SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 1)

GIL BARKEI   (suomentanut Olli Virtanen)

Saksin ja Brandenburgin osavaltiovaalit, joissa molemmissa Vaihtoehto Saksalle -puolue nousi toiseksi suurimmaksi, aiheuttivat establishmentille odotetusti järkytyksen. Pelonlietsonta ja populisminvastaiset kampanjat eivät vaikuta tehoavan. Monet itseään demokratian puolustajiksi nimittävät ovat ymmällään, kun suuri joukko noiden kahden osavaltion kansalaisia käytti demokraattista äänioikeuttaan ”väärin”. Sotaretki itäsaksalaisia vastaan on jo käynnissä, koska juuri Itä-Saksassa ei suostuta mukisematta hyväksymään ylhäältä saneltua loputtoman ”pakolaisten” virran vastaanottamista ja ylöspitoa.

Itä-Saksasta maalataan kuvaa synkkänä ja kylmänä paikkana. Juuri ne tiedotusvälineet ja poliitikot, jotka jauhavat väsymättä yhteiskunnan jakautumisesta ja syyttävät siitä poikkipuolisia ääniä, työntävät 30 vuotta muurin murtumisen jälkeen kiilaa vanhojen ja uusien osavaltioiden väliin. Saksojen yhdistymisen aikaisen uusnatsiliikehdinnän yritetään pakonomaisesti uskotella heränneen henkiin. Näin voitaisiin ottaa uusi erä ”taistelussa äärioikeistoa vastaan”, josta on jo kauan sitten tullut osa yhdistyneen Saksan poliittista filosofiaa, ja saada se iskostettua nuoren, kasvamassa olevan sukupolven mieliin.

Mutta jätetään sikseen puheet jo vuosikymmenien ajan äärioikeistolaiseksi leimatusta Itä-Saksasta. Miltä nuo pahamaineiset Saksojen yhdistymisen jälkeiset vuodet ylipäätään näyttivät Länsi-Saksassa, ja millaisina nuoret länsisaksalaiset pitivät itää? Jos mediaa ja poliitikkoja on uskominen, ”lännen” on täytynyt olla auvoisa paratiisi, kunnes tehtiin valitettava päätös liittää Elbe-joen takainen Mordor osaksi Onnenmaata.

Länsi ei ollut Eedenin puutarha

Vanhat osavaltiot, erityisesti urbaanit asutuskeskukset, eivät suinkaan olleet mikään Eedenin puutarha. Samalla kun idässä tapahtuneet pakolaisvastaiset hyökkäykset antoivat ”taistelulle äärioikeistoa vastaan” alkumyyttinsä, omassa länsisaksalaisessa maailmassani julkinen keskustelu pääosin vaikeni niistä sosiaalisista ongelmista, joita esiintyi kotikaupungistani Berliinistä aina Ruhrin alueelle saakka.

Uudet osavaltiot Itämereltä Tšekin rajalle julistettiin taantumukselliseksi, skinien asuttamaksi no-go-alueeksi. Meidän omat no-go-alueemme, joiden asujaimistoa puolestaan luonnehtivat mustat geelitukat, saivat sen sijaan huomiota korkeintaan paikallislehdissä, jos niissäkään. Kulkeako yksinään yöllä Kottbusser Torin metroaseman tai Hasenheiden puiston läpi? Ei olisi juolahtanut mieleenkään! Media, poliitikot ja oikeuslaitos tekivät jokaisesta talon seiniin spreijatusta ulkomaalaisvastaisesta typeryydestä valtakunnallisen tason ongelman. Samaan aikaan jokapäiväiset saksalais- ja kristinuskonvastaiset huoranpenikkahuudot, joita jokainen länsisaksalaisista tovereistani on ainakin kerran saanut kokea, kuitattiin pelkäksi suurkaupunkilegendaksi.

Luonnollisesti 90-luvun rikolliset ja osin myös kuolemaan johtaneet mustiin, aasialaisiin ja vasemmistolaisiin kohdistuneet hyökkäykset olivat oikea ongelma, jota vastaan piti taistella ja josta piti keskustella. Mutta miksi samanlaiset tilanteet ja tapaukset, joissa uhrin ja tekijän roolit olivat päinvastaiset, olivat suorastaan tabu? Uutisissa näin minäkin polttopullojen lentävän vastaanottokeskuksiin ja yhdeksänvuotiaana pidin vaistomaisesti tällaista silmitöntä väkivaltaa vastenmielisenä. Kuulimme ystävieni kanssa koulujen juhlatilaisuuksiin tunkeutuneista skineistä ja sumeilemattomista hyökkäyksistä kodittomia vastaan, enkä tunne ketään, joka ei tuomitsisi niitä.

Nahkapäät eivät kuuluneet arkipäiväämme

Eräässä television draamasarjan jaksossa, jota katsoin isovanhempieni kanssa, skinijoukko ajoi jeepillä keskellä katua kahden syyttömän miehen päälle. Vaikken koskaan itse nähnytkään tällaista barbaarimaista tapausta, aloin hirvittävästi pelätä idän nahkapäitä. Hiuksia nostattavat kauhukertomukset nauloilla ryyditetyistä pesäpallomailoista vaikuttavat lapseen.

Samaan aikaan ihmettelin kuitenkin yhä useammin: missä oikein ovat nämä nahkapäät, joista kaikki puhuvat? En nimittäin nähnyt heitä pienessä maailmassani. Sen sijaan huomasin muita epäkohtia, joita nuori ihminen samoin pitää vaistomaisesti vääryytenä. Näistä asioista kuitenkin puhuttiin harvoin, ja tämä huomion epäsuhta tuntui epäoikeudenmukaiselta.

Isäni vei minut kerran Berliinissä muukalaisvihan vastaiseen suurmielenosoitukseen, jonka pontimena olivat Solingenin ja Möllnin maahanmuuttajiin kohdistuneet murhapoltot. Tietysti pidin vääränä nukkuvien, puolustuskyvyttömien naisten ja lasten pelkurimaista polttamista. Oli kuitenkin monia hetkiä, jolloin ihmettelin: miksi olette niin välinpitämättömiä sitä kohtaan, mitä meillä tapahtuu ja mistä kerron teille? Eihän yhden osapuolen harjoittaman väkivallan vastustaminen sulje pois muidenkin harjoittaman väkivallan vastustamista.

Todellisuutta ja komediaa

Minun maailmani oli Länsi-Berliini, ja siellä meillä oli toisenlaisia ongelmia. Kului tuskin viikkoakaan ilman selkkausta ”turkkilaisten” kanssa. Meidän todellisuutemme ei sopinut yhteiskunnan julistamaan ”taisteluun äärioikeistoa vastaan”.

Meidän huolenamme eivät olleet skinit, jotka hyökkäsivät leirintäalueelle Mecklenburgissa tai nuorisotilaan Brandenburgissa, vaan se, pääsimmekö uimareissulta kotiin taskurahat mukanamme. Tai se, saimmeko bussipysäkillä seistessämme äkkiä kuulla jostakin porukasta: ”Mitäs kyyläät?” Varsinkin jos yritti puolustautua tai oli joukolla liikkeellä, seuraavana päivänä ulkomaalaisia oli paikalla tuplasti enemmän.

Turkkilaistaustainen koomikko Kaya Yanar teki näistä tapahtumista myöhemmin komediasarjan, jota rauhallisissa esikaupunki-idylleissään asuvat eteläsaksalaiset nauroivat katketakseen. Minua ei naurattanut, tunsin itseäni pilkattavan.

Vanhempia ja opettajia ei juuri kiinnostanut

Itäsaksalaiset nuoret joutuivat kokemaan väkivaltaa, johon olivat syypäänä skinit; länsisaksalaisnuorille samoja väkivaltakokemuksia aiheuttivat maahanmuuttajat. Ensin mainittua puitiin julkisuudessa, meitä ei kuunnellut kukaan, saati sitten, että joku olisi katsonut peräämme tai ryhtynyt toimenpiteisiin. Kun kerroimme koulun jälkeen rikkinäisissä vaatteissa taas uudesta ”mitäs kyyläät” -tapauksesta, sai usein kuulla jopa: ”Mitä oikein sanoit niille?” ”No en mitään!” Tekijöihin kohdistuvaan raivoon yhdistyi raivo vanhempia ja opettajia kohtaan: heidän ainainen, todellisuudelle vieras höpötyksensä rauhasta ja kulttuurien kirjosta pisti vihaksi. ”Natsit ulos!” Mitkä ihmeen natsit? Eivät minua natsit rusikoineet.

Sen sijaan tulimme kotiin huulet verta valuen, koska turkkilaispojat eivät enää halunneet jakaa ”heidän” leikkikenttäänsä ”sakemannipaskojen” kanssa. Länsi-Saksassa vallinneen mallin mukaisesti meistä yritettiin kasvattaa kilttejä ja säyseitä, ja niinpä saimme vielä kuulla toruja siitä, että olisimme muka vastanneet väkivaltaan samalla mitalla. Muutamat äidit menivät kanssamme jopa takaisin leikkikentälle – mieluummin olisimme vajonneet maan alle – ja yrittivät keskustella turkkilaislasten kanssa väkivallan järjettömyydestä.

Kun eräs äiti aloitti koululaisille suunnatut rasisminvastaiset kurssinsa, emme me eikä myöskään turkkilainen vastapuolemme enää käsittäneet maailmaa. Harvoin olen tuntenut oloani niin yksin jätetyksi. Osa ympäristöstäni vaikutti minusta vihamieliseltä.

Ulkomaalaisten hallitsemat nuorisojengit

Vai eivätkö kokemuksemme yksinkertaisesti olleet tarpeeksi säväyttäviä? Yhdeksänkymmentäluvun alussa vallitsi huomiota herättänyt konflikti maahanmuuttajien hallitsemien nuorisojengien välillä. Jokainen meistä tunsi sellaiset jengit kuin ”36 Boys”, ”Black Panthers” tai ”Araba Boys”, ennen kuin olimme kuulleetkaan telkkarista uusnatsien edesottamuksista. Konfliktin kärjistymisen ja jengialakulttuurin syrjäytti kuitenkin uutisissa suurelta osin idän suuri uusnatsivaara.

Samoin kävi tuohon aikaan muodostumassa oleville arabien ja kurdien klaaneille. Ne nimet, joita esiintyy nykyisessä keskustelussa klaanirikollisuudesta, olivat jo tuolloin tuttuja. ”Käyn hakemassa jonkun Abou-Chakereista” oli yhä uudestaan kuultu uhkaus. Useimmat saksalaiset toimittajat sen sijaan ajattelivat ”klaani”-sanan kuullessaan edelleen Dynastia-televisiosarjaa. [Suom. huom. palestiinalaisperäinen Abou-Chakerin klaani on pahamaineinen rikollissuku.]

Ja saksalainen hiphop-musiikki, joka myöhemmin nosti klaanimaailman osaksi popkulttuuria ja valtavirran musiikkibisnestä, oli tuolloin vielä ennemmin hupi- kuin ganstaräppiä. Silloiset räppiryhmät, jotka nykyään vaikuttavat lähinnä kansanmusiikkiorkestereilta, lauloivat bilettämisestä ja rakkaushuolista ja irvailivat poikabändeille.

Poliisit eivät olleet perillä nuorison todellisuudesta

Kouluissa kävi kyllä poliiseja, jotka jakoivat infolehtisiä nuoriso- ja jengiväkivallasta tai pitivät kursseja siitä, miten uhkaavissa tilanteissa pitää käyttäytyä. Suuri osa saamastamme valistuksesta oli kuitenkin täysin todellisuudesta irrallaan.

Meidän luokassamme vierailleella poliisilla ei ollut aavistustakaan jengien toimintatavoista, eikä hän suostunut pohtimaan sitä, kuka pääasiassa oli väkivallan aloitteentekijänä. Kahden opetustunnin jälkeen meidän piti olla valmiita kohtaamaan ulkomaailma.

Sen sijaan keskustelu palasi jälleen kerran keskitysleireihin. Koko ajan leviävä uusfasismi oli alati toistuva teema, eikä ainoastaan opetuksessa, vaan kaikessa muussakin kasvatuksessa. Osallistuin kerran kaupunginosani pienen kirjakaupan kirjoituskilpailuun, jonka palkintona oli nuortenromaani. Kirja käsitteli koulua häiriköiviä skinejä, kuinkas muuten; tuo alituinen toisto oli tehdä hulluksi. Ei minun koulussani, sen enempää kuin kavereidenikaan kouluissa, mitään skinejä ollut. Tappeluja aiheuttivat melkein yksinomaan etelämaalaiset tai saksalaiset, jotka hengailivat heidän kanssaan ja käyttäytyivät, pukeutuivat ja puhuivatkin pian samalla tavalla. Mutta mitä muuta siinä tilanteessa saattoi tehdä?

Gil Barkei on saksalainen toimittaja. Kirjoitussarja on alkujaan ilmestynyt Junge Freiheit -lehdessä syyskuussa 2019.

Information

This entry was posted on lokakuu 11, 2019 by in Historia, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: