SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

The Handmaid’s Tale: pornoa feministiseen makuun

TIINA WIIK

Jos tv-ruutuihin pamahtaisi uutuussarja, jossa jaksosta toiseen kuvattaisiin hyvin realistisesti lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, katsoisitko sitä? Entä millaisen ihmisen kuvittelisit pitävän sellaista mukavana viihteenä popcornin kanssa nautittavaksi? Entä jos tv-sarja kuvaisi joka jaksossa realistisella tavalla eläinten kiduttamista – katsoisitko sitä? Uskotko, että eläinoikeusaktivistit viettäisivät aikaa sarjan parissa?

Feministit ja heidän viihdemakunsa eivät toimi tavanomaisten sääntöjen mukaan. HBO:n sarja The Handmaid’s Tale, suomalaisittain Orjattaresi, on ollut feministeille merkittävin tv-tapaus jo vuosien ajan, ja uusia tuotantokausia odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Sarja sijoittuu dystooppiseen lähitulevaisuuteen, jossa ympäristökatastrofi on ajanut Yhdysvallat kaaokseen, mikä on mahdollistanut kristillisen ääriryhmän vallankaappauksen. Fundamentalistihallinnon alla naisten oikeudet ovat rajalliset. Naiset eivät saa omistaa omaisuutta tai lukea, ja heidät on jaettu eräänlaisiin kasteihin, joilla on omat tehtävänsä ja asunsa. Jotkut naiset ovat upseerien vaimoja (yleensä hedelmättömyydestä kärsiviä), jotkut tekevät taloustöitä, ja hedelmälliset naiset on määrätty tuottamaan upseeriperheisiin lapsia. He ovat siis lapsentekokoneita hedelmättömille pareille.

Naisia pidetään tiukassa kurissa ja herran nuhteessa, ja rikkomuksista rangaistaan vanhan testamentin mukaisin rangaistuksin, kuten silmiä irrottamalla tai teloituksella. Homoseksuaalisuutta ja rotujenvälisiä suhteita ei sallita lainkaan. Sarjan päähenkilö on June, joka ensimmäisessä jaksossa joutuu erotetuksi afroamerikkalaisesta puolisostaan ja heidän yhteisestä lapsestaan. June sijoitetaan komentaja Fred Waterfordin kotiin orjattareksi eli tuottamaan lapsia komentajalle ja hänen puolisolleen Serenalle. Itse lapsen alullepano hoidetaan uskonnollisessa rituaalissa, jossa komentaja raiskaa Junen hänen vaimonsa pidellessä lapsentekokonetta kiinni.

Sarjan tapa kuvata naisten sortoa on erittäin graafinen ja muuttunut vain voimakkaammaksi sarjan edetessä. Kolmannen kauden kohdalla monet rivikatsojat jo valittivat sarjan muuttuneen kidutuspornoksi, mutta feministien rakkaussuhdetta sarjaan ei horjuta mikään määrä pahoinvointia herättävää väkivaltaa naisia kohtaan. Ja tämä on sarjan outous: eläinoikeusaktivisti ei halua katsoa eläinrääkkäystä, kukaan normaalijärkinen ei haluaisi katsoa lasten hyväksikäyttöä, mutta naisten oikeuksien puolestapuhujat liimautuvat ruudun ääreen katsomaan hirvittävää naisten alistamista. Miksi?

Aggressiivisen miehen vetovoima

On aloitettava naisten ristiriitaisesta suhtautumisesta alistamiseen ja miesten seksuaaliseen aggressiivisuuteen. Vaikka aikamme yhteiskunnallinen trendi tuomitsee seksuaalisen aggression ja miehisen aggression ylipäänsä ja vaikka on poliittisesti korrektia sanoa, että naiset eivät halua tulla millään tasolla alistetuiksi, totuus on monimutkaisempi. Miesten aggressio ja alistaminen ovat aikojen saatossa olleet naisille sekä uhka että turvallisuuden lähde. Yhtäältä nainen ei ole halunnut joutua aggressiivisen miehen tulilinjalle, toisaalta heimon aggressiivisin ja vahvin mies on ollut puolisolleen paras turva ulkoisia uhkia vastaan.

