SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Suurinta poliittista epäkorrektiutta on totuus.” Timo Hännikäisen haastattelu

Timo Hännikäisen kolmastoista teos, esseekokoelma Pyhä yksinkertaisuus, ilmestyi Kiukaalta syyskuussa. Historia-aiheisia esseitä sisältävän kirjan johdantoluku on luettavissa täällä. Uutuuskirjan tiimoilta Hännikäistä haastatteli Olli Virtanen.

Kerro lyhyesti kirjan syntyhistoriasta.

Pyhä yksinkertaisuus sai alkunsa parisen vuotta sitten. Alkuperäisen idean antoi ystäväni, sosiologi ja matkakirjailija Erkki Lampén. Hän sanoi, että jonkun pitäisi kirjoittaa kirja idealistisin motiivein tehdyistä vääryyksistä, koska aiheesta ei ollut mitään kokonaisesitystä. Tartuin tähän ideaan ja annoin sen hautua. Ensimmäinen ongelma kirjaa hahmotellessa oli aineiston suunnaton laajuus. En halunnut tehdä mitään kattavaa tietokirjamaista teosta, vaan pikemminkin tarkastella esseemuodossa ilmiön taustalla vaikuttavaa mentaliteettia. Niinpä valitsin muutaman historiallisen tarkastelupisteen, lähinnä sellaisia joista olin itse kiinnostunut tai joista minulla oli hyvä pohjatietämys. Halusin tehdä ajallisesta haitarista laajan, valikoimani esimerkkitapaukset ulottuvat 1400-luvun lopusta omaan aikaamme saakka.

En yleensä käytä kirjan varsinaiseen kirjoittamiseen juuri puolta vuotta pidempää aikaa, ja pyrin välttämään liikoja rönsyjä kokonaisuudessa. Tämä johtuu tietenkin lyhytjänteisyydestä, mutta sille on muitakin syitä. En halunnut analysoida aihetta puhki, vaan tarjota joitakin vähemmän sovinnaisia näkökulmia ja antaa tilaa lukijan omille johtopäätöksille. Suurimman osan kirjan luvuista kirjoitin kuluneena kesänä, mutta ajatustyö ja varsinkin aineiston kerääminen kesti paljon pidempään. Kaikista kirjoistani Pyhä yksinkertaisuus on vaatinut eniten lähdekirjallisuutta: laskeskelin, että luin noin viisi teosta per luku, ja niiden lisäksi lukuisia lehtiartikkeleita ja muita lyhyempiä lähdetekstejä.

Onko meidän aikamme vapaa hyvän nimissä tehtävästä pahasta vai sille jopa erityisen altis?

Se mentaliteetti, joka saa pyhittämään likaiset keinot, elää ja voi hyvin. Tässä mielessä Pyhä yksinkertaisuus on moraliteetti. En kuitenkaan käsittele siinä nykyajan ilmiöitä mitenkään perusteellisesti, enimmäkseen vain viittaan niihin. Tämä on tietoinen ratkaisu, johon päädyin siksi, etten halunnut syöttää valmiita tulkintoja, ja koska ajatteleva lukija kyllä tajuaa yhteydet erikseen alleviivaamattakin.

Havaintojeni perusteella ajattelutapa, jossa hyveestä tehdään todellisuudesta irrallinen prinsiippi, omitaan se itselle ja määritellään vastustajat sen vastakohdaksi, on pikemminkin yleistynyt kuin väistynyt. Poliittinen kaksinapaistuminen lisää tällaista asennoitumista, ja lisäksi näkyvissä asemissa olevat vaikuttajat keksivät jatkuvasti erilaisia mörköjä, jotka uhkaavat koko sivistynyttä yhteiskuntaa ja joiden vastaiseen taisteluun kaikkien pitäisi osallistua. Näitä mörköjä ovat muun muassa ”populismi” ja ”informaatiovaikuttaminen”. Jälkimmäisellä voidaan tarkoittaa käytännössä mitä tahansa julkista kirjoitusta tai puhetta, jonka toimittajat tulkitsevat haitalliseksi. Tällaisilla leimasanoilla voidaan leimata mielipiteet tai yksilöt yhteiskunnalle vaarallisiksi ja esittää ne osana jotakin johdonmukaista ja salamyhkäistä poliittista juonta.

Myös ilmastoliikkeessä on havaittavissa manikealaista hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Jotkut sen edustajat eivät näytä olevan kovin kiinnostuneita itse ilmastokysymyksen ratkaisemisesta, vaan heille on tärkeämpää löytää syntipukki: keski-ikäinen valkoinen mies, jonka syytä koko tuleva maailmanloppu muka on. Liikkeen keulakuvaksi on otettu alaikäinen autistinen tyttö, johon kohdistuva arvostelu saadaan lähtökohtaisesti tuntumaan sopimattomalta. Samalla teini-ikäisille tyypillinen fanatismi kohotetaan korkeamman viisauden ilmentymäksi.

Miten pärjäämme vertailussa vanhempiin aikoihin? Millaista tulevaisuutta odotat?

Monet hyvän nimissä tehdyn pahan äärimmäisimmistä ilmentymistä ovat tapahtuneet diktatuureissa tai poikkeusolojen vallitessa. Meillä demokratia ja lakiin perustuva yhteiskuntajärjestys jarruttavat sellaisia. Lisäksi elämme pitkään jatkunutta rauhan ja vaurauden aikaa, joten väkivaltaiset joukkovainot tuntuvat tällä hetkellä epätodennäköisiltä. Vakiintuneet olot ovat toisaalta heikkoutemme, koska tietyt kansalaisvapaudet ovat muuttuneet meille niin itsestäänselviksi, ettemme ymmärrä kuinka helposti ne katoavat. Vihapuhelakien vaatijat eivät tunnu ymmärtävän, mitä ne oikeasti tarkoittaisivat ilmaisunvapauden kannalta. Entiset itäblokin maat, joilla on tuore historiallinen kokemus totalitaarisesta järjestelmästä, ovat tässä valveutuneempia, ja niitä suojelevat tuon kokemuksen perusteella muodostuneet sosiaaliset tabut. Kulttuuri, jossa ihmisiä ilmiannetaan väärien mielipiteiden esittämisestä, painostetaan heidän työnantajiaan ja yritetään sulkea heidät normaalin yhteiskuntaelämän ulkopuolelle, on nykyään länsieurooppalainen ja yhdysvaltalainen ilmiö.

Tulevaisuutta en lähde ennustamaan, elämme aikaa jolloin hyvinkin yllättävät ja rajut yhteiskunnalliset käänteet ovat mahdollisia. Kaikki riippuu siitä, onko totalitaarisille taipumuksille riittäviä vastavoimia ja säilyykö yhteiskuntajärjestys.

Kumpi on alttiimpi hyvän nimissä tehtävälle pahalle, kansa vai hallitus?

Historiallisesti nämä ovat usein kietoutuneet yhteen. Monissa tapauksissa on vaikea sanoa, onko hysterian ja vainon ilmapiiri saanut alkunsa hallinnosta vai tavallisten ihmisten keskuudessa. Esimerkiksi Euroopan noitavainot eivät mitenkään yksiselitteisesti olleet ylhäältä päin käynnistetty ilmiö. Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla noitapaniikki alkoi levitä spontaanisti rahvaan parissa maalaiskylissä, ja hillitäkseen sitä hallinto järjesti muutamia näyttäviä oikeudenkäyntejä ja teloitti joukon noidiksi epäiltyjä. Toisaalta tunnetaan sellaisiakin vainon muotoja, jotka ovat selvästi ylhäältä organisoituja, esimerkkinä Stalinin puhdistukset 1930-luvulla. Mikään joukkovaino ei kuitenkaan olisi voinut toteutua ilman aktiivista osallistumista ruohonjuuritasolla. Perussääntö on, että tällaisten ilmiöiden käynnistyttyä hallinto ja kansa ruokkivat toistensa pahimpia ominaisuuksia.

