Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 2)

GIL BARKEI   (suomentanut Olli Virtanen)

–

(Kirjoitussarjan ensimmäinen osa löytyy täältä.)

–

Kukapa ei tahtoisi kuulua ryhmädynamiikan voittajiin? Kuka olisi mielellään yksi ”uhreista”, jotka eivät enää ole halukkaita tai kykeneviä puolustamaan itseään? Jos aluksi alemmilla luokilla olikin saksalaisten oppilaiden yhteenliittymiä, ne hajosivat jo peruskouluvuosina. Ne saksalaiset, joilla oli hieman enemmän taktista pelisilmää tai itsepuolustushalukkuutta, vaihtoivat puolta tai yrittivät ainakin olla hyvää pataa korttelinsa tunnettujen alfa-poikien kanssa.

”Senkin nynnyt!” kuulee nykyään monesti, vieläpä nimettöminä esiintyvien nettiuhoajien suusta. Mutta mitä vaihtoehtoja meillä oli? Monilla meistä ei ollut veljiä tai serkkuja. Minulla oli kyllä ikioma huone, muttei sitä vastoin kymmentä miespuolista sukulaista hätätilanteita varten. Ja monet tunsivat tarinoita niiltä alueilta, joissa asiat olivat vielä paljon huonommin.

Esimerkiksi Neuköllnin kaupunginosaan muuttaneelta entiseltä naapurinpojaltani sain kuulla, että koulun eteen tai kotibileissä oven taakse saattoi äkkiä ilmestyä 15 miehen joukko. Kuulin myös eräästä pojasta, jonka arabiporukka yhytti pankkiautomaatilta ja jota nämä sitten kierrättivät automaatilta automaatille, kunnes kortilta ei enää herunut enempää. Ja joukkotappelut tulivat koko ajan lähemmäksi. Eräs pieni katu aivan kotikulmieni lähellä kuului vuosikausien ajan pääkaupungin vaarallisimpiin paikkoihin.

–

Eräänlainen Tukholma-syndrooma

Seurauksena oli eräänlainen Tukholma-syndrooma. Monet mielistelivät ulkomaalaisporukoita eri tavoin tai vähintään matkivat heidän tyyliään, pukeutuivat heidän tapaansa: paita työnnettiin Dieselin tai Picaldin housuihin ja lahkeet sukkiin tai Reebokin lenkkareihin. Muutamat yrittivät aina kulloisenkin tilanteen mukaan taiteilla kahden maailman välissä, kun taas toiset menivät täysillä mukaan tähän enemmistöyhteiskunnan kustannuksella laajenevaan rinnakkaisyhteiskuntaan. Jälkimmäiset puhuivat saksaa kohta itsekin murtaen ja hankkivat itselleen samanlaiset kampaukset ja kultaketjut kuin maahanmuuttajilla.

Berliinin Gropiusstadtin kaupunginosasta niukoista oloista tuleva koomikko ja kirjailija Felix Lobrecht kuvaili tätä elämää eräässä haastattelussa näin: ”Nekään, jotka aina saivat turpiinsa turkkilaisilta tai arabeilta, eivät ikinä edes harkinneet natsiksi ryhtymistä. Ennemminkin silloin yritettiin vielä enemmän käyttäytyä kuin maahanmuuttajat. Vielä yhdet Picaldin housut, vielä erottuvampi kampaus, puhu saksaa vielä voimakkaammin murtaen. Kun katsoo kliseistä natsiryhmää ja kliseistä mamuryhmää, mamut ovat tietysti paljon coolimpia.”

Tässä nousee esiin dilemma, kaksinapainen malli, joka tuntee ainoastaan ulkomaalaisten ystävän tai ulkomaalaisten vihollisen. Jos et puolustaudu, olet uhri. Jos puolustaudut, olet muukalaisvihamielinen. Niinpä muutut itse muukalaiseksi. Koska tuskin kukaan omanarvontuntoisista saksalaisista oli mieluusti uhri, muttei toisaalta halunnut joutua sosiaaliseen paitsioon, he sopeutuivat näihin yhteiskunnan paapomiin ulkomaalaispiireihin.

–

Se, joka puhui ongelmista, oli natsi

Ei kuitenkaan tarvinnut edes puolustaa itseään fyysisesti. Jo se, että puhui tiettyjen etelämaalaisten ryhmien alttiudesta väkivaltaan, riitti leimaamaan pahaksi äärioikeistolaiseksi. Ollessani mukana vapaaehtoistyössä eräs kollega kertoi minulle, minkä takia hän pyrkii unohtamaan kohtaamansa epäkohdat nopeasti. Syynä oli eräs väkivaltainen välikohtaus: hän ja hänen poikansa olivat joutuneet turkkilaisporukan hakkaamiksi. Oikeudenkäynnissä vastapuoli oli oitis väittänyt, että isä ja poika olivat haukkuneet heitä rasistisesti; siitähän voisi vaikka ilmoittaa näiden työnantajille. Viranomaiset eivät onnistu taistelemaan tehokkaasti ulkomaalaisklaanien rikollisuutta vastaan, syyllisyyskultin armottomat rattaat sen sijaan jauhavat kaiken aikaa.

”Oikeusvaltion apuun ei Berliinissä voi useinkaan luottaa. Minun oveni takana on jo 20 vuoden ajan lapannut porukkaa uhkailemassa, mutta se ei ole koskaan kiinnostanut ketään. Rinnakkaisyhteiskuntia on ollut olemassa jo kauan. Nauran itseni kuoliaaksi, kun berliiniläiset poliitikot teeskentelevät tämän olevan uusi ongelma, jota he nyt alkavat päättäväisesti ratkoa. Minulla oli tällaisia ongelmia jo ennen kouluikää, koska olen saksalainen. Kun olen myöhemmin tehnyt siitä musiikkia, minut on leimattu natsiksi”, kertoi medialle kokemuksistaan kanssani samalla alueella kasvanut räppäri Patrick Losensky alias Fler.

”Tämä on Berliini, tämä on ’äitisi-on-huora’-kaupunki”, sanotaan ”Berliini”-kappaleessa albumilta ”Fremd im eigenen Land” (suom. Vieras omassa maassaan). Kuitenkin Losensky painottaa samaan aikaan oikeutetusti, että on täysin mahdollista ystävystyä ulkomaalaisten kanssa. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin ovat kasvaneet yhdessä.

–

Saksalaisnuoret ahtaalla

Saksalaisnuoret olivat puun ja kuoren välissä: toisella puolella oli aluettaan itsetietoisesti puolustava vähemmistö, toisella taas oman kansan elintärkeää itsesuojeluvaistoa sabotoiva valtio. Niinpä kauppakeskusten edessä, puistoissa, urheilukentillä ja leikkipaikoilla notkuvissa maahanmuuttajaporukoissa saattoi pian nähdä muutaman kiintiösaksalaisen, jotka istuivat jalat harallaan penkeillä, räkivät maahan ja söivät auringonkukansiemeniä. Pilottitakit, jotka tavataan yhdistää vain skineihin, olivat myös heillä ahkerassa käytössä.

Se, minkä kriteerien mukaan nämä ryhmät jättivät jotkut rauhaan ja toisia eivät, ei varmaan ollut niille itselleenkään selvää. Jos tunsi jonkun koulusta tai samasta talosta, pärjäsi kyllä. Vaikka ehkä sitten olisikin pitänyt silloin tällöin antaa jonkun lainata kännykkää, koska hänellä ei enää ollut saldoa jäljellä.

Mutta nekään, jotka olivat habitukseltaan täydellisesti integroituneet näihin patriarkaalisiin porukoihin, eivät suinkaan olleet automaattisesti tasa-arvoisia. Nokkimisjärjestyksessä he tulivat niiden jälkeen, joilla oli kokemusta kuulusteluista ja oikeudenkäynneistä, ja kaukana niiden perässä, joilla oli oikeasti yhteyksiä johonkin jengiin tai klaaniin ja jotka olivat osoittaneet lojaaliutensa esimerkiksi huumeita kauppaamalla. Pinnan alla uinui lisäksi toinen jakolinja, joka tuli selvemmin esiin vasta syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen: saksalaiset eivät olleet muslimeja.

–

”Varo, etteivät ne syö sinua elävältä”

Mikäli sen sijaan ei tuntenut ketään ja näytti muutenkin siltä kuin olisi matkalla pyhäkouluun, oli suuressa vaarassa joutua huutelun kohteeksi. Ja jos antoi takaisin, saattoi tuloksena olla musta silmä tai jopa murtunut nenä. Myös tässä suhteessa olivat jotkin alueet pahempia kuin toiset. Kun pari tuttavaani sai puukosta, emme enää yksinkertaisesti menneet tietyille kaduille. ”Varo, etteivät ne syö sinua siellä elävältä”, varoitti minua kadullani asuva turkkilainen poika ollessani menossa eräisiin kotibileisiin.

”Pilkkaavatko ne minua?” ajattelin katkerasti, kun mediassa käytettiin ”no-go-alue”-nimitystä Itä-Saksan maahanmuuttajille vaarallisista alueista. Ei sillä, etteikö sellaisia olisi ollut, mutta meidän vaaralliset alueemme eivät kiinnostaneet juuri ketään. Uutisissa, dokumenteissa ja historianopetuksessa saksalaiset olivat aina tekijöitä, mutta meillä he kuuluivat usein uhreihin.

Me olimme pehmoja, hyvinvoivia keskiluokan lapsia aina uusissa takeissamme ja lenkkareissamme. Kyllähän mekin tietysti panimme silloin tällöin vastaan, joskus menestyksekkäästikin. On kuitenkin eri asia ottaa joku niskalenkkiin ja täräyttää kerran kuin lyödä ja potkia jotakuta täydellä voimalla kasvoihin, useaan kertaan, vaikka hän makaisi maassa. Viimeistään silloin kun vasarat, pamput ja veitset otettiin esiin, jättivät useimmat saksalaiset leikin sikseen. Ja näin kävi viimeistään silloin, kun selvisi, että tappeluihin saattoi yhtäkkiä ilmestyä huomattava vastapuolen reservi.

–

Toisenlainen arvomaailma

”Etelämaalaiset” uskoivat perheen kunniaan, kun taas minun päässäni vallitsivat vanhempieni kasvatuslähtökohdat ja heidän käsityksensä elämän oikeasta kulusta: hyvä käytös, suvaitsevaisuus, väkivallattomuus, ylioppilastutkinto, opiskelu, työ – joutenolo kielletty! Ei kai tätä kaikkea halunnut vaarantaa vain siksi, että ylpeyteen jossakin sisuksissa pisteli? Ylpeys, koko sanallahan nyt oli sellainen historiallinen painolasti. Ulkomaalaiset puhuivat pystypäin syntyperästään, me saimme kuunnella päät painuksissa saarnaa vain häpeästä – ei saksalaista isänmaallisuutta, kiitos! Sitä paitsi vain sekopäät tuhoavat tulevaisuutensa tappelemalla.

Ja niinpä sitä sitten toivoi omaan porukkaansa rikollisenalkuja, höyrypäisiä mielipuolia tai ainakin muutamia tatuoituja korstoja, joita ei ehkä kutsuisi syntymäpäiville, mutta jotka haistattaisivat pitkät tulevaisuudelle, poliisille ja vanhempien pitkäveteiselle, porvarilliselle maailmalle. Toivoi toisenlaisia voimasuhteita, jotka eivät ruokkisi itseinhoa. Tahtoi sellaisen yhteiskunnan, joka ei olisi etnisesti niin pirstaloitunut, että monet vaihtavat arkielämässään puolta.

Itä-Saksa oli sellainen paikka. Jalkapallojoukkueen kanssa menin ensin pelaajana, sitten kannattajana peleihin tuohon kerrostalokompleksien, harmaan laastin ja rapistuneiden vanhojen rakennusten maailmaan. Sellaista uhan tuntua, jollaista mediassa kuvailtiin ja jollaista olin itse odottanut, en kokenut. Päinvastoin: se lähes monokulttuuri, jota ällistelin silmät suurina, tuntui mielestäni kaikesta itäsaksalaisista huokuvasta pettymyksestä, talouden kehittymättömyydestä ja pahenevasta työttömyydestä huolimatta rauhoittavalta ahaa-elämykseltä, todelliselta rikkaudelta ja yksinkertaiselta elämänlaadulta.

–

Gil Barkei on saksalainen toimittaja. Kirjoitussarja on alkujaan ilmestynyt Junge Freiheit -lehdessä syyskuussa 2019.