ja ajattelumallien kyseenalaistuminen sekä kansallisten kulttuurien omaleimaisuuden heikkeneminen. On ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa monet ihmiset haluavat antaa äänensä kansallisen suvereniteetin ja perinteiden tärkeyttä korostaville kansallismielisille puolueille. Kansallismielisten populististen liikkeiden kannattajakunta koostuu ihmisistä, jotka kokevat oman kulttuurinsa, arvojensa ja elämäntapansa olevan uhattuina. He eivät näe monikulttuurisuutta rikkautena vaan uhkana, koska eivät koe kaikkien kulttuurien olevan yhtä hyviä tai ainakaan omaan maahansa yhtä hyvin soveltuvia.

Syytökset populistien puolustuspuheesta ovat siinä mielessä perusteltuja, että Jokisipilä on enemmiltä osin kirjoittanut täsmälleen päinvastaisella tavalla kuin hänen useimmat kollegansa olisivat toivoneet ja aivan varmasti hän on tiennyt, että valtamedian toimituksissa kirjaa luetaan kuin piru raamattua. Mies kritisoi suorasanaisesti mediassa ja tutkimuksessa perussuomalaisiin kohdistettuja ylilyöntejä ja jopa harkitusti laskettuja valheita, mutta tuntuu samalla koko ajan käyvän itsensä kanssa jaakobinpainia siitä, kuinka pitkälle uskaltaa mennä. Ja kun tähän lisää vielä sen, ettei hän millään malta olla sanomatta painavaa sanaansa siellä ja täällä, lopputulos on varsin erikoinen yhdistelmä jonkinlaista keskustelevaa tietokirjallisuutta ja sinänsä oikeutettua saarnapuhetta. Täytyy itsekin myöntää, etten ole koskaan nauranut yhtä paljon kotimaista tietokirjaa lukiessani, vaikka hauskuus ei synny itse asiasisällöistä vaan siitä, ettei tutkija saisi sanoa näin:

Kaikki eivät jaksa innostua keskustelemaan siitä, kuinka paljon sukupuolia on, kun he itse pärjäävät omassa elämässään aivan hyvin kahdella. On monia, joiden mielestä väitteet Suomen ’rakenteellisesta rasismista’ ovat käsittämättömiä ja joille vaatimukset ’etuoikeuksien tiedostamisesta’ ja ’väistämisvelvollisuuksien noudattamisesta’ näyttäytyvät naurettavina. Heidän mielestään puheet Suomen `liiasta valkoisuudesta` ovat yhtä älykkäitä ja tarpeellisia kuin pohdinnat Afrikan liiasta mustuudesta. Moni näistä suomalaisista kokee elävänsä jossakin aivan muussa todellisuudessa kuin se, joka valtamedian palstoilta avautuu.

Tasapainoilun heikkous on tietysti siinä, että manifestimaisuuden välttääkseen kirjoittaja joutuu paikoin löysäämään köyttä tavalla, jonka logiikka ei täysin avaudu lukijalle. Hän esimerkiksi myöntää, että yhteiskuntatieteellinen tutkimus on viime vuosina politisoitunut monilla aloilla (mitä voisi pitää hänen asemassaan olevalta tekijältä merkittävänä kannanottona), mutta puolustaa samalla kategorisesti Suomen oikeuslaitoksen päätöksiä tietyissä hyvin kiistanalaisissa sananvapaustapauksissa. Toiseksi hän jättää myös kysymyksen valtamedian perimmäisistä motiiveista avoimeksi. Verkkokeskusteluissahan loanheitolle tarjotaan kahta kilpailevaa selitysmallia, joista ensimmäisen mukaan esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yle toimivat niin kuin toimivat siksi, että niiden toimittajat ovat aitoja idealisteja ja usein myös hieman yksinkertaisia tai ainakin asioista huonosti perillä olevia ihmisiä. Toisen selitysmallin mukaan taas maahanmuuttoon ja EU-politiikkaan liittyvä propaganda pysyy vuodesta toiseen yhtä kömpelönä ja läpinäkyvänä siksi, että sen ainoa tarkoitus on voimannäyttö, toisin sanoen osoittaa yleisölle, ettei sen kanssa neuvotella. Koulukunnat jakavat käsityksen, että toimittajien vihan takana on lopulta narsistinen loukkaantuminen siitä, että he ovat tietotekniikan myötä menettäneet valtansa sanella ylhäältä alas, miten maassa saa ajatella. Nähdäkseni kyse on vähän molemmista, idealismista ja voimannäytöstä, mutta olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä mieltä Jokisipilä asiasta on, sillä median käyttäytyminen liittyy läheisesti myös niin sanottujen vanhojen valtapuolueiden toimintaan ja retoriikkaan, jotka ovat pysyneet päälinjoiltaan yhtä itsepäisen 90-lukulaisina kuin edustajansa.

Käsissämme on siis kirja, jossa on monta kulmaa ja koukkua, eivätkä niiden määrää ainakaan vähennä noin kahdenkymmenen johtavan suomalaisen poliitikon haastattelut, jotka kirjoittaja on jollakin ilveellä saanut mahtumaan luontevasti kokonaisuuteen. Mukana on niin perussuomalaisia kuin vastustajia ja melkein kaikkien voi sanoa selviytyvän jos ei järkevästi, niin ainakin itsensä näköisesti. On aina mieltäylentävää lukea rattijuopumuksesta ja puolisonsa pahoinpitelystä tuomitun poliitikon maalailevan “sydämen sivistyksestä”, mutta Jokisipilä luovuttaa pääpainon luonnollisesti perussuomalaisille itselleen, erityisesti Jussi Halla-aholle, joka on antanut kirjaa varten useita haastatteluita. Nämä haastattelut ovat kirjan parasta antia, sillä niiden myötä oikeastaan kaikki aiemmin sanottu, huomiot ja analyysit puolueen erityislaadusta ja “todellisesta erilaisuudesta” asettuvat paikalleen. Vaikka Jokisipilä ei sovella Machiavellin tunnettua oppia ihmisten jakautumisesta luonnetyyppien mukaan kettuihin ja leijoniin, on vertaus ehkä käväissyt hänen mielessään, sillä tämä näkökulma selittäisi niin tavattoman monen asian. Maan vihatuimpana ja rakastetuimpana poliitikkona Halla-aho on tuonut Paasikiven ja Rytin hengessä takaisin uhrautuvan leijonatyypin, jonka herättämä kauhu muiden puolueiden kettutyypeissä on aitoa, sillä nämä mittaavat kaikkia sydämiä omalla mittapuullaan, eivätkä kirjaimellisesti voi käsittää, että keskuudessamme elää ihmisiä, jotka eivät ensimmäisenä ajattele itseään ja urakehitystään. Tämä on oma ajatukseni, ei kirjoittajan. Kehotan silti lukijoita pohtimaan sitä.

Markku Jokisipilälle on nostettava hattua valtavasta työstä ja rohkeasta asenteesta, vaikka totuuden nimessä vaikuttaa myös siltä, että hän on hieman haistellut ajan tuulia ja päätynyt samaan johtopäätökseen kuin professori Hiski Haukkala noin vuosi sitten (ks. arvio täältä). Kaikkia miellyttämään pyrkivät ja analyyttisesti ylivarovaiset akateemiset puheenvuorot eivät enää jaksa kiinnostaa, vaan tutkijoilta odotetaan enemmän. Lähestymistavassa on vaaransa, mutta tällaiset kirjat yleensä muistetaan.

–

Markku Jokisipilä: Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla. 336 s. Otava, 2021.

–

–