Kirjoitat Ilmari Kiannosta, joka sisällissodan aikaan julisti pyhää sotaa punaisia vastaan ja kannatti ankaria puhdistustoimenpiteitä, mutta lievensi näkemyksiään kohdattuaan sodan raadollisen puolen. Onko tällaisesta fanatismista mahdollista ”parantua” Kiannon tapaan, ja millä keinoin?

Minusta ajatus, että ihminen lajina voisi ”parantua” pahimmista ominaisuuksistaan ja jalostua johonkin korkeampaan muotoon, on itsessään osa ”pyhäksi yksinkertaisuudeksi” kutsumaani ilmiötä. Sellainen tavoite vie aina ihmiseltä henkisen vapauden ja johtaa usein väkivaltaan. Yksilötason henkinen kehitys on toki mahdollista, kuten Kiannon esimerkki osoittaa, mutta utopioita ei ole syytä rakennella. Kuvaamani ominaisuudet tulevat aina olemaan riesanamme.

Kaikki idealistisin syin tehdyt sikailut kumpuavat viime kädessä oikeutetun aggression tunteesta. Se on meihin sisäänrakennettu tunne, kenties jopa tarve. Jokainen kokee olevansa oikeuden puolella vääryyttä vastaan, ja joskus jopa sisimmässämme kaipaamme joutua törkeän ja suoraviivaisen vääryyden kohteeksi, koska sen nostama suuttumus on niin elähdyttävää. Tämä tunne on myös verraton yhteisöllinen sidosaine – en usko, että suomalaiset olisivat talvisodassa taistelleet niin määrätietoisesti ilman sitä. Mutta se on myös vaarallinen tunne ja voi johtaa monenlaisiin äärimmäisyyksiin. Maailmankatsomuksia ei missään nimessä pitäisi perustaa sen varaan. Meidän pitäisi kavahtaa jyrkälle kaksinaisuudelle perustuvia ideologioita, joiden mukaan pahan edustajat seisovat edistyksen, onnen ja tasa-arvon tiellä.

Onko kansallismielinen liike vaarassa joutua kuvaamasi kaltaisen hysterian valtaan?

Mikään poliittinen liike ei tietenkään ole vapaa sellaisesta vaarasta. Nationalismi on historiassa saanut myös totalitaarisia muotoja, mutta itsessään se ei perustu absoluuttisille viholliskuville. Sen käsitys sisä- ja ulkoryhmästä ei ole arvolatautunut: omaan kansaan kuulumattomat eivät välttämättä ole pahoja tai alempiarvoisia, ainoastaan eksistentiaalisesti vieraita. Se ei sisällä ajatusta kaikille yhteisestä totuudesta ja on kiinnostuneempi oman sisäryhmän elinehtojen turvaamisesta kuin muiden tuhoamisesta. Mutta toki epäterveet ilmiöt voivat puhjeta kansallismielistenkin keskuudessa. Nykyään on yleistä epäillä jokaista uutisoitua seksuaalirikosta ulkomaalaisen tekemäksi ja jotkut ovat vaatineet jopa islamin harjoittamisen kieltämistä – ikään kuin emme itse olisi kykeneväisiä pahaan tai etnisten ristiriitojen syy voitaisiin palauttaa yhteen uskontoon. Samoin kaikkea valtamediassa kirjoitettua pidetään helposti silkkana propagandana, asiaa tarkemmin tutkimatta. Pidän näitä kuitenkin enemmän tavanomaisen joukkotyhmyyden ja mielipideilmaston jakautumisen tuotteina kuin merkkeinä varsinaisista totalitaarisista taipumuksista.

Tällä hetkellä vastustajaa demonisoiva mielenlaatu ja pyrkimys vapaan mielipiteenvaihdon tukahduttamiseen on vahvinta niin sanotussa punavihreässä sektorissa, mielestäni kahdesta syystä. Ensinnäkin vasemmistolla ja liberaaleilla on pitkään ollut hallussaan kulttuurinen ylivalta, ja tämän hegemonian totalitaarinen luonne on paljastunut nyt kun se on saanut haastajan. Omat arvot yritetään valaa betoniin, tehdä niistä virallisia ja vaihtoehdottomia, koska ne koetaan uhatuiksi. Nykyvasemmisto on niin kiintynyt omiin uhrikertomuksiinsa, ettei se osaa nähdä itseään vallankäyttäjänä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa se käyttää MeToo -kampanjassa ja yliopistokampuksilla vastustajiaan kohtaan samanlaisia keinoja, joita sitä itseään vastaan käytettiin 1940-50-lukujen kommunistihysterian aikana.

Toinen syy on vasemmistolaisessa ajattelussa piilevä totalitaarinen juonne, jota vasemmiston piirissä ei kunnolla tiedosteta ja joka kumpuaa sen kollektivismista: mielipiteitä tai edes tosiasioita ei punnita sellaisinaan, vaan sen mukaan mikä taho ne esittää tai mitä ne kenties aiheuttavat. Eriävää mielipidettä jostakin dogmiksi korotetusta asiasta ei pidetä pelkkänä näkemyksenä, vaan aktiivisena tekona: se ”edistää syrjintää” tai ”uusintaa sortavia rakenteita”. Niinpä sen esittäjään ei voi suhtautua kuin kehen tahansa erimieliseen, vaan hänet täytyy vaientaa, eristää tai häpäistä.

On tietenkin riski, että vastaavanlaista poliittista vaikutusvaltaa saadessaan kansallismieliset rakentaisivat samanlaisen kontrollikoneiston. Niinpä meidän tulisi pitää erityisen lujasti kiinni vapautta korostavista periaatteista, tehdä selväksi niin itsellemme kuin muille, että me kannatamme sitä liikkumavaraa jonka vastapuoli yrittää viedä. Henkisen vapauden perinteestä pitäisi rakentaa niin luja, ettemme itsekään saisi sitä helposti murretuksi.

Kehotat kirjassasi lukijaa miettimään, mitä hän ei olisi valmis tekemään kannattamansa asian puolesta. Mitä itse et olisi valmis tekemään?

Tiesin, että minulta kysyttäisiin tätä jossakin vaiheessa, ja olen miettinyt asiaa. Kysymykseen vastatessa on syytä keskittyä niihin asioihin, jotka ovat omassa valtapiirissä. Voisin esimerkiksi sanoa, etten painaisi ydinaseiden laukaisunappia. Mutta en koskaan tule olemaan niin korkeassa asemassa että joutuisin tällaisen valintatilanteen eteen, joten vastaus olisi silkkaa konditionaalista pidättäytymistä.

Vastaan, että en ainakaan tarkoituksella levittäisi väärää tietoa asiaani edistääkseni. Tämä asia on omassa vallassani, ja kirjailijana ja kustantajana minulla on siinä myös tavanomaista suurempi vastuu. Tämä on myös erityisen tärkeä asia, eikä pelkästään oman uskottavuuden kannalta. Yhteiskunta, jossa mihinkään informaatioon ei voi luottaa eikä yleisen rationaalisuuden puitteita ole, on vain askeleen päässä täydellisestä hajaannuksesta tai sen vastapoolista eli tyranniasta. Kun ihmiset lakkaavat luottamasta toisiinsa, heitä on helppo hallita. Valehtelemalla saavutettu hyöty on parhaimmillaankin lyhytaikaista, ja suurinta poliittista epäkorrektiutta on totuus.

”Pyhä yksinkertaisuus” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta ja suurista kotimaisista verkkokirjakaupoista.

 

%d bloggers like this: