Turkki ja hampaaton imperiumi

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Donald Trumpin uskollisimpienkin eurooppalaisten ihailijoiden voi olla vaikea nähdä mitään hyvää hänen päätöksessään vetää Yhdysvaltain joukot Pohjois-Syyriasta. Vetäytyminen avasi tien Turkin hyökkäykselle, joka voi pahimmillaan tuottaa satoja tuhansia pakolaisia ja palauttaa juuri lyödyn Isisin alueen (ja länsimaiden) päänsäryksi. Turkin lisäksi sotilaallista tyhjiötä ovat ryhtyneet täyttämään Syyrian hallitus ja Venäjä, mikä tarkoittaa jo valmiiksi sekavan tilanteen mutkistumista entisestään.

Pohjois-Syyrian raja-alueen, jonka Yhdysvallat salli kurdien ottaa omaksi enklaavikseen, tarkoitus oli ilmeisesti toimia vastapainona Bashar al-Assadin hallinnolle. Ongelmana oli vain, että se myös hermostutti Turkkia, pitkäaikaista Nato-liittolaista. Turkki on alusta saakka pitänyt kurdialuetta uhkatekijänä ja halunnut eristää sen omasta kurdiväestöstään. Hyökkäyksen tarkoituksena on ajaa kurdit etelään ja asuttaa heidän tilalleen Turkin alueella majailevia Syyrian pakolaisia, lähinnä sunnalaisia arabeja. Käytännössä kyse on siis strategisista syistä suoritettavasta etnisestä puhdistuksesta.

Parin viikon sisällä Pohjois-Syyriaan on syntynyt tilanne, joka ei tyydytä ketään. Vetäytymispäätös on saanut kurdit ymmärrettävästi vieraantumaan Yhdysvalloista ja pitämään sitä epäluotettavana liittolaisena. Syyrian hallituksen joukkojen väliintulo on puolestaan estänyt Turkkia saamasta monia tärkeitä alueita haltuunsa, mikä vain lisää Turkin kaunaa amerikkalaisia kohtaan. Kaikki hauraskin voimatasapaino alueella on menetetty. Ainoa kuviteltavissa oleva mahdollisuus tilanteen vakauttamiseksi olisi se, että Syyrian armeija ottaisi koko raja-alueen haltuunsa ja neuvottelisi kurdien kanssa jonkinlaisen sopimuksen, joka palauttaisi heidät Syyrian keskushallinnon alaisuuteen.

Oudointa on se, että Trumpin vetäytymispäätös vie Yhdysvalloilta kaiken vaikutusvallan Syyriassa. Jäljelle jäävillä amerikkalaisjoukoilla ei ole tehtävää eikä merkitystä. Jos Trump halusi pestä kätensä koko Syyrian sotkusta, miksei hän saman tien vetänyt kaikkia joukkojaan pois? Asialle on kaksi vaihtoehtoista selitystä. Ensimmäisen mukaan Trump on nerokas geopoliittinen peluri, jonka logiikkaa tavalliset kuolevaiset eivät vain tässä vaiheessa kykene ymmärtämään. Toinen – realistisempi – selitys on, että hänen ulkopolitiikkansa on yksinkertaisesti epäjohdonmukaista, impulsiivista ja heikkoa.

Toisaalta Yhdysvaltain päätöksessä hylätä kurdit ei ole historiallisesti mitään ihmeellistä. Kurdit ovat maantieteellisesti hajanainen etninen ryhmä ilman omaa valtiota, ja Yhdysvaltain ryhmille antama tuki on perinteisesti ollut ailahtelevaa. Niitä on tuettu niin kauan kuin siitä on ollut hyötyä, sen jälkeen liittolaissuhde on ennen pitkää katkennut. Turkki puolestaan on valtio, ja lisäksi Nato-liittolainen, mikä tarkoittaa paljon kiinteämpää intressiä. Ne, joiden mielestä kansallisvaltio on aikansa elänyt rakenne, joutuvat viimeistään nyt huomaamaan, mikä merkitys kansallisvaltiolla liittolaissuhteineen todella on.

Kun kylmä voimapolitiikka astuu näyttämölle, huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka odottavat reilua peliä ja kavahtavat väkivallan tai sen uhan potentiaalia ongelmien ratkaisemisessa. Tässä tilanteessa narrin rooliin on joutunut EU. Se voi tuomita Turkin toimet julkilausumissaan, mutta Recep Tayyip Erdogan estää radikaalimmat toimenpiteet uhkaamalla päästää alueellaan olevat miljoonat syyrialaispakolaiset Eurooppaan. Vuoden 2015 siirtolaiskriisin toistuminen mahdollisesti vielä pahempana versiona on jykevä kiristyskeino, sillä toteutuessaan se voisi hyvinkin johtaa koko unionin hajoamiseen.

EU saa nyt kiehua itse keittämässään liemessä. Se on itse, kansainvälisten sopimusten vastaisesti, ulkoistanut ulkorajojensa valvonnan islamistisen johtajan hallitsemalle Turkille. Se on antanut portinvartijalle aseen, jota nyt pidetään sen ohimolla.

Ja mikä hulluinta, mikään ei estäisi EU:ta ottamasta asetta pois Erdoganilta. Ulkorajat voitaisiin sulkea, ja Erdoganin uhkauksista katoaisi voima. Kolme- ja puolimiljoonaisen ihmisjoukon päästäminen Eurooppaan voitaisiin myös tulkita sotatoimeksi ja todeta, että yksikin liike siihen suuntaan tarkoittaisi ilmaiskuja Ankaraan. Tämä tietenkin ajaisi Turkkia Venäjän kainaloon, mutta tarvitsisiko meidän oikeasti välittää siitä?

Mutta EU:lla ei ole ainuttakaan divisioonaa. Yhteinen puolustus, yksi unionin harvoista hyvistä ideoista, on edelleen olemassa vain paperilla. Jos EU kykenisi puolustamaan jäsenmaitaan öykkärivaltioiden painostusyrityksiltä, sillä olisi selvä legitimiteetti. Mutta sen puolustus on tällä hetkellä yksinomaan Naton varassa, eivätkä Yhdysvaltain ailahtelevuus ja Turkin röyhkeä sooloilu lupaa hyvää sotilasliiton toimintakyvylle. EU on säälittävän heikko eikä sillä näytä olevan poliittista tahtoa vahvistua.

Avainasemassa ulkorajojen turvaamisessa ovat tällä hetkellä yksittäiset kansallisvaltiot. Niiden joukosta näyttääkin löytyvän sitä poliittista tahtoa, joka unionilta kokonaisuudessaan puuttuu. Ironista on, että katastrofia estämään ovat lupautuneet EU-komission ja unionin vanhojen maiden pahimmat silmätikut: Unkari ja muut Visegrád-ryhmän maat. Viime viikolla Unkari, Puola, Tsekki ja Slovakia pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että niiden on yhteisvoimin torjuttava siirtolaisvyöry sellaisen syntyessä. Maantieteellisessä avainasemassa on Unkari, jolle muut Visegrád-maat ovat luvanneet pahimman sattuessa toimittaa kaiken tarvittavan avun, mukaan lukien sotilasjoukkoja etelärajan valvontaa varten. Tulossa on myös Keski-Euroopan puolustusyhteistyöjärjestön suuri sota- ja kriisiharjoitus, johon osallistuvat Visegrád ryhmän maiden lisäksi Itävalta, Slovenia ja Kroatia. Pallo on nyt näillä Euroopan todellisilla portinvartijoilla, joista on täkäläisessä lehdistössä maalailtu kauhukuvia unionin epädemokraattisina hajottajina.

Eurooppa on tilanteessa, jossa poliittinen pelikenttä muuttuu nopeammin ja arvaamattomammin kuin osaamme hahmottaa. Kansallisten hallitusten merkitys ei ole vähenemässä, vaan kasvamassa. Siksi juuri kansallisella tasolla on syytä pitää silmät auki ja olla valmis ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Kenties vanhojen turvarakenteiden horjuessa alkaa vakavampi ja laajempi keskustelu tulevaisuuden vaihtoehdoista, kuten Intermarium-yhteistyöstä. Syyrian kriisin myönteinen puoli saattaa olla sen havahduttava vaikutus.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.