SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mammanpojan kosto

JARNO ALANDER

Todd Phillipsin Jokeri-elokuvasta on tunnetusti noussut kohua varsinkin elokuvan kotimaassa Yhdysvalloissa. Yleisön jäsenet ovat marssineet ulos teattereista vaatien rahojaan takaisin, syyttäneet elokuvaa liian ahdistavaksi ja raadolliseksi ja niin edelleen. Siellä täällä on jopa innostuttu vaatimaan sen kieltämistä väkivaltaa ihannoivana.

Jokeri on myös haluttu nähdä (omasta mielestäni varsin kaukaa haetusti) incel-liikkeen puolustuspuheenvuorona. Ei tarvitse mennä edes Yhdysvaltojen valtavirtamedian kajahtaneimmille laidoille, vaan jopa CNN-kanava on hekumoinut ajatuksella, että ihan kohta joku murhanhimoinen sekopää ammuskelee elokuvateatterissa. Naisvihamielisen massamurhaajan olisi tietenkin ehdottomasti oltava valkoinen, toisin kuin esimerkiksi Elliot Rodger. Hän toki paremman puutteessa kelpaa, mutta on silti ikävän kaukana täydellisestä incel-joukkoampujasta.

Elokuvan ympärillä käyvä kohu on tietenkin alkanut ruokkia itseään, meemit ovat levinneet ympäri sosiaalista mediaa, ja teattereihin on määrätty turvamiehiä takavarikoimaan yleisön pellenaamarit. Tuotantotiimillä ei epäilemättä ole mitään elokuvan ympärillä vellovaa mediakohua vastaan, ja he saavatkin nauraa koko matkan pankkiin: Jokerin ensi-iltaviikonlopun lipputulot olivat neljänneksi korkeimmat R-luokituksen (alle 17-vuotiaat vain vanhempien seurassa) saaneilla elokuvilla Yhdysvalloissa kautta aikojen.

Elokuva itse on huomattavasti kesympi kuin sen ympärillä pyörivä kohu antaisi ymmärtää. Jos Jokeri ihannoi väkivaltaa, niin sitten käytännössä kaikki Hollywood-elokuvat tekevät samaa. Poikkeuksellisen synkkänä ja ahdistavana sitä taas voi pitää vain, jos on hakeutunut teatteriin odottaen tavanomaista supersankarielokuvaa. Jokeri on todellisuudessa varsin tavanomainen psykologinen jännityselokuva, jossa päähenkilön sietämätön henkinen rasitus, yhdistettynä jo valmiiksi huojuvaan mielenterveyteen purkautuu karmaisevalla tavalla, jolloin tulilinjalle joutuvat niin perheenjäsenet kuin sattumanvaraiset tuntemattomat. Itse asiassa tarinan sovittaminen DC Comicsin sarjakuvamaailmaan tuntuu hieman turhalta, sillä — kuten eräs imdb-kommentoija on huomauttanut — saamme kuulla iltauutisissa tosielämän versioita samasta tarinasta viikoittain.

Jokeria on myös kuvailtu Martin Scorsese-, tai tarkemmin sanoen Taksikuski-pastissiksi. Tiettävästi Scorsesea itseään pyydettiin mukaan tuotantotiimiin plagiointisyytteiden pelossa. On totta, että Scorsese-vaikutteet ovat paikoitellen turhankin ilmeisiä, kaikkein selvimmin ehkä kohtauksessa, jossa päähenkilö tanssahtelee olohuoneessaan höpisten itsekseen ja osoitellen umpimähkään ympärilleen revolverilla. Jokerissa on mukana myös Taksikuskin päähenkilöä Travis Bicklea esittänyt Robert DeNiro, päähenkilön ihailemana talk show -juontajana.

Elokuva eroaa Jokerin hahmon aikaisemmista kuvauksista usealla tavalla. Joaquin Phoenixin esittämä Arthur Fleck on keski-ikäinen klovni, joka asuu iäkkään äitinsä kanssa. Fleck kärsii neurologisista vammoista, jotka saavat hänet millaisen tahansa tunnekuohun sattuessa nauramaan hallitsemattomasti. Ja vaikka elokuva ei sitä suoraan teekään selväksi, hänen poikuutensa vaikuttaisi edelleen koskemattomalta. Äidillä ei tunnu olevan mitään asiantilaa vastaan, ja Fleck kylvettääkin äitiään ja nukkuu tämän kanssa samassa sängyssä. Fleckin surkeutta ja kokonaisvaltaista epäonnistumista elämässä korostetaan mielestäni liian pitkään ja hartaasti, ja elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana Fleckin hahmo on kuin ohjaaja Phillipsin Kauhea kankkunen -hölmöilykomediasarjan antisankari Alan, jolle kohtalo on vain jakanut tavallista huonommat kortit.

Fleck asuu kuvitteellisessa Gotham Cityn kaupungissa, johon monet DC-sarjakuvayhtiön tarinat sijoittuvat. Gotham Cityn esikuvina on tyypillisesti pidetty Chicagon ja New Yorkin kaltaisia amerikkalaisia suurkaupunkeja, ennen 1990-luvun rikollisuuden vastaisia ja gentrifikaatioprojekteja: Gotham on rappeutunut, epäsiisti, katutasolla rikollisuuden piinaama ja yläpuolelta korruptoituneiden poliitikkojen ja liikemiesten armoilla. Kaupungin kansalaisten kauna rikkaita ja vaikutusvaltaisia kohtaan on lähestymässä kiehumispistettä, ja kun Fleck kotimatkansa aikana pellepuvussaan joutuu kolmen finanssijupin kiusaamaksi, hänen mittansa lopulta täyttyy ja hän tulee synnyttäneeksi kokonaisen anarkistisen kansanliikkeen. Fleckin pellenaamareihin sonnustautuneita, mellakoivia ja ryösteleviä seuraajia on verrattu Antifaan, tosin vertaus ontuu monellakin tavalla. Jokerin pellenaamarit taistelevat vallitsevaa järjestystä vastaan, eivät sen puolesta kuten nykyinen Antifa. He kykenevät myös tarvittaessa jossain määrin järjestelmälliseen toimintaan eivätkä vain sattumanvaraiseen tuhoamiseen ja meluamiseen. Fleck itse nauttii aiheuttamastaan kaaoksesta, mutta kun häneltä kysyy, uskooko hän mellakoitsijoiden asiaan, hän vastaa yksinkertaisesti, ettei usko mihinkään.

En ole lukenut montaa valtavirtamedian arvostelua elokuvasta, mutta Jim Goad omassa arvostelussaan toteaa kriitikoiden pääosin vihanneen elokuvaa. On helppo ymmärtää miksi: päähenkilö edustaa perinteisen median virallista vihollisryhmää numero yksi, paitsi etnisyytensä ja sukupuolensa osalta, myös yhteiskunnalliselta asemaltaan köyhänä ja kouluja käymättömänä. Eikä hänen vastaiskuaan häntä halveksivaa yhteiskuntaa kohtaan esitetä pelkästään ehdottoman tuomitsevassa valossa.

Elokuvan asetelmaan on salakavalasti sisäänrakennettu myös erään nykyisen pyhän lehmän, yksinhuoltajaäitien, ankara kritiikki. Eräässä elokuvan kiusallisimmista kohtauksista Fleck haaveilee, miten talk show -juontaja Murray Franklin kertoo hänelle olevansa valmis luopumaan maineesta ja mammonasta, jos hänellä vain olisi Fleckin kaltainen poika. Elokuvan edetessä käy takautumien kautta selväksi, että Fleckin äiti Penny ei ole vain harmiton vanha höpsö, joka kuluttaa elämänsä ehtoota katsomalla liikaa televisiota. Ilmenee, että Fleckin kaikki ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja jopa hänen neurologiset vammansa juontuvat hänen äitinsä masokistiseen itsetuhoisuuteen – tai yksinkertaisesti pahuuteen, kuten Stefan Molyneux sitä omassa arviossaan nimittää.

Jokeri sisältää muutamia muitakin eksplisiittisempiä, mutta lopulta vähäisempiä rikoksia vallitsevaa ortodoksiaa kohtaan, kuten esimerkiksi elokuvan aloituskohtauksen katuhuligaanijengin etnisyys. Myös elokuvan ainoa perinteistä (ei siis mustaa tai tragediaan sekoittuvaa) huumoria edustava kohtaus on läpeensä poliittisesti epäkorrekti. Sen vitsi on toki hieman ilkeämielinen, mutta oikeasti hauska. On vaikea kuvitella vaikkapa Huffington Postin tai meikäläisen NYT-liitteen kriitikon kykenevän katsomaan sitä kiristelemättä hampaitaan raivosta.

Phoenixin esittämänä Jokeri eroaa merkittävästi monien ylittämättömänä pitämästä Heath Ledgerin roolisuorituksesta Christopher Nolanin Yön ritarissa. Ledgerin Jokerihan oli demonisen älykäs rikollisnero, jolla vaikutti olevan käytössään rajattomasti resursseja Gotham Cityn asukkaiden piinaamiseen. Perinteisesti Jokerin hahmo on haluttu nähdä jonkinlaisena modernin vieraantumisen ja valkoisen, eurooppalaisen sivilisaation patologioiden ruumiillistumana. Tällainenkin tulkinta toki on mahdollinen, mutta mielestäni olennaisempaa on nähdä Jokeri eräänlaisena ihmismielen yöpuolen ilmentymänä. Jos Batman edustaa lakia ja järjestystä, yhteisöllisyyttä, itsekuria ja vastuuntuntoa, Jokeri toimii hänen vastakohtanaan, pimeyden, kaaoksen ja nihilismin ruumiillistumana. Koska hahmojen juuret ovat supersankarisarjakuvien maailmassa, tarinoiden lopussa tyypillisesti tietenkin järjestys voittaa, Jokeri päätyy jälleen hihittelemään itsekseen pehmustettuun selliin Arkhamin mielisairaalassa, ja Batman lentää Lepakkoluolaansa, luvaten palata sitten kun Gotham City häntä jälleen tarvitsee.

Jokeriin elämää suurempana hahmona ja arkkityyppinä sopii myös se, että hänen menneisyydestään ja taustastaan ei tiedetä juuri mitään. Useissa Yön ritarin kohtauksissa Jokeri kertoo uhreilleen, miten hän päätyi sellaiseksi kuin päätyi — mutta tarina on erilainen joka kerta. Kenties hän ei itsekään edes tiedä, muista tai välitä mikä on totuus, tai että totuus ja valhe ovat hänelle merkityksettömiä käsitteitä.

Jos jotain vuoden 2019 Jokeria aikaisempaa alkuperätarinaa voidaan pitää kanonisena, se on epäilemättä Alan Mooren ja Brian Bollandin sarjakuva-albumissa Tappava vitsi. Tarinassa Jokeri on epäonnistunut koomikko, joka ajautuu pikkukonnien yllyttämänä yrittämään kemikaalitehtaan tilikassan ryöstöä. Ryöstön mennessä odotetusti mönkään hän putoaa jätesäiliöön, jonka sisältämät myrkyt värjäävät hänen ihonsa valkoiseksi ja hiukset vihreäksi, sekä tietenkin sekoittavat hänen aivotoimintansa lopullisesti.

Sosiaalisessa mediassa onkin liikkunut meemejä, joissa naureskellaan sille, miten 1980-luvulla ihmisen saattoi suistaa raiteiltaan pudottamalla hänet myrkylliseen ongelmajätteeseen, mutta nyt sama onnistuu laittamalla hänet elämään tavallista elämää länsimaisessa yhteiskunnassa. Vitsi on hauska, joskin sen tehoa syö se, että Tappava vitsi julkaistiin 1988, kun taas nyt ensi-iltansa saanut Jokeri sijoittuu 1970-1980 -lukujen taitteeseen.

Klassikoiden asemaan nousseissa Batman ja Jokeri -tarinoissa, kuten Mooren Tappavassa vitsissä tai Nolanin Yön ritarissa, hahmot ovat kuin saman kolikon kaksi eri puolta. Phillipsin elokuvan puutteena ei ole niinkään se, että se poistaa Batmanin yhtälöstä kokonaan ja lähestyy Jokerin hahmoa uudesta näkökulmasta, vaan ettei sillä ole lopulta tarjota mitään erityisen uutta, tuoretta ja kiinnostavaa tilalle.

Jokeri on itsensä turhan vakavasti ottava elokuva, joka kertoo jo ennalta tutun tarinansa toisinaan suorastaan pitkäveteiseksi käyvällä paatoksella. Niin vastenmielinen kuin DeNiron esittämä lipevä tv-juontaja onkin, on vaikea olla eri mieltä hänen moittiessaan Fleckiä itsesäälissä rypemisestä. Ylipäätään koko tv-studiossa tapahtuva kohtaus, johon elokuvan viimeinen näytös kulminoituu, osoittautuu kömpelöksi antikliimaksiksi.

Joaquin Phoenixin näyttelijänsuoritusta Jokerina on kehuttu aivan aiheesta. Tosin tiedetään jo ennalta, että Phoenix on taitava näyttelijä – hän on tehnyt yhtä hyvää työtä Jokeria paremmissa elokuvissa, esimerkiksi sellaisissa kuin Mestari, You Were Never Really Here tai Walk the Line.

Jokeri on lähinnä kuriositeetti DC-elokuvasovitusten joukossa ja ”tavallisena” rikosdraamana sille on parempiakin vaihtoehtoja. Se ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta hieman turhan oloinen se on. Ottakaa tai jättäkää.

Jarno Alander on Sarastuksen toimitussihteeri.

Information

This entry was posted on lokakuu 12, 2019 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .

Navigointi

%d bloggers like this: