”Odotan lähitulevaisuudelta toistaiseksi vielä paljon pahempaa.” Tenho Kiiskisen haastattelu

Tenho Kiiskisen esikoisteos, esseekokoelma ”Humanismin paheet”, sai alkunsa Sarastuksessa ilmestyneestä suositusta kirjoitussarjasta. Kirjamuotoon työstettäessä materiaali laajeni noin kaksinkertaiseksi, ja valmis teos ilmestyi Kiukaalta syyskuussa. Kiiskistä haastatteli eisikoisen tiimoilta Timo Hännikäinen.

–

Kirjoitat ”Humanismin paheissa” eräästä aikamme arkkityyppisestä hahmosta, jota on totuttu sanomaan ”punavihreäksi”, ”suvaitsevaiseksi” tai ”liberaaliksi”. Itse kuitenkin puhut humanisteista. Miksi tällainen termivalinta?

–

Valitsin humanistin kattotermiksi kaikille näille nimityksille ennen kaikkea selkeyden vuoksi. Kuten kirjani alkusanoista ja tästäkin kysymyksestä käy ilmi, tällä arkkityypillä, vihattavalla lapsella on monta nimeä ja vivahteet saattavat jonkin verran vaihdella asiayhteyksien mukaan. En esimerkiksi vetäisi automaattisesti yhtäläisyysmerkkejä “liberaalin” ja humanistin välille, mikäli ymmärrämme molempien viittaavan punavihreään suvaitsevaistoon. Liberaali tai “arvoliberaali” voi hyvin olla kokoomuslainen rahanpalvoja, jonka “suvaitsevaisuuden” määrittää vain henkilökohtainen välinpitämättömyys, ei vakaumus. Siinä missä rahanpalvoja on vain moraaliton ja itsekkyydessään lyhytnäköinen opportunisti, punavihreä on aidosti uskovainen. Tätä eroa ei tule koskaan unohtaa tai vähätellä. Kymmenen tai jopa useamman enemmän tai vähemmän loukkaavan nimityksen käyttäminen kirjassa olisi luultavasti vain hämännyt lukijoita ja aiheuttanut turhaa sekaannusta. Toisaalta pidän humanistista terminä erityisesti siksi, että se herättää ihmiskeskeiseen maailmankuvaan ja filantropiaan liittyviä kielteisiä mielikuvia myös niissä lukijoissa, jotka eivät välttämättä ole akateemisesti kouluttautuneita.

–

Matti Pulkkinen määritteli aikoinaan oikeistolaisen ja vasemmistolaisen persoonallisuuden. Edellisellä on hänen mukaansa taipumus eristäytymiseen ja tosiasioiden kieltämiseen, jälkimmäisellä taas masentumiseen ja muiden syyttelyyn. Mitä mieltä olet tästä luonnehdinnasta?

–

Pulkkisen luonnehdinta on selvästi vanhentunut oikeistolaisen kohdalla, vaikka hänhän ei puhunut “oikeistolaisesta” siinä kontekstissa, jossa sen nykyisin ymmärrämme. Hän puhui aikansa kauppaneuvospaukuista ja konservatiivisesta porvaristosta, joka pelkäsi ja vihasi Neuvostoliittoa yli kaiken. Siitä kansanosasta, jonka mielestä kaikki tärkeä ja saavuttamisen arvoinen oli jo tehty ja saavutettu ja jolle riitti että bisnes luisti. Sibelius, Kivi ja niin edelleen. Pulkkinen kuvasi strutsin mentaliteettia; mielenlaatua, joka pakenee ja takertuu mihin tahansa menneeseen, koska on onnettomuudekseen riittävän älykäs ymmärtämään kaikki ne vaarat ja mahdollisuudet, jotka tulevaisuuteen ja vaihtoehtoihin aina sisältyvät. Kun tähän lisää yleisen pessimismin ja sinänsä realistisen ihmiskäsityksen, Pulkkisen näkemys oli omana aikanaan johdonmukainen. Nykyisin tosiasioiden kieltäminen on taas leimallisesti vasemmistolaista. Masennus ja muiden syyttely kuuluvat pakettiin luonnollisesti, sillä jos nykyvasemmistolaisuus on tiivistettävissä johonkin, niin identiteettipolitiikan kokonaisvaltaisuuteen. Kuten kirjassani havainnollistan, todellinen autoritaarisuus löytyy nykyisin niin sanotusta punavihreästä kuplasta. Oikeistolaisuus ei enää edellytä, jos on tosiasiassa koskaan edellyttänyt, identiteetin täydellistä politisointia, siitä on tullut puhtaasti vasemmistolaisten heiniä. Miksi vasemmistolaiset ovat niin ahdistuneita, itsekeskeisiä ja epäkohteliaita, ja miksi oikeistolaiset niin huumorintajuisia, sallivia ja epäkorrekteja luottaessaan toisen haluun ymmärtää heidän sanojensa todellinen merkitys? Vasemmiston neuroottisuus ja vainoharhainen ryhmäkuri tuottavat pahoinvointia. Tämän luulisi olevan selvää jokaiselle, joka osaa vähänkin katsoa siihen ihmisyyteen, joka kauniiden sanojen ja ylevien Facebook-päivitysten takaa paljastuu.

–

Jatkat kirjassasi suomalaisen kansanluonteen psykoanalyysiä, jossa ovat aiemmin kunnostautuneet Juha Siltala ja Seppo Oikkonen. Mielestäsi suomalaisten ainoa keino selviytyä kansakuntana on itseinhosta ja alemmuudentunnosta eroon pääseminen. Tämä alemmuudentunto lienee historian hämäristä kumpuavaa, mutta onko se juuri meidän aikanamme saavuttanut jonkinlaisen lakipisteen?

–

Ilahduttavaa, että mainitset juuri Siltalan ja Oikkosen, sillä molemmat ovat minulle tärkeitä vaikuttajia. Suomalainen alemmuudentunto kumpuaa pitkälti siirtomaa-ajan alamaisasenteista, joita ei olla koskaan käsitelty kollektiivisella tasolla oikeastaan millään tavalla. Voidaan jyrkästi ja mielestäni täysin perustellusti sanoa, että julkisella tasolla alemmuudentunto, se kuuluisa suomalainen huono itsetunto, on jätetty täysin retuperälle. Me naureskelemme hieman pelonsekaisin tuntein venäläisille, jotka eivät ole koskaan käsitelleet Stalinin aikaa samalla tavoin kuin saksalaiset natsiaikaa, mutta samalla me tunnemme syvää ymmärrystä ja jopa hellyyttä niitä sinisilmäisiä tyhmyreitä kohtaan, jotka puolustelevat mielipidekirjoituksissa jotakin niin irrationaalista, täysin perusteetonta ja läpeensä nöyryyttävää asiaa kuin pakkoruotsia, tvångsvenskaa. Jossakin takaraivollamme, korvakäytävän ja niskan välimaastossa tuntuu asuvan peikko, jolla riittää aina voimia sanoa: “Kyllähän me nyt tämän voimme tehdä ja kestää, eikö vain!” Aivan kuin ruotsin kielen opiskelu Suomessa ei olisi täydellisen turha ja alistava vaatimus. Siitä luopuminen voisi olla ensimmäinen askel parantumisen tiellä, kuten Oikkonen on muistaakseni todennut jossakin kirjoituksessaan. Mutta tahto miellyttää ja alistua elää ja voi yhä hyvin, ikävä kyllä. Ne ovat puhtaita alamaisasenteita, joiden perimmäinen tarkoitus on osoittaa hyvää kansalaiskuntoa valloittajalle, joka on jo ajat sitten poistunut mailtamme, mutta ei mielestämme. Kysymys alemmuudentunnon lakipisteestä on tietenkin ongelmallinen siinä mielessä, että olisi jotenkin osattava erottaa se, mikä tapahtuu todellisessa elämässä ja mikä vain mielikuvissa. Perussuomalaisten nousu osoittaa ainakin pakkoruotsi-esimerkin valossa sen, että kansan syvät rivit käyvät hiljaista työtä itsensä kanssa riippumatta siitä, millaista keskustelu on julkisuudessa. En osaa sanoa, olemmeko juuri nyt tai “jo nyt” saavuttaneet lakipisteen, mutta uskallan sanoa ainakin sen, että hyvin todennäköisesti punavihreän siiven härskeimmät ylilyönnit ovat vielä edessäpäin, kuten myös välttämättömät ja ennen kaikkea terveet vastareaktiot, joita käsittelen kirjassani. Eli odotan lähitulevaisuudelta toistaiseksi vielä paljon pahempaa!

–

”Humanismin paheet” nostaa julkeasti seksuaalisuuden ja pariutumisen teemat maahanmuuttopolitiikan ydinkysymyksiksi. Aiheesta on Suomessa tähän mennessä suureksi osaksi vaiettu, mutta esimerkiksi Oulun hyväksikäyttötapausten jälkeen se tuskin on enää mahdollista. Mistä moinen häveliäisyys johtuu, ja pitäisikö poliitikkojen nostaa aihe selvemmin pöydälle?

–

Seksuaalisuus ja maahanmuutto eivät ole erotettavissa toisistaan. Tämä on yksi kirjani johtavista ajatuksista, joka on mielestäni täysin kiistaton tosiasia. Mutta ennen kuin jatkan, haluan alleviivata sitä tosiasiaa, ettei ole olemassa mitään kokonaisvaltaista “maahanmuuttovastaisuutta”. Ei ole mitään esimerkiksi itäeurooppalaisiin tai aasialaisiin kohdistuvaa “maahanmuuttokriittisyyttä”. On vain kysymys Afrikan ja Lähi-idän miehistä. Nimenomaan miehistä. Puran mielestäni suhteellisen perusteellisesti tämän kysymyksen kipupisteet kirjassani, joten en lähde tässä toistamaan analyysia, joka käsittää kirjassa useamman kymmenen sivua. Kärjistyksenä voin toki sanoa, että kyse on messiaskompleksin lisäksi perinaisellisesta seksi- ja alistumisfantasiasta. Poliitikkojen häveliäisyys johtuu kai sisäpiirisuhteista ja siitä, ettei suuri osa naisäänestäjistä kestä kuulla totuutta itsestään. Naisille ei voi sanoa suoraan, että teidän pitäisi tyytyä vain nettipornoon ja seksiturismiin, koska todellisuudessa te olette vain itsekkäitä hedonisteja, joilla on jalkoväliään nuuhkivan koiran moraali ja valitettavasti vielä äänioikeus. Mutta pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoista seksuaaliviettinne palvominen ei vielä ole, Jumalan kiitos. Sisäpiirisuhteissa puheet saattaisivat mennä vieläkin likaisimmiksi. Pidin esimerkiksi sisäministeri Maria Ohisaloa ihan järkevänä tyyppinä hänen ollessaan köyhyystutkija, mutta hänen viimeisimmät kannanottonsa ovat paljastaneet naisen todellisen karvan. Fanaatikko mikä fanaatikko. Ja vieläpä hyvin julma sellainen. Hän tietää varsin hyvin, millaisia reaktioita kannanotoillaan herättää, mutta kokee silti pakottavaa tarvetta vain lisätä vettä myllyyn. Tämä kertoo hänestä paljon poliitikkona, mutta vielä enemmän ihmisenä.

–

Palaat yhä uudelleen teesiin, että nuorten miesten määrä on Suomen populaatiossa liian suuri ja sitä pitää jollakin keinolla rajoittaa. Miesten vähemmistöasemahan olisi ainakin pariutumisen kannalta ihanteellinen tilanne. Luin hiljattain artikkelin siitä, miten miesvanhukset ovat vanhainkodeissa kukkoina tunkiolla, koska miehet kuolevat keskimäärin nuorempina kuin naiset. Samoin sotien jälkeen nuoren miehen asema oli monella tapaa ihanteellinen, koska sota oli harventanut ikäluokkaa: töitä ja puolisoehdokkaita riitti. Toisaalta juuri paikkaansa etsivät nuoret miehet ovat vallankumouksellinen väestöryhmä, joka toimii yhteiskunnallisen muutoksen katalyyttinä. Onko länsimaisilla yhteiskunnilla mahdollisuutta pärjätä kolmannen maailman väestöille, joissa on suurta ylitarjontaa nuorista miehistä?

–

Länsimaiset valtiot voivat aivan itse päättää tästä. Kaikenlainen puhe “paineesta” on tietoista valhetta. Eurooppalaisten ei tarvitse “pärjätä” yhtään kenellekään. Riittää kun rajat suljetaan, aidat pystytetään ja ymmärtämättömät rajanylittäjät tarvittaessa ammutaan. Ei voi mitään. Ei miehillä ole arvoa. Olen aina pitänyt täysin absurdina ajatusta siitä, että suomalaisilla tai yleisemmin eurooppalaisilla olisi minkäänlaista “vastuuta” maailman ei-valkoisista, sotaisista, nopeasti lisääntyvistä ja yleensä myös huomionarvoisen vähälahjaisista kansoista. Näiden kansojen on annettava itse järjestää ja ratkaista omat elinehtonsa ja -suhteensa. Sitten voidaan keskustella, mikäli sille on tarvetta esimerkiksi kaupankäynnin tiimoilta. Aikamme länsimaisesta rappiosta kertoo paljon se, että moni pitää tätäkin näkemystä “radikaalina”, vaikka se on historiallisesti ollut aina kaiken lähtökohta. Eikä edes kovin kauan sitten.

–

Kirjasi ammentaa sisällöllisesti monesta lähteestä. Siellä täällä vilahtaa brittiläinen filosofi John Gray. Hän on Suomessa melko tuntematon, mutta itse pidän häntä ehkä kiinnostavimpana valtavirran intellektuellina tällä hetkellä. Olet käsittääkseni suomentanut Graylta kokonaisen teoksen, jolle ei kuitenkaan ole löytynyt kustantajaa?

–

Kyllä vain. John Gray lienee elävistä filosofeista ja ylipäänsä ajattelijoista merkittävin tässä maailmanajassa, ainakin niistä jotka ovat saaneet äänensä kuuluviin. Hän vei jo 90-luvulla ajattelunsa niinkin pitkälle, että lähti silloisen tiedon valossa kyseenalaistamaan esimerkiksi vapaan tahdon mahdollisuuden ja käsitteli koneälyä tavalla, jonka esittämät kysymykset odottavat yhä vastaustaan ja ajankohtaistuvat päivä päivältä. Käänsin vuonna 2017 Alfred Kordelinin säätiön apurahalla Grayn teoksen Straw Dogs: Thoughts On Humans and Other Animals, joka on kansainvälinen bestseller ja jota pidetään yleisesti hänen keskeisimpänä teoksenaan. Lähetin käännöksen kaikkiin mahdollisiin kustantamoihin. Kustannustoimittajat kehuivat poikkeuksetta käännöksen tasoa ja teoksen merkittävyyttä, mutta viesti oli kaikilla sama: näin kielteinen ja kyyninen teos ei voi menestyä Suomessa. Perustelu oli vähintäänkin mielenkiintoinen ottaen huomioon teoksen menestyksen. Etenkin suurilla kustannustaloilla tuntuu Suomessa olevan tyhmänylpeän varma käsitys siitä, että mitä yleisö haluaa; tuomaskyröä ja ilkkaremestä. Tämä on hyvin lyhytnäköinen ja yleisöä aliarvioiva ajattelutapa.

–

Sanot, että vihreiden vastustajien, siis lähinnä kansallismielisten, pitäisi pyrkiä olemaan vihreitäkin vihreämpiä eli palaamaan ympäristöliikkeen unohdetuille juurille. Olen itse toivonut, että identiteettipolitiikka voitaisiin jättää ympäristöasioista kokonaan pois, mutta tämä on ilmeisesti turha toivo. Kun seuraa tämänhetkistä ilmastokeskustelua, rintamalinjat ovat vakiintuneet sielläkin. Punavihreät käyttävät ilmastokysymystä vipuvartena feminismille ja sosialismille, oikealla taas kannatetaan monia ilmeisen tuhoisia asioita vain siksi että vihreät vastustavat niitä. Näetkö mitään ulospääsyä tilanteesta?

–

Ulospääsy on suomalaisittain yhdentekevä kysymys, jos katsomme suurta kuvaa. On sinänsä sama, mitä teemme tai mihin uskomme, kaikki se on merkityksetöntä globaalissa mittakaavassa. Kehottaessani kansallismielisiä olemaan vihreitäkin vihertävämpiä, kannustan suomalaisia keskittymään vihreiden yleiseen syyllistämiseen näiden tekopyhyydestä. Esimerkiksi siihen, miksi suomalaisten lisääntyminen on väärin, mutta kehitysmaalaisten ei, ja niin edelleen. Jos tietoni ovat oikeat, intialaiset synnyttävät suomalaisten lukumäärän kahden kuukauden välein, kiinalaiset neljän. Ja maailmassa syntyy tällä hetkellä noin 83 miljoonaa ihmistä vuositasolla. Luulisi olevan kaikille muille paitsi punavihreille itsestään selvää, että moraalista puhuminen on tässä todellisuudessa pelkästään naurettavaa. Eli kysymys ulospääsystä on mielestäni täysin yhdentekevä. Polttakaa vain autonrenkaita, jos haluatte. Suomalaisten ympäristöteoilla voi parhaimmillaan olla jonkinlainen näkyvä symboliarvo, mutta ei koskaan mitään sen enempää. On suoranaista inhimillisten resurssien haaskausta keskittyä riitelyyn ja itsensä syyllistämiseen tilanteessa, jossa vaikutusmahdollisuutemme ovat käytännössä täysi nolla.

–

Pidän ”Humanismin paheista” paitsi sen avoimen röyhkeyden ja törkeyden takia, myös siksi että olet luonut aivan omanlaisen proosatyylin. Mieleen tulee jossakin määrin Matti Pulkkinen ja myös jotkut Matti Mäkelän parhaat provokaatiot. Onko sinulla erityisiä kirjallisia esikuvia?

–

Sitähän sanotaan, että kaikki todelliset kirjoittajat suorittavat jossakin vaiheessa kirjallisen isänmurhan. Arvostan Matti Pulkkista suuresti siinä, että hänen jokainen teoksensa oli täysin omanlaisensa tapaus ja että hän kykeni aina yllättämään. Teoksesta Elämän herrat löytyvä novelli “Helkan päivä“ lienee realistisuudessaan edelleen ahdistavin koskaan lukemani kotimainen novelli. Mäkelän Matin sain onnekseni tuntea henkilökohtaisesti noin kuuden vuoden ajan ennen hänen hiljattaista poismenoaan. Matti oli erittäin mukava mies, joka usein peitteli rakastavaa suhtautumistaan meitä nuorempia tekijöitä kohtaan, mutta aina hänestä säteili suuri lämpö. Yksi ensimmäisiä asioita, joita aion tehdä kun menen rajan taakse, on se että käyn tervehtimässä Mattia siinä muinaissuomalaisessa postikorttimaisemassa, josta hän aina unelmoi. Meillä on varmasti hauskaa. Mutta kysymykseen palatakseni: mitään varsinaisia esikuvia minulla ei kai enää ole. Rikoskirjailija James Ellroyn vaikutteet tulevat varmasti näkymään tyylissäni aina. Muuten voin kai sanoa, että kirjoitan niin kuin ajattelen. Jos ja kun tyylini muuttuu ajan mukaan, se muuttuu sen mukaan miten itse muutun. Kirjalliset esikuvani ovat kai näin ollen aika suhteellisia. Olen selvästi huono pitämään kotijumalia.

–

Olet opiskellut sosiologiaa ja kirjoittanut useisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Millaisen kuvan työskentelysi toimittajana on antanut suomalaisesta mediasta?

–

Suomalainen media on yleisesti ottaen aika raukkamainen. Sellaista asiaa kuin riippumaton media ei ole olemassakaan. Ajatellaan nyt vaikkapa Yleä ja Helsingin Sanomia. Nehän ovat täysiä propagandatuutteja. Molemmilla on tietty agenda, joka pakottaa toimittajat valehtelemaan tietoisesti tietyistä asioista. Olen nähnyt tämän aiheuttavan valtavaa ahdistusta joissakin ihmisissä. Rehellisin osa heistä irtisanoutuu tai katkeroituu mutta puurtaa väkisin lasten ja asuntolainan vuoksi, jotkut taas tekevät kaikkensa sisäistääkseen herruuden, luullakseni siksi että voisivat edes jotenkin elää itsensä kanssa. Olen julkisesti “äärioikeistolaisena” ja nyttemmin pahamaineisena hylkiönä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vaikka monet tuntemani toimittajat vihaavat minua avoimesti, vähintään yhtä monet uskaltavat myös avautua minulle, koska tietävät minut useimpia kollegojaan luotettavammaksi. Jos kertoisin tässä kaiken viimeisen kuuden vuoden aikana kuulemani, juuri kukaan ei uskoisi minua, sillä joskus totuus voi tuntua liian epäuskottavalta. Tunnen esimerkiksi erään toimittajan, jota on suoraan potkujen uhalla kielletty kirjoittamasta EU-politiikasta, koska hänen tapansa kirjoittaa on “liian kriittinen”. Muistan, että ennen kieltoa hänen juttunsa olivat parasta, mitä olen aiheesta lukenut, sillä niitä ei nimenomaan värittänyt läpinäkyvä asenteellisuus, eli kiihkoton ja faktoille perustuva uutisointi koettiin johtoportaassa “liialliseksi kriittisyydeksi”. Tämä on vain yksi esimerkki. Suomalainen valtamedia on luonut itse vastavoimansa, parjaamansa vaihtoehtomedian, “valhemedian”, koska se on itse lähtenyt valheen tielle. Yleisön ei missään nimessä tule pelästyä saati kunnioittaa sen prinsessamaista loukkaantumista, sillä sen kyseenalaistaminen on jo kauan ollut enemmän kuin perusteltua. Niin nurinkurista kuin tämä kaikki onkin, tavallisen kansan tehtäväksi on tullut ojentaa vanhaa isoveljeä, joka näyttää rakastuneen kasvukipuihinsa.

–

Tenho Kiiskisen esikoisteos ”Humanismin paheet” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta ja suurista kotimaisista verkkokirjakaupoista.