Tästä johtuen naiset edelleen tuntevat vetoa aggressiivisia miehiä kohtaan, ja alistamisfantasiat ovat naisten yleisimpien seksifantasioiden joukossa. Naisten romantiikkakirjallisuus on usein toistanut samaa tarinaa: vahva ja hyökkäävä machomies vie romanttiselta sankarittarelta jalat alta, ja sankaritar alistuu miehen vietäväksi. Nykyaikainen versio tästä tarinasta on naisten parissa järisyttävän suosittu Fifty Shades of Grey, kirjasarja, jonka pohjalta on tehty kolme elokuvaa. Tarinassa tuikitavallinen nainen ryhtyy sadomasokistisesta seksistä pitävän miljonäärin leikkikaluksi, teoksissa on runsaasti yksityiskohtaista kuvailua seksiakteista, ja pääparin suhde kuvaillaan muutenkin epätasa-arvoiseksi ja alistavaksi. Poliittisesti korrektin narratiivin mukaan naisten tulisi vihata moista tarinaa, mutta tosielämässä kiihottuneet kotirouvat ahmivat kirjoja ja elokuvia ja haaveilevat elämästä, jossa heidän kohdalleen osuisi herra Grey.

Aggressiivisen miehen ihannointi toistuu myös elokuvissa, joiden painopiste ei ole seksissä. James Bond, Indiana Jones, Rhett Butler ja Han Solo ovat vain joitakin esimerkkejä niin miesten kuin naistenkin ihailemista seksuaalisesti aggressiivisista ja nykystandardin mukaan misogyynisistä miehistä. Heidän tavoittelemansa naiset tekevät laimeaa vastarintaa leikkiäkseen vaikeasti tavoiteltavaa, mutta viime kädessä sankari ottaa haluamansa ja nainen antautuu hänelle. Eritoten Tuulen viemää -elokuvan mieshahmot ovat ajattomia ja häkellyttävän ajankohtaisia ottaen huomioon, että tarina on vuodelta 1936. Feministisen ajattelutavan mukaan sankaritar Scarlettin tulisi tahtoa miehekseen lempeä, hempeä Ashley, mutta niin elokuvayleisö kuin Scarlett tahtovat Scarlettin päätyvän yhteen machomies Rhettin kanssa, vaikka Rhett kohtelee Scarlettia ajoittain hyvin tylysti.

Kuten sanottua, naisten suhde alistamiseen ja miehiseen aggressioon on vähintäänkin ristiriitainen. Nykymaailmassa se on suorastaan ongelmallinen, koska naiset joutuvat sovittamaan yhteen alkukantaiset viettinsä heille asetettujen odotusten suhteen ja voivat jopa potea syyllisyyttä siitä, että viehättyvät vahvoista miehistä ja fantasioivat alistumisesta. Useimmat naiset kuitenkin löytävät sopusoinnun tasa-arvoisen yhteiskunnan ja viettiensä välillä, mutta kovan linjan feministille ristiriita on kovempi pala.

Paperilla kidutusta, käytännössä erotiikkaa

Palataanpa heihin ja Handmaid’s Taleen. Ymmärrän, miksi feministi ei katsoisi vaikkapa Fifty Shades of Greyn kaltaisia elokuvia. Niin ilmeinen alistumisesta nauttiminen on aivan liian ongelmallista feministisen aatteen näkökulmasta, joten feministin on vaikea nauttia elokuvasta. Mutta entäpä jos alistaminen ja väkivalta tarjoillaan feministisessä viitekehyksessä? Äkkiseltään tällainen olisi vaikeaa toteuttaa – miten rakentaa alistuvia naishahmoja, jotka samalla täyttävät feministisen voimaantumisen odotukset? Handmaid’s Tale ratkaisee asian tekemällä seksuaalisesta alistamisesta osan naisen kamppailua patriarkaattia vastaan.

Mutta tämä herättää pelottavia ajatuksia. Fifty Shades of Grey on luotu kiihottavaksi, eikä alistaminen missään vaiheessa muutu todelliseksi väkivallaksi, mutta Handmaid’s Talen väkivalta on raakaa, graafista ja inhottavaa katsottavaa. Miten ihmeessä sellainen voi toimia eroottisena sisältönä?

Tässä kohtaa elokuvakieli astuu kuvaan. Elokuvakieli eli kinematografia on enemmän kuin käsikirjoitus tai juoni – se on kaikki, mitä näet ja kuulet elokuvassa. Se on tunnelmaa, äänimaailmaa ja kuvakulmia. Elokuvakielen ansiosta kohtaus, joka paperilla näyttää väkivallalta, voidaan esittää sarjassa kuin seksikohtaus.

Handmaid’s Talen väkivaltakohtaukset poikkeavat siitä, miten väkivaltaa tyypillisesti esitetään. Mieti vaikkapa elokuvissa ja tv:ssä näkemiäsi seksi- ja raiskauskohtauksia ja niiden eroja. Elokuvakieli kuvaa näitä hyvin erilaisin tavoin. Seksikohtauksen tarkoitus on kiihottaa, joten kamera viipyilee usein naisen takamuksessa ja rinnoissa, näytetään paljon hikistä ihoa, on himmeä valaistus, ehkäpä hieman rauhallista, voimakkaan basson hallitsemaa musiikkia ja voihkintaa. Raiskauksen kuvaus on tyystin erilaista. Usein tilanteen väkivaltaisuutta kuvataan nopeilla kuvakulmamuutoksilla tai arvaamattomasti liikkuvalla kameralla. Naisen rintojen ja takamuksen sijaan kuvataan hänen kasvojaan, usein ei niitäkään. Joskus koko raiskaus tapahtuu kuvan ulkopuolella, ja katsoja päättelee tilanteesta ja äänistä, mitä tapahtuu. Ei ole rauhaisaa musiikkia tai voihkivaa äänimaailmaa, ja usein kohtaus katkaistaan kesken.

Mutta Handmaid’s Tale rikkoo tämän kaavan. Väkivaltakohtaukset on usein kuvattu kuin niiden tarkoitus olisi kiihottaa. Otetaan esimerkiksi kohtaus, jossa orjattaria rangaistaan sääntörikkomuksesta. Kohtauksen alku noudattelee tyypillistä jännitys- tai kauhuelokuvan kinematografiaa, mutta kun orjattaret laitetaan hirttolavalle, elokuvakieli muuttuu. Taustalla soi kaunis musiikki, ja aiemmin äänimaailman vallanneet sotilaiden huudot ja koirien haukunta katoavat. Ainoat äänet, jotka musiikin yli kuulee, ovat orjattarien kiihtynyt hengitys ja yksittäiset nyyhkäisyt. Jos kuulisi ääniraidan näkemättä kuvaa, voisi luulla, että kyseessä on seksikohtaus. Sen sijaan, että kohtauksesta pyrittäisiin nopeasti pois, kuten yleensä naisiin kohdistuvan väkivallan kohdalla, sitä päinvastoin pitkitetään ja aika suorastaan pysähtyy naisten ollessa lavalla.

Ja entäpä komentaja Fred, joka on elokuvassa patriarkaatin kasvot ja jokseenkin ristiriitainen hahmo, joka ajoittain osoittaa inhimillisyyttä, ajoittain piiskaa vaimoaan ja raiskaa Junen. Erityisen huomion arvoista on se, että näyttelijäksi on valittu karskin komea Joseph Fiennes. Miksi tällaiseen rooliin on valittu komea mies? Koska tarkoitus on nimenomaan kiihottaa. Hän ei ole vain patriarkaatin kasvot, hän on samalla kielletty hedelmä ja fantasioinnin kohde.

Feministit vakuuttelevat, että sarja kammoksuu naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta kuvakieli ei vastaa tätä. Ruma mies komentaja Fredinä olisi paljon vahvempi kuvallinen valinta, jos tarkoitus on esittää hänen tekemänsä väkivalta inhottavana. Mutta jos tarkoitus on nähdä Fredin piiskaukset ja raiskaukset hitusen kiihottavina, komea mies sopii paremmin. Fred pysyy komeana läpi raiskauskohtauksenkin, vaikka miehen ilmeiden erilaisella kuvauksella olisi voitu lisätä kohtauksen inhottavuutta.

Pahoittelut, mutta ääripatriarkaattia ei ole tulossa

Orjattaresi-romaanin kirjoittaja Margaret Atwood antaa tasaiseen tahtiin haastatteluita, joiden sisältö on kerta toisensa jälkeen sama: Handmaid’s Talen naisia sortava maailma on lähempänä kuin koskaan! Yhtymäkohtia nykymaailmaan yritetään hakea esimerkiksi aborttilakien kiristyksistä Yhdysvalloissa. Tietenkään fantasioinnin tasolle ei tarvitse mennä, koska on maita, joissa tälläkin hetkellä on kirjan maailmaa vastaava ääripatriarkaatti: suuntaa katseesi vaikkapa Saudi-Arabiaan, Somaliaan tai Afganistaniin. Nämä maat eivät tietenkään kelpaa feministisen pornon sisällöksi paristakin syystä. Ensinnäkin naisten sorto islamin alla on asia, josta feministit eivät juuri halua puhua, ja toisekseen he haluavat päähenkilön, johon voivat samaistua. Fatimat ja aishat ovat liian kaukana heidän arkitodellisuudestaan, toisin kuin nykyaikainen amerikkalainen sankaritar.

Ajatuksessa siitä, että olemme matkalla kohti fundamentalistista patriarkaattia, on jotain erikoista. Feministit eivät pelkästään usko siihen – he haluavat uskoa siihen. He yrittävät väen vängällä hakea yhteiskunnastamme merkkejä siitä, että olemme luisumassa naisten silmittömään sortoon, ja väittävät konservatiivipoliitikkojen ajavan sellaista. Jos feministeille yrittää selittää, että emme me ole tekemässä naisista synnytyskoneita, ja mitä oikeasti uskommme ja tavoittelemme, he kiistävät puheet vihaisesti ja kieltäytyvät kuuntelemasta. He eivät hyväksy vakuutteluja, että kukaan ei ole alistamassa heitä Mooseksen lakiin, koska heille kyseessä ei ole vain pelko vaan myös kutkuttava fantasia. Kuten sanottua, he nimenomaan haluavat uskoa, että moinen olisi mahdollista, mikä on kohtalaisen kieroutunutta.

Ihminen ei pääse ihmisyyttään pakoon, ja vahvinkaan feministinen aivopesu ei päihitä kymmenien tuhansien vuosien saatossa kehittyneitä ominaisuuksia. Jos viettejään yrittää tietoisesti pitää aisoissa, ne yleensä löytävät purkautumiskanavan ja voivat ottaa hyvinkin kieroutuneita muotoja. Jos uskottelet itsellesi, että aggressiivisten ja vahvojen miesten sijaan seksikkäitä ovat pehmomiehet ja että naisen alistuminen on joka tasolla paha asia, voit lopulta huomata katsovasi silmät kiiluen tv-sarjaa, jossa miehinen aggressio ja naisen alistaminen on viety järisyttäviin sfääreihin.

Tiina Wiik on oululainen varakaupunginvaltuutettu ja blogisti.

%d bloggers like this: