SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 3)

GIL BARKEI   (suomentanut Olli Virtanen)

(Kirjoitussarjan aiemmat osat: osa 1, osa 2)

Itä pelasti nahkamme”, tokaisi kerran eräs ystäväni. Tällä hän tarkoitti sitä Saksojen yhdistymisen myötä yhteiskuntaan äkkiä tupsahtanutta reilun 16 miljoonan ihmisen ryhmää, jotka vasemmiston harmiksi hidastivat Saksan etenevää monikulttuuristumista. Vielä rajatarkastuksia, rajanylityspaikkojen jonoja ja rajavartijoita paljon vahvempana on mieleeni jäänyt isovanhempieni ilo muurin murtumisesta.

En tule milloinkaan unohtamaan, kuinka seisoin isäni kanssa Brandenburgin portilla kyynelsilmin katselemassa muuria rikki moukaroivia miehiä. Yhdistymisen myötä, musta-puna-keltaisten lippujen liehuessa, heräsivät myös yhteenkuuluvaisuuden tunne ja saksalaisten tahto puolustaa kansallisia intressejään. Helmut Kohlin ”konservatiivinen” hallitus, joka oli luvannut laittaa Itä-Saksan asiat kuntoon, sysäsi nämä kansallistunnon ilmaukset kuitenkin syrjään jo vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksen myötä (jota ranskalainen Le Figaro -lehti kutsui ”Versailles’n sopimukseksi ilman sotaa”). Minä puolestani tulin vasta yhdistymisen jälkeisinä vuosina varsinaisesti tietoiseksi saksalaisesta identiteetistäni.

Kotimaata ovat niin länsi kuin itä

Perheeni kanssa tekemilläni matkoilla ja luokkaretkillä pyöräilin pitkin vanhaa rajaa, meloin Spreewaldilla, Mecklenburgin järviseudulla ja Oder-joella. Käyskentelin Sanssoucin palatsin puistossa Potsdamissa ja vaelsin Thüringenin halki. Berliini, Westfalen ja Itä-Saksa olivat kaikki minulle kotia.

Vuoden 1990 jalkapallon maailmanmestaruutta seurasi vuoden 1996 Euroopan mestaruus. Avainpelaajiin kuului Matthias Sammer, entinen Itä-Saksan maajoukkuepelaaja, joka valittiin vuonna 1996 Euroopan vuoden jalkapalloilijaksi. Michael Schumacher hurjasteli voitosta voittoon, Boris Becker kilpaili vielä tenniskentillä, ja saksalaiset nyrkkeilijät niittivät menestystä. Ulkomailla näki jälleen saksalaisia univormuja ja panssarivaunuja. Berliinistä tuli pääkaupunki, ja Potsdamer Platzilla muurin vanhalla kuolemankaistalla tanssivat nostokurjet.

Brandenburgissa Saksa piti yhtä

Vuonna 1997 seurasin uimapaikan pienestä kioskista päivittäin sanomalehtien otsikoita Oder-joen tuhoisasta tulvasta. Hiekkasäkkejä raahaavat Bundeswehrin sotilaat, joille vanhempani ja opettajani aina muutoin vain nyrpistivät nenäänsä, olivat sankareitani. Oderin tulviessa Brandenburgissa tämä uusi Saksa piti yhtä.

Uimahyppytornin tungoksessa tilanne oli kuitenkin toinen. Saksalaisena sain alati osakseni solvauksia. Kun valitin jatkuvasta etuilusta, edessäni seisoi saman tien pari minua vähintään kolme vuotta vanhempaa poikaa. Luokkatovereideni kokemukset olivat samanlaisia.

Opettajat keskittyivät ennemmin sen pohtimiseen, oliko hyväksyttävää näyttää peruskoululaisille ”Schindlerin lista”. Ylityöllistettyä uimavalvojaa ei nyt muutenkaan kiinnostanut niin kauan kuin kukaan ei hukkunut, eikä äitinikään juuri huomannut auringonotoltaan mitään. Kesäisen päivämme lopuksi myötätuntomme oli uloskäynnillä niiden puolella, joiden pyörät oli varastettu uimaretken aikana.

Samanlaisia kokemuksia Ruhrin alueella

Jo tuohon aikaan uimapaikat, joissa näki yhä enemmän poliiseja ja vartijoita, olivat polttopisteitä kulttuurisodassa, jota vain toinen osapuoli kävi, koska toinen osapuoli kieltäytyi tunnustamasta sodan olemassaoloa. Vanhempiemme sukupolven yhdysvaltalaisrunoilija Carl Sandburgilta lainaama hyvän olon slogan ”joskus ne julistavat sodan, eikä kukaan tule” muuttui muotoon ”sota on julistettu, mutta vain toinen osapuoli on tullut”.

Tällä hetkellä uimaretkille uskaltautuu vain eräälle Brandenburgin järvelle. Niinpä suuttumus on sitäkin suurempi siitä, että poliitikot ja media ovat vasta tänä kesänä heränneet hämmästelemään uimapaikkojen ongelmia.

Sillä myös Berliinin ulkopuolella, vierailulla sukulaisten ja ystävien luona Nordrhein-Westfalenissa odotti samanlainen tilanne. Se, joka on kerran vieraillut Duisburgissa Marxlohin kaupunginosassa, Oberhausenin CentrO-kauppakeskuksessa tai Gelsenkirchenin päärautatieasemalla, tietää, että ”väestönvaihdon” kaltaiset kärjistetyt käsitteet eivät ole salaliittoteoria, vaan ainoastaan yritys kuvailla tosiasioita.

Ranskassa vielä pahempi tilanne

Ja ulkomailla sama tilanne – eihän, vaan paljon pahempi. Vanhan itäblokin maiden vaaroja suurenneltiin kernaasti, minä taas saatoin tuskin uskoa silmiäni vuosittaisilla kesälomamatkoillamme Ranskaan. Pariisissa mustalaislapset varastivat tarjoilijoille pöytiin jätetyt juomarahat, ja monilla kadunpätkillä valkoiset olivat jo vähemmistössä.

Suurille metroasemille, kuten Pariisin Les Hallesille, kerääntyi välillä kymmenittäin arabeja ja afrikkalaisia. Poliisi partioi yhtä lukuisana koirineen ja kivääreineen. Tällaiset näkymät tunsin Saksasta ainoastaan vapunpäivän uutisista. Pariisissa se oli kuitenkin arkipäivää, uusi pelottava normaalitila.

Esikaupungit ruutitynnyreinä

Vuonna 1995 pyöri elokuvateattereissa ranskalaiselokuva ”La Haine” (suom. Viha). Mustavalkoelokuva kolmesta nuoresta, juutalaisesta, mustasta ja arabista, näytti rapistuneet, rikollisuuden riivaamat esikaupungit sekä maahanmuuttajien ja poliisin väliset kahakat kauan ennen kuin Ranskan lähiöiden tilanne nousi Saksassa yleiseen tietoisuuteen.

Sellaiset yhtyeet kuin NTM (Nique ta mère, suom. ”pane äitiäsi”) loivat brutaaleilla, usein Ranskan turvallisuusviranomaisia uhkailevilla teksteillään katujen soundtrackin niihin aikoihin, kun hiphop oli Saksassa vielä lapsenkengissään. Tästä räjähdysherkästä esikaupunkiympäristöstä olivat kotoisin myös osa Charlie Hebdo -lehden toimitukseen ja Bataclan-konserttisaliin hyökänneistä islamistiterroristeista.

Saksalaiset poliitikot eivät oppineet mitään

Saksalaiset poliitikot olisivat voineet oppia paljon katsahtamalla läntiseen naapurimaahamme – junamatka Charles de Gaullen lentokentältä Pariisin keskustaan tarjoaa jo paljonpuhuvia näkymiä. Sen sijaan he toimivat kuin ne kuuluisat kolme apinaa, jotka peittävät silmänsä, korvansa ja suunsa, ja toistivat samat virheet.

Ehkä tämä johtui myös siitä, että monikulttuurisuuden aiheuttamia ongelmia kaunistellaan Ranskassa samanlaisin selityksin kuin meillä. Esimerkiksi Viha-elokuvan tekijät lauloivat tuttua yksitoikkoista laulua poliisien harjoittamasta rasistisesta väkivallasta, johon tulevaisuudennäkymien puutteesta kärsivät syrjäytyneet vain reagoivat. Ja niinpä elokuvan loppukohtaus kuvaa nykyään, pitkän poliittisen toimettomuuden jälkeen, Ranskassa, Saksassa ja koko Länsi-Euroopassa vallitsevaa tilannetta.

Loppukohtauksessa seisovat vastakkain vertauskuvallisesti nuori musta mies ja nuori poliisi, jotka osoittavat toisiaan pistoolilla: ”Tämä on romahtavan yhteiskunnan tarina. Ja romahtaessaan se yrittää rauhoitella itseään toistamalla yhä uudestaan: ’Toistaiseksi menee vielä ihan hyvin. Toistaiseksi menee vielä ihan hyvin. Toistaiseksi menee vielä ihan hyvin.’ Tärkeää ei kuitenkaan ole se, miten putoaa, vaan se, miten tulee alas.” Mutta sen sijaan, että olisi valmistautunut alastuloon tai yrittänyt estää romahdusta, meidän yhteiskuntamme keskittyi toisiin asioihin, jotka muistuttavat kovasti nykyisiä prioriteetteja.

Olimme maailmansyleilijöitä…

Jugoslavian hajoamissodat toivat monietnisen ja moniuskontoisen valtion mahdottomuuden silmiemme eteen. Niinpä minunkin koululuokkani odotti valmiusasennossa, kun aivan kivenheiton päähän kodistani, suljetun uimahallin parkkipaikalle, rakennettiin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Voisi sanoa, että olimme tuohon aikaan maailmansyleilijöitä.

Monet meistä toivat mukanaan pieniä lahjoja leluvalikoimastaan lahjoittaakseen ne pääasiassa Bosniasta kotoisin oleville lapsille. Kaksi heistä tuli pian sen jälkeen meidän luokallemme. He olivat aluksi ujoja, melkein pelokkaita, mutta ajan myötä koko koulu oppi tuntemaan heidät ja toisesta heistä, Mohammedista, tuli ystäväni. Kävimme yhdessä uimassa ja otimme silloin tällöin mukaamme nuoren miehen, jolla oli vain yksi jalka, mutta joka silti oli ällistyksekseni hyvin ketterä.

ja pidimme yhtä

Äitini luona söimme usein päivällistä, Mohammedin pienessä huoneessa katselimme puolestaan silloin tällöin elokuvia, joista en ollut koskaan kuullut ja joita vanhempani eivät olisi ikinä antaneet minun katsoa. Ne olivat pääasiassa B-luokan toimintaelokuvia sotilaista tai ninjoista. Mohammed matki heidän liikkeitään, tanssi breakdancea ja oli yksi ensimmäisistä, jotka oikeasti osasivat tehdä voltin. Normaali äidinkielenopetus ei kuitenkaan ollut vieraskielisten oppilaiden vuoksi useinkaan mahdollista, monista tukiopetustunneista huolimatta.

Ennen luokkaretkelle lähtöämme koko luokka järjesti naapurustossamme kirpputorin. Jokainen toi myytäväksi muutamia vanhoja vaatteita tai leikkikaluja. Osa tuotoista meni kahdelle uudelle luokkatoverillemme, jotta heilläkin olisi ollut varaa matkaan. Monet kirpputorin asiakkaista lahjoittivat meille lisäksi jonkin vitosen tai kympin.

Pakolaisten jälkeen tulivat onnenonkijat

Peruskoulun jälkeen Mohammed jatkoi ammattikouluun, minä lukioon. Menetimme yhteyden toisiimme. Silloin tällöin tapasimme sattumalta ostoskeskuksessa tai julkisissa kulkuneuvoissa. Kun minä kerroin, miten minua oli koulussa nuhdeltu potkaistuani suutuksissani luokkatoverini tuolia, selitti hän puolestaan lyöneensä jonkun päähän pullon mäsäksi.

Eräänä iltana, se oli ensimmäisten kotibileiden aikaa, tapasin kioskilta olutta hakiessani erään Mohammedin bosnialaisen ystävän, joka oli aikaisemmin ollut rinnakkaisluokallamme. Hän ei kuitenkaan ilmeisesti tunnistanut minua, sillä hän alkoi vaatia kaveriltani hänen juuri ostamaansa tupakka-askia. Kun kysyin häneltä, eikö hän muista yhteistä kouluaikaamme ja tietääkö hän, mitä Mohammed nykyään tekee, hän vastasi vain: ”Se taitaa asua nyt Moabitissa tai Weddingissä.” Vastaanottokeskuksesta he ja muut perheet olivat muuttaneet pois. [Suom. huom. Moabit ja Wedding ovat Berliinin maahanmuuttajavaltaisia kaupunginosia.]

Niiden jälkeen, jotka oikeasti pystyivät kertomaan kranaattikeskityksistä ja joiden lapset maalailivat verenpunaisia sotanäkymiä, tulivat kaikkialta Kaakkois-Euroopasta kaikki mahdolliset onnenonkijat, jotka ottivat vaarin tilaisuudesta päästä Saksaan. ”Eiväthän nuo edes tule Jugoslaviasta!” manasivat muutamat naapurit kootessaan hujan hajan heitettyjä roskia kumoon kaadetuista roskiksista ja asentaessaan polkupyöriin ja kellarinoviin ylimääräisiä lukkoja.

Miksi te siedätte tätä kaikkea?!”

Monissa naapurustoni ovissa näkee nykyään kylttejä, jotka kehottavat tarkkaavaisuuteen murtovarkaiden varalta. Ne muistuttavat minua melkein 25 vuoden takaisista kehotuksista muistaa aina lukita ulko-ovi. Kun kaikesta huolimatta polkupyöriä jatkuvasti katosi sisäpihalta, kannoin oman pyöräni aina ylös asuntooni.

Muistan vielä, kuinka tapasin Mohammedin viimeisen kerran. Kävelimme kuten ennen koulupäivän jälkeen katuja pitkin ja ostoskeskusten läpi, pelleilimme ja lauoimme vitsejämme, joilla opettajat oli aina saanut niin hienosti hermostumaan. Kerroin hänelle vastaanottokeskuksen uusien tulokkaiden aiheuttamista ongelmista ja epämiellyttävästä kohtaamisesta hänen kiittämättömän kaverinsa kanssa, ja hän esitti minulle kysymyksen, jota pohdin yhä tänäänkin: ”Miksi te siedätte tätä kaikkea?!”

Gil Barkei on saksalainen toimittaja. Kirjoitussarja on alkujaan ilmestynyt Junge Freiheit -lehdessä syyskuussa 2019.

%d bloggers like this: