Tyrannin työhuoneessa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Suhtauduin aluksi tietyllä epäluulolla Oleg V. Hlevnjukin tuoreen Iosif Stalin-elämäkerran julkaisemiseen suomeksi. Suomeksi oli jo saatavilla Edvard Radzinskin ja Simon Sebag Montefioren laajat elämäkerrat, ja parhaillaan kansainvälinen yleisö odottaa kolmatta osaa Stephen Kotkinin suurteokseen, jota pidetään Stalin-tutkimuksen tähänastisena huippuna. Pystyisikö uusi kirja tarjoamaan mitään tuntuvasti uutta näkökulmaa aiheeseen tarkemmin perehtyneelle?

Osoittautui, että pystyi. Hlevnjukin Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta on suhteellisesta suppeudestaan (480 sivua) huolimatta tarkin ja monipuolisin suomeksi ilmestynyt neuvostodiktaattoria käsittelevä teos. Lisäksi sen ote poikkeaa selvästi aiemmin julkaistuista.

Edvard Radzinski esittää Stalinin eräänlaisena kauhukertomuksen hahmona, pahantahtoisuudessaan yli-inhimillisen johdonmukaisena demiurgina, jonka kummallisimmatkin ratkaisut noudattavat pirullista suunnitelmaa. Simon Sebag Montefiore puolestaan kuvaa Punaisen tsaarin hovissa -kirjansa alkupuolella bolševikkieliitin leppoisan oloista arkielämää, mutta 30-luvun puoliväliin ehdittäessä kirja muuttuu shakespearelaiseksi kuningasnäytelmäksi, jossa tämän eliitin jäsenet alkavat teurastaa toisiaan.

Hlevnjukin lähestymistapa on huomattavasti vähemmän dramaattinen. Stalin on hänelle ennen kaikkea poliitikko, ja sellaisena aikansa tuote. Stalinin mielipiteenmuodostukseen ja käytännön ratkaisuihin vaikuttivat aineellista niukkuutta sisältänyt kasvuikä, pappisseminaarivuosien tukahduttava kurinpito ja kapinalliset aatteet, bolševikkiliikkeen maanalaisen vaiheen poliittiset juonittelut, yleisvenäläinen äärimmäisyyksien ja väkivallan kulttuuri, imperiumin itsevaltainen perinne, vallankumouksen ja sisällissodan verisyys, V. I. Leniniltä opitut toimintatavat… Hlevnjuk huomioi myös diktaattorin patologisen epäluuloisuuden, joka elämän loppuvaiheessa kehittyi seniilin harhaisuuden asteelle, muttei ryhdy psykiatriksi. Stalinismia ei ilmiönä voi selittää Stalinin persoonallisuuden piirteillä, sillä hänen huipputehokkaaksi hiomansa valvonnan ja terrorin koneisto oli olennaisilta osiltaan jo rakennettu ennen kuin hän sai sen haltuunsa.

–

Väärinkäsityksiä oikaisemassa

Osittain Hlevnjukin teos on kirjoitettu vastapuheenvuoroksi niille nyky-Venäjällä yleisille ”vaihtoehtoisille” Stalin-historioille, joissa Stalinin tehokas johtamistapa on nostettu esikuvalliseksi. Stalinin uudet puolustajat eivät yleensä yritä kiistää stalinistisen hallinnon rikoksia, mutta syyttävät niistä alemman tason viranhaltijoita, jotka muka pimittivät oikeaa tietoa johtajalta. Heidän mukaansa esimerkiksi vuosien 1937-38 suuri terrori kehittyi spontaanisti eikä Stalinilla itsellään ollut siinä merkittävää roolia. Halu kumota muodikkaat mytologisoinnit selittää osaltaan Hlevnjukin pedanttisuutta jättimäisen lähdeaineiston tulkinnassa.

Kuitenkin Hlevnjuk onnistuu kumoamaan lännessäkin yleisiä väärinkäsityksiä. Monet Stalinia koskevat tunnetut anekdootit eivät saa tukea mistään luotettavista lähteistä. Esimerkiksi tarina, jonka mukaan Stalin kieltäytyi toisen maailmansodan aikana vaihtamasta saksalaisten vangiksi jäänyttä poikaansa neuvostojoukkojen vangitsemiin saksalaisiin kenraaleihin, ei perustu mihinkään asiakirjatodisteeseen, ja on vaikea ymmärtää miksi saksalaiset olisivat halunneet vaihtoa.

Historiaa ei yleensä ole tarpeen värittää dramaattisilla mutta todenperäisyydeltään arveluttavilla anekdooteilla. Hlevnjukin käyttämät luotettavammat lähteet, kuten Stalinin ja hänen lähipiirinsä kirjoittamat kirjeet, sisältävät yhtä kiehtovaa ja viihdyttävääkin aineistoa. Huvittavimpiin yksityiskohtiin kuuluu kuvaus Stalinin ja Jakov Sverdlovin kireistä väleistä, kun miehet joutuivat jakamaan saman talon ollessaan karkotettuina napapiirin lähelle bolševikkien maanalaisen toiminnan aikana. Pakkomielteisen siistiä Sverdlovia suututti Stalinin sottaisuus sekä se, että Stalin oli nimennyt koiransa Sverdlovin mukaan. Lopulta miehet lakkasivat kokonaan puhumasta toisilleen.

–

Terrori kokopäivätyönä

Uusi elämäkerta on ennen kaikkea kuvaus tyrannin arkipäivästä: siitä, miten hän päivittäin johti suurvaltaa työhuoneestaan. Työhuoneesta tuli stalinistisen hallinnon eristynyt ydin, sillä 20-luvun jälkeen Stalin ei enää juuri liikuskellut tavallisen kansan parissa. Työpöytänsä ääressä hän luki raportteja ja allekirjoitti käskyjä. Aktiivisimpien vainojen aikana hän perehtyi pidätettyjen lausuntoihin ja tarkasti teloitettavien luettelot. Erityisen tarkasti hän keskittyi salaisen poliisin hallinnointiin, koska sen avulla hän sai lujan otteen kaikista muistakin vallankahvoista.

Alituiseen paisuva puolueen keskuskomitean virkakoneisto eli nomenklatuura käsitti satoja tuhansia virkamiehiä, joista useimpiin Stalinilla ei ollut suoraa yhteyttä, mutta yksikään merkittävä päätös ei jäänyt kulkematta Stalinin työhuoneen kautta. Jo tämä kumoaa väitteet ”heikosta diktaattorista” ja hänen omapäisistä alaisistaan. Terrorikoneiston käynnissä pitäminen oli päivätyötä, jota katkoivat lyhyet lomajaksot.

Koneisto ei kuitenkaan käynyt kellon tarkkuudella. Neuvostoliiton maantieteellinen laajuus esti täydellisen keskittämisen, ja joukkovainojen ja elintarvikkeiden pakko-ottojen kaltaiset toimet toteutettiin kampanjaluontoisesti. Kampanjat käynnistyivät Stalinin itsensä laatimilla yleisillä määräyksillä, minkä jälkeen virkakoneisto mobilisoitiin toteuttamaan niitä ilman laillisia pidäkkeitä. Tämä johti ennen pitkää sekasortoon, jolloin Stalin määräsi taktisen vetäytymisen ja rankaisi osaa alaisistaan ylilyönneistä. Maatalouden kollektivointi ja suuri terrori ovat selvimmät esimerkit tietoisesti käynnistetystä heiluriliikkeestä.

–

Nuorten oligarkia

Stalinin alaisuudessa Neuvostoliitosta kehittyi oligarkia, jossa etuoikeutetun luokan muodostivat valtaosin nuoret puoluevirkailijat. Bolševikkien vanha kaarti pyyhkäistiin 30-luvun lopulla muutamassa kuukaudessa olemattomiin, ja heidät korvattiin tuoreilla kasvoilla, joilla ei ollut liikaa tietoa menneisyydestä ja jotka tunsivat vain senhetkisen hallintotavan. Hlevnjukin mukaan vuoteen 1940 mennessä 57% paikallisista puoluesihteereistä ja kansallisten tasavaltojen keskuskomiteoiden jäsenistä oli alle 35-vuotiaita. Nämä tulokkaat saivat kiittää asemastaan yksinomaan valtiota, ja sen tarjoama valta ja vauraus juovuttivat heidät. He olivat kiihkeän puolueuskollisia, omasta tärkeydestään vakuuttuneita ja tyystin vailla ymmärrystä vanhemman polven edustajia ja muita erimielisiä kohtaan.

Stalinismin rakentumiseen kytkeytyi siis eräänlainen sukupolvikapina, jota lietsottiin ja ohjailtiin ylhäältä päin. On vaikea välttää ironisia mielleyhtymiä nykyhetken Suomeen, jossa milleniaalisukupolvesta leivotaan maailman pelastajaa ja hallituspuolueen kansanedustajat osallistuvat koululaisten kanssa hallitusta arvostelevaan mielenilmaukseen. Stalin sitoi eteenpäinpyrkivät nuoret itseensä toimimalla nomenklatuuran ylimpänä portinvartijana ja katsomalla sormien läpi suosioonsa päässeiden väärinkäytöksiä. Leonid Brežnevin kaudella stalinismin sukupolvi pyrki pulttaamaan itsensä kiinni yhteiskunnan rakenteisiin ja tekemään Neuvostoliitosta itselleen vanhainkodin.

Puoluejohtajan valtaan nostamien riippuvuus hänestä yhtäältä lujitti diktatuuria ja toisaalta johti sen nopeaan luhistumiseen Stalinin kuollessa. Stalinin korkeimmat työtoverit olivat hiljalleen kehittäneet tietyn itsenäisyyden ja kyvyn keskinäiseen yhteistyöhön. Samalla he pelkäsivät yhä epäluuloisemmaksi käyvää johtajaa, joka saattoi milloin tahansa päättää heidän uransa ja elämänsä. Stalinin maatessa vielä kuolinvuoteellaan he järjestivät virallisen kokouksen, jossa yhden miehen diktatuurille perustunut hallitusrakenne purettiin. Melkein välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen pysäytettiin kovimmat terroritoimet ja Stalinin hellimät huippukalliit rakennusprojektit. Entisenlaiseen keskitettyyn yksinvallan järjestelmään ei Neuvostoliitossa enää koskaan palattu.

–

Äänetön enemmistö

Hlevnjukin kirjan ehkä kiinnostavin osuus on loppuluku, jossa hän tekee yhteenvedon siitä, mitä Stalinin järjestelmä tarkoitti tavallisen kansalaisen kannalta. Tätä aihetta on käsitelty lukuisissa muistelmissa ja julkaistuissa päiväkirjoissa, mutta kovin yksipuolisesti. Aikalaistodistuksissa korostuu kaupunkilaisen, koulutetun kansanosan näkökulma ja talonpoikaisen enemmistön äänet puuttuvat lähes kokonaan.

Vaikka terrori kosketti koko väestöä, urbaanit neuvostokansalaiset olivat etuoikeutettuja maalaiskylien asukkaisiin nähden. Suhteettoman suuri osa valtion resursseista keskitettiin kaupungeille, etenkin suurkaupungeille. Maatalouden kollektivointi aiheutti ruokapulaa myös kaupungeissa, mutta hallituksen säännöstelyannokset pitivät niiden väestön hengissä, kun taas maaseudulla miljoonat kuolivat nälkään. Kaupunkilaisilla oli sisäisten passien ansiosta enemmän liikkumisen vapautta, ja he saivat nauttia maaseutuun verrattuna huomattavasti paremmasta terveydenhoidosta ja koululaitoksesta. Toisen maailmansodan jälkeen tehty rahauudistus suosi teollisuuskaupunkeja laskiessaan valtionkauppojen hintoja, mutta talonpojat joutuivat myymään yksityispalstojensa tuotteet polkuhintaan kaupunkien markkinoilla.

Hlevnjuk pitää kaupunkien suosimista seurauksena etujen kanavoimisesta puoluevirkailijoiden luokalle, ja toteaa Stalinin myös suhtautuneen välinpitämättömästi maaseudun asioihin. Mutta tärkeä tekijä oli varmasti myös bolševismin suoranainen vihamielisyys talonpoikaistoa kohtaan. Jo Lenin oli pitänyt itsenäisiä maanviljelijöitä katoamaan tuomittuna luokkana, ja talonpojan sitkeä halu työskennellä itselleen ja perheelleen oli hänestä raivostuttavaa taantumuksellisuutta. Stalin rankaisi kolhoosielämään haluttomia talonpoikia nälänhädällä ja piti näille lopulta sallittuja yksityispalstoja epämiellyttävänä myönnytyksenä, jota vain oli pakko sietää talouden täyden romahtamisen estämiseksi.

Bolševismi edusti äärimmäistä muotoa siitä modernista asenteesta, joka väheksyy talonpoikaa ja ”maalaisuutta” ylipäätään. Itsenäistä viljelijää on aina pidetty erilaisten edistysprojektien jarruna. Hän edustaa paikkasidonnaisuutta liikkuvuutta vastaan, pienyhteisöhenkeä atomisaatiota ja universalismia vastaan, ja kannattaa usein kaikenlaisia vanhakantaisia aatteita. Tämän huomasivat jo Ranskan vallankumouksen jakobiinit tyrkyttäessään tasa-arvoaan Vendéen köyhille mutta katolisillle ja kuningasmielisille talonpojille. Kaupunkilaisista ja useimmiten keskiluokkaisista oloista tulleille bolševikeille venäläinen talonpoika oli taikauskoinen, typerä, likainen, juoppouteen taipuvainen, ja kaiken lisäksi piti tsaaria Jumalasta seuraavana.

Talonpoikaisväestö osoitti kommunismin aikana vähiten vastakaikua viralliselle propagandalle. Kun valtiolla oli esittää talonpojille vain yhä uusia vaatimuksia, he hakivat yhä enemmän tukea perinteistä ja rituaaleista. Hlevjuk kertoo, että pahimpien kirkkoon kohdistuneiden vainojen jälkeen vuonna 1937 suoritetussa väestönlaskennassa 57% yli 16-vuotiaista vastaajista ilmoitti pitävänsä itseään uskonnollisena. Tämä tarkoitti yli 55 miljoonaa ihmistä, ja todellinen luku oli varmasti paljon suurempi.

–

Arvokas välitilinpäätös

Hlevnjuk ei väitä kirjansa olevan Stalin-tutkimuksen viimeinen sana. Kuva stalinismin ajasta tarkentuu koko ajan, ja monet arkistot ovat vielä tutkijoiden tavoittamattomissa. Kirjaa voikin pitää eräänlaisena välitilinpäätöksenä tähän saakka kirjoitetusta, ja sellaisena se on erittäin valaiseva. Se ei jää pelkäksi Stalinin henkilökuvaksi, vaan tekee läpileikkauksen diktaattorin luoman järjestelmän toiminnasta ja kansalaisten asemasta siinä. Hlevnjuk herättää uteliaisuuden sitä kohtaan, mitä emme vielä tiedä. Kenties tulevaisuudessa avautuu myös näköaloja vaietun maalaisväestön mielenmaisemaan.

Suomenkielistä laitosta voi arvostella huolimattomasta editointityöstä. Lyönti- ja kielioppivirheitä sekä translitteroinnin epäjohdonmukaisuuksia on melkein joka sivulla. Suurten kustannustalojen olisi aika ottaa päätoimiset oikolukijat takaisin palkkalistoilleen, niillä olisi siihen kyllä varaa.

–

Oleg V. Hlevnjuk: Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2019)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.