SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 4)

GIL BARKEI   (suomentanut Olli Virtanen)

(Kirjoitussarjan aiemmat osat: osa 1osa 2, osa 3)

Monet itäsaksalaiset eivät edes pohdi vastausta kysymykseen, minkä takia saksalaiset hyväksyvät valtavan, tietoisella politiikalla aikaansaadun kielteisen kehityksen – syyllisyyskultti, aivopesu ja vasemmistomedian valta eivät juuri hetkauta heitä. He eivät yksinkertaisesti suostu hyväksymään läntisen Saksan kehityskulkuja ilman vastarintaa, perusteltiin niitä sitten miten hyvänsä.

Itä-Saksa näyttää mallia!” luki kangaskassissa, jonka hiljattain näin eräässä Instagram-kuvassa. Ja ne kuvailemani häiriötekijät, joilla oli elämänlaatuun huomattavan kielteinen vaikutus, puuttuivatkin uusista osavaltioista täysin. Tämän vuoksi minä ja monet toverini aloimme nuoruudessamme viettää yhä enemmän aikaa Itä-Saksassa – tällä hetkellä parhaat ystäväni ovat muutenkin syntyneet DDR:ssä.

Juhlimaan menimme Itä-Berliinin diskoihin – emme ainoastaan muodikkaisiin kosmopoliittisiin teknoklubeihin, vaan myös syvemmälle itään. Se oli myös pakoa Länsi-Berliinistä, jossa ulkomaalaissakeista oli bilepaikoissa jatkuvaa riesaa. Kun yksi tällainen ryhmä oli kerran eksynyt erääseen kantapaikoistamme ja aloittanut tutun riehumisensa, ei kestänyt kauaakaan kun koko tanssilattia oli puolustusvalmiudessa – itä tosiaan näytti mallia siitä, miten sellaiset tilanteet hoidetaan.

Poliisille ja valtiolle naureskeltiin

Eräs asia oli kuitenkin samalla tolalla niin lännessä kuin idässä: alati lisääntyvä, säälittelevä naureskelu poliisille ja oikeuslaitokselle, jotka antoivat itsestään tuolloin yhtä toimettoman vaikutelman kuin nykyäänkin. Muutamat itäsaksalaiset kirjailijat ja toimittajat ovat kuvailleet, kuinka valtiovalta ei juurikaan uskaltanut puuttua äärioikeistolaisten jengien toimiin. Olin saanut todistaa lännessä samanlaista; täällä rikolliset eivät tosin pitäneet maihinnousukenkiä.

Muuan ystäväni oli todistamassa, kuinka eräs turkkilainen ampui toista poikaa kasvoihin kaasuaseella. Hän sai vain vähäisen tuomion. Mitä tässä maassa oikeastaan pitää tehdä joutuakseen telkien taakse?

Demarit ja vihreät tekevät Saksasta maahanmuuttomaan

Eräs toinen ystäväni sai turkkilaisen pojan kanssa tapeltuaan uhkauspuheluita tämän sukulaisilta. Hänen äitinsä otti yhteyttä poliisiin. ”Vielä ei ole tapahtunut mitään, mitä meidän oikein pitäisi tehdä!?”, kuului käsittämättömän välinpitämätön vastaus. Eräs balkanilaisjengin uhkailemaksi joutunut vanhempieni tuttava hankki samanlaisen kokemuksen jälkeen kaasupistoolin. Aselupaa ei sellaiseen silloin vielä tarvittu.

Koko Saksan valtio, jossa punavihreät olivat juuri päättäneet lisätä jälkeläisyysperiaatteen (jus sanguinis) rinnalle syntymäpaikkaoikeuden (jus soli) kansalaisuuden myöntämisperusteeksi, toi mieleeni Max Frischin näytelmän ”Tuhopolttajat”, jota olimme käsitelleet äidinkielentunnilla. Näytelmässä hyväluontoinen Gottlieb Biedermann päästää varoituksista huolimatta ullakolleen kaksi miestä, eikä konfliktinpelossaan ja naiiviudessaan aja näitä ulos, vaikka he ovat ilmiselvästi aikeissa polttaa hänen talonsa.

Toiset olivat ystäviä, toiset aiheuttivat ongelmia

Monien ulkomaalaisten kanssa tulimme kuitenkin hyvin toimeen. Hehän yrittivät, aivan kuin mekin, yksinkertaisesti selviytyä noiden murrosaikojen läpi, jolloin kokonaiset maailmat Neuvostoliitosta Jugoslaviaan olivat romahtaneet. Olin kerran etkoilla erään turkkilaisen tuttavani luona, kun yhtäkkiä ovi kävi ja huoneeseen ilmestyi joukko nuoria. Isäntämme ponnahti ylös, mutta tilanne oli kohta jo rauhoittunut. He tunsivat toisensa jotakin kautta.

Tällaista se on: toisten kanssa ollaan ystäviä, toiset aiheuttavat ongelmia, eivätkä kaikki ulkomaalaisetkaan tule juttuun toistensa kanssa. Usein niin kantaväestö kuin maahanmuuttajatkin hylkäävät punavihreän yhteiskuntamallin. Eikä idässäkään odottanut pelkästään Saksojen yhtenäisyys, kuten ystäväni eräillä festivaaleilla saama musta silmä osoitti.

Vähän myöhemmin turkkilaisen tuttavani asunto oli tyhjä, hän oli huhujen mukaan häipynyt Berliinistä. Oliko syynä riita jostakin naisesta vai kenties turkkilaisten ja kurdien välinen selkkaus? Meillä ei ollut aavistustakaan. Todellista ymmärrystä vieraista maailmoista emme koskaan saaneet, vaikka maahanmuuttajapoikia tunsimmekin.

Intissä idän ja lännen asukkaat sekoittuivat

Armeijassa itä- ja länsisaksalaiset sekoittuivat. Hyväntahtoisia herjoja lukuun ottamatta sillä, mistä kukin tuli, ei ollut merkitystä. Armeijassa oppi tuntemaan jos jonkinsorttisia tyyppejä kaikkialta Saksasta ja kaikista sosiaaliluokista. Siellä oli myös maahanmuuttajataustaisia miehiä, jotka puhuivat ylpeinä Saksasta isänmaanaan ja kritisoivat ankarasti niitä, joita kiinnosti vain Saksan kansalaisuus ja pääsy sosiaalietuuksien piiriin mutta jotka eivät esimerkiksi vaivautuneet oppimaan kieltä kunnolla.

Meillä kaikilla oli univormut, olimme asetovereita, ja tuvat olivat jalkapallostadionien tavoin paikkoja, joissa poliittisesta korrektiudesta ei ollut tietoakaan. Mikä kokemus se olikaan, vuosia ennen kuin uusi ammattiarmeija muokattiin lopullisesti poliitikkojen mielen mukaiseksi ja siltä vietiin viimeisetkin perinteiden rippeet.

Opinnot Itä-Euroopassa toisena ahaa-elämyksenä

Opiskeltuani vuoden Länsi-Saksassa vasemmistolaisessa Marburgissa jatkoin opintojani idässä Potsdamissa. Vaikka sielläkin näkyi Berliinin korkeakoulujen tiukkojen pääsyvaatimusten takia vuosi vuodelta yhä enemmän hunnutettuja naisia ja maailmanparantajavegaaneja, oli piristävää nähdä brandenburgilaisten opiskelutovereideni veisaavan viis sukupuolten problematisoinnista, Antifan korkeakoulujaoston tempauksista tai sen pohtimisesta, oliko valkoihoisilla opiskelijoilