Tapaus Einár

OLLI VIRTANEN

–

Ruotsalaisen gangstarapin suuri nimi Einár, oikealta nimeltään Nils Grönberg, ammuttiin viime viikon torstaina Tukholmassa keskelle katua. Ruotsalaismediassa ampumista on kuvailtu ”teloitukseksi”; vasta 19-vuotias Einár tapettiin ampumalla häntä lähietäisyydeltä päähän ja rintaan. Vastaavaa tapahtuu Ruotsissa tietysti tuon tuostakin, mutta tämä tapaus noteerattiin ulkomaita myöten, koska surmansa saanut oli julkisuuden henkilö.

Einárin elämä tarjoaa tietynlaisen poikkileikkauksen nyky-Ruotsin ongelmiin. Mikään varsinainen katujen kasvatti Einár ei ollut: hänen äitinsä on tunnettu ruotsalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä Lena Nilsson, ja hän kasvoi Tukholmassa Enskededalenin pientaloalueella. Enskededalen ei kuulu kaupungin pahimpiin ongelmalähiöihin, mutta on sekin viime vuosina päässyt osaltaan nauttimaan monikulttuurisuuden hedelmistä nuorisojengien muodossa. Einár alkoi tehdä rap-musiikkia jo nuorena – tai pitäisikö melkein sanoa pienenä, nuorihan hän oli kuollessaankin – ja saavutti läpimurtonsa jo 16-vuotiaana; häntä kutsuttiinkin usein ”ihmelapseksi”. Viime vuodet Einár on kuulunut Ruotsin soitetuimpiin artisteihin, ja hänelle on ropissut palkintoja: vuonna 2019 Sveriges Radio palkitsi hänet P3 Guld -palkinnolla vuoden kappaleesta, ja viime vuonna hänet valittiin Ruotsissa vuoden artistiksi.

Einár eli gangstarap-elämää paitsi musiikissaan, myös todellisuudessa. Hänellä oli tilillään tuomiot muun muassa pahoinpitelystä, lievästä huumausainerikoksesta ja auton ajamisesta kortitta, ja hän tapasi muutenkin liikkua rikollisissa piireissä. Lisäksi hän oli itsekin joutunut rikoksen uhriksi varsin dramaatisella tavalla: huhtikuussa 2020 maahanmuuttajataustaisista kriminaaleista koostuva Vårbynätverket-rikollisjärjestö kidnappasi hänet, varasti häneltä aseella uhaten kymmenien tuhansien eurojen arvosta tavaraa (tarkemmin sanottuna Rolex-kellon ja kultaketjuja) ja otti hänestä kuvia, jotka levitettiin häpäisymielessä sosiaaliseen mediaan. Einárin oli tarkoitus myöhemmin tässä kuussa todistaa Vårbynätverketiä vastaan, eli hänen likvidoimisensa syytä ei tarvinne suuremmin arvuutella.

Mitäpä tähän kaikkeen jälleen voi sanoa. Melkoiseksi on meno naapurimaassamme yltynyt. Se, että teinipoika ammutaan teloitustyyliin keskelle katua, saa suurempaa mediahuomiota vain siksi, että tuo teinipoika sattuu olemaan kuuluisa. Jopa Yle on uutisoinut Ruotsin tilanteesta harvinaisen suorasanaisesti.

En nyt kuitenkaan ala tällä kertaa puida aihetta sen enempää, sillä siitä on jo kirjoitettu ja tullaan vielä kirjoittamaan tekstiä hyllymetreittäin. Sen sijaan ajattelin pohtia erästä toista asiaa.

Mikä saa hyvän perheen kantaruotsalaisen pojan tekemään musiikkia, jossa ihannoidaan etnisten vähemmistöjen rikollista elämäntapaa ja viljellään näiden arabiasta ja turkista peräisin olevia slangisanoja? Mikä sai Einárin räppäämään huumeiden myymisestä, vasikoijien ampumisesta päähän ja siitä, kuinka ”nussin huoraa vessassa kunnes motherfucking laukeen”? Eikä pelkästään räppäämään, vaan oikeasti elämään tällaista elämää? Oikeastaan tätä kysymystä ei pitäisi esittää ainoastaan Einárille, vaan myös niille lukemattomille ruotsalaisnuorille, jotka kuuntelivat hänen kappaleitaan ja nostivat hänet kultaan ja kunniaan. Ja jotka ovat tehneet saman muillekin gangstarapin ruotsalaisille edustajille, kuten somalitaustaiselle monitoimirikolliselle, Einárin sieppaukseenkin sekaantuneelle Yasinille, jonka kappaleet ovat keikkuneet viikkokausia ruotsalaisten radiokanavien top-listojen kärkisijoilla. Gangstarapin kuunteleminen olisi normaalioloissa osoitus kengännumeroa pienemmästä älykkyysosamäärästä, mutta eivät kai kaikkien ruotsalaisnuorten aivot ole yhtäkkiä voineet valua katuojaan?

Einár ei voi näihin kysymyksiin enää vastata, joten selitystä on haettava muualta. Ehkäpä se, mitä saksalaistoimittaja Gil Barkei kirjoittaa omasta nuoruudestaan Berliinissä maahanmuuttajajengien puristuksessa, auttaa meitä ymmärtämään Einária ja muita ruotsalaisnuoria paremmin:

Tässä nousee esiin dilemma, kaksinapainen malli, joka tuntee ainoastaan ulkomaalaisten ystävän tai ulkomaalaisten vihollisen. Jos et puolustaudu, olet uhri. Jos puolustaudut, olet muukalaisvihamielinen. Niinpä muutut itse muukalaiseksi. Koska tuskin kukaan omanarvontuntoisista saksalaisista oli mieluusti uhri, muttei toisaalta halunnut joutua sosiaaliseen paitsioon, he sopeutuivat näihin yhteiskunnan paapomiin ulkomaalaispiireihin. – – – Saksalaisnuoret olivat puun ja kuoren välissä: toisella puolella oli aluettaan itsetietoisesti puolustava vähemmistö, toisella taas oman kansan elintärkeää itsesuojeluvaistoa sabotoiva valtio. Niinpä kauppakeskusten edessä, puistoissa, urheilukentillä ja leikkipaikoilla notkuvissa maahanmuuttajaporukoissa saattoi pian nähdä muutaman kiintiösaksalaisen, jotka istuivat jalat harallaan penkeillä, räkivät maahan ja söivät auringonkukansiemeniä.

Ihminen on rakennettu sillä tavalla, että hän tunnistaa vaistomaisesti, kenellä ihmisyhteisössä on valta. Ruotsin valtio on tehnyt kaikkensa osoittaakseen, että se on luovuttanut vallan kolmannesta maailmasta saapuneille valloittajille. Kun maahanmuuttajat hakkaavat, raiskaavat, ryöstävät, polttavat, ampuvat ja räjäyttävät, ruotsalaiset poliitikot ja virkamiehet tyytyvät korkeintaan puhkumaan toimittajien mikrofoneihin ”det här gör mig så jävla förbannad”, minkä jälkeen meno jatkuu entisenlaisena. Kuten olen tainnut joskus aikaisemminkin sanoa, valta ei yhteiskunnassa ole sillä, jolla on suurimmat aseet, vaan sillä, jolla on suurin valmius käyttää aseitaan. Ruotsalaisnuoret näkevät, kuinka ihmishengestä piittaamattomat raakalaiset panevat valtiovallan polvilleen, ja samalla heidän naamaansa hierotaan päivästä toiseen, kuinka valkoiset ovat inhoja rasisteja ja monikulttuurisuus on lahja taivaasta. Ehkei meidän kaiken tämän jälkeen tarvitsekaan ihmetellä, että he alkavat pikku hiljaa kuunnella näiden raakalaisten musiikkia, käyttää puheessaan heidän slangiaan ja pahimmassa tapauksessa Einárin lailla matkia heidän elämäntyyliäänkin. He vain sopeutuvat vallitseviin oloihin.

Svenska Dagbladet julkaisi pian ampumisen jälkeen (maksumuurin taakse piilotetun) artikkelin, jossa vanhemmille annetaan vinkkejä siitä, kuinka puhua lastensa kanssa Einárin kuolemasta. Tämä on kieltämättä hieman huvittavaa; jos silkohapset jo kuuntelevat musiikkia, jossa räpätään ihmisten ampumisesta päähän, niin tuskinpa heille tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ymmärtää, että kyseinen artisti on kokenut lauluissa kuvailemansa kohtalon. Mutta ehkäpä ruotsalaisten vanhempien olisi todellakin syytä puhua lastensa kanssa? Ehkäpä heidän olisi syytä teroittaa näiden mieliin, että ruotsalainen kulttuuri – vaikka virallinen Ruotsi tekeekin kaikkensa sen mustamaalaamiseksi – on verrattomasti hienompaa ja arvokkaampaa kuin Rinkebyssä ja Rosengårdissa sikiävä barbaria, jossa ihmisen arvon määräävät aseen lippaasta löytyvien luotien määrä ja kaulassa riippuvan kultaketjun paksuus. Että ruotsalaisuus itsessään on jotakin, mistä on syytä olla ylpeä. Ja että ruotsalaisen ei pidä alentaa itseään kuuntelemalla barbariaa ihannoivaa epämusiikkia.

–

–