SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Viimeisen ihmisen paradoksit

M. A. MERETVUO

Katsokaa! Minä näytän teille viimeisen ihmisen, Zarathustra sanoi. Ja siellä, missä viimeinen ihminen on juomassa, ovat kaikki kaivot myrkytettyjä. Viimeinen ihminen sanoi:

Tarvitsemme uusia ihmisiä kaukaisilta mailta, koska meitä syntyy täällä niin vähän. Ja silti puheet väestön vaihtumisesta ovat valetta! Tarvitsemme lisää oikeuksia naisille ja seksuaalivähemmistöille. Ja silti tarvitsemme maahan erityisesti niitä, jotka näitä oikeuksia ovat valmiita polkemaan! Mitään rotuja ei ole olemassa. Ja silti valkoiset ovat rasisteja! Mitään kansoja ei ole olemassa. Ja silti tietyt kansat ovat syyllisiä hirmutekoihin, toiset taas aina alistettuja! Kaikilla tulee oikeus mielipiteeseen. Ja silti kukaan ei saa olla eri mieltä kanssamme! Kaikkien tulee saada olla sellaisia kuin ovat. Silti kukaan ei saa olla erilainen! Ihmisoikeudet ovat tärkeintä. Ja silti dehumanisoikaamme ne, jotka rohkenevat olla eri mieltä! He ovat natseja: viekäämme heidät keskitysleiriin!”

Niin puhui viimeinen ihminen ja oli tyytyväinen itseensä. Niin hän myös rakensi maailmaansa. Siinä maailmassa ei saanut olla miestä eikä naista, ei mustaa eikä valkoista. Kaikkien tuli olla roduttomia ja sukupuolettomia, olisihan muu ollut loukkaavaa! Keksittiin erilaisia kiertoilmauksia pahojen sanojen tilalle mutta lopulta loppuivat sanat kesken, koska ei saanut mulattiakaan enää sellaiseksi sanoa. “Ei saa sanoa…” oli viimeisen ihmisen lempilause, ja kiellettyjen sanojen listoista paisui kirjojen paksuisia. “Ei ole olemassa…”, se oli aivan erityisen tärkeää viimeiselle ihmiselle, nimittäin toisten olemassaolon tai olemattomuuden määrittely. Ja niin viimeinen ihminen kielsi puheen ja kirjoittamisen, koska huomattiin, että mitään ei voinut kuvailla määrittelemättä sen ulkoisia tai sisäisiä ominaispiirteitä. Ja olivathan ominaispiirteet loukkaavia! Kukaan ei saanut tästä olla eri mieltä, sehän oli jo selvää vihapuhetta.

Kielletään!”, huusi viimeinen ihminen. Ja niin kiellettiin. Kiellettiin osallistumasta, kiellettiin käyttämästä, kiellettiin puhumasta, kiellettiin sanomasta, kiellettiin kirjoittamasta. Kiellettiin tunnuksia, kiellettiin järjestöjä, kiellettiin lauluja, kiellettiin tapahtumia. “Kielletään me ensin, koska muuten eri mieltä olevat ehtisivät ensin kieltämään meidät”, järkeili viimeinen ihminen. Ja niin kieltämällä rakennettiin parempaa maailmaa. “Kielletään kauhu koska se pelottaa, kielletään raskas musiikki koska se on liian aggressiivista. Jokuhan voi hätääntyä! Tuleehan kaikilla olla oma turvatilansa!” Sana oli vapaa vain, kun se oli viimeisen ihmisen hyväksymää ja tarkastamaa. Kohta ei kukaan muuta ehtinyt tehdäkään, kuin tarkkailla toisen sanomisia, mutta sitten joku keksi sen kaikkein kavalimman: saattoihan joku nimittäin sanomattakin ajatella kiellettyjä asioita! Ja niin viimeinen ihminen mietti päänsä puhki, miten voitaisiin tarkkailla ihmisiä väärien ajatusten varalta ja miten niistä rangaista, vaikka niitä ei edes ääneen sanottaisi.

Sukupuolesta tuli viimeiselle ihmiselle obsessio. Kaikkien tuli käyttää samaa vessaa, ja lopulta kaikilla vaadittiin olevan samanlainen sukupuolielin, sillä olihan mikä tahansa uloke sorron symboli. Vanhoista ajoista vielä luettiin historiankirjoista mutta siinä piili pahan vaikutuksen siemen. Ja niin piti historia vaientaa, olihan historiassa paljon valkoisen heteromiehen tekemää. Eikä homouskaan enää ollut hyvä, olihan siinäkin usein liikaa maskuliinisuutta. Viimeiselle ihmiselle kelpasi vain sukupuolestaan ja suuntautumisistaan epävarma olento. Jokainen kirja, taideteos ja sävellys oli miehen tekemänä paha. Mutta sitten piti hävittää myös jokainen auto, rakennus ja tekninen laite. Ne kaikki nimittäin pitivät sisällään kätkettyjä patriarkaalisia arvorakenteita! Mutta eivät naisetkaan vain hyvää olleet tehneet: heidänkin lauluissaan usein oletettiin olevan sellainen kuin “mies” ja “nainen”, ja usein vielä toisiinsa rakastuneina! Tämä oli tietenkin kiellettävä. Kukaan ei saanut olla mitään ja vasta silloin viimeisen ihmisen tasa-arvo toteutui: kun kaikki olivat yhtä alhaisia, kyvyttömiä, heikkoja, löysiä, lihavia, likaisia ja tyhmiä. Silloin kenelläkään ei nimittäin ollut omasta alhaisuudestaan enää paha mieli.

Mutta mitään näistä asioista ei tietenkään saanut sanoa koska viimeinen ihminen kuvitteli omistavansa kaikki maailman arvot ja oikeudet. Ja niin hän marssi viimeiseen leposijaansa onnellisena siitä, että oli tuhonnut kaiken eriarvoisuuden tuhoamalla kaiken mikä toisistaan erottuu. Mutta katsokaa! Silloin tuli taivaalta Zarathustran kotka ja käärme. Ne iloitsivat viimeisen ihmisen poismenosta ja näkivät jo kaukana horisontissa sen, joka oli maan tarkoitus. Zarathustra hymyili itsekseen ja ajatteli: “Tämän minä tiesin ja näin, eikä sitä ollut vaikea tietää eikä nähdä.” Niin Zarathustra hautasi viimeisen ihmisen, eikä siitä jäänyt tähän maailmaan pienintäkään jälkeä.

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016) sekä romaanin ”Pilvikädet” (2018).

Information

This entry was posted on lokakuu 21, 2019 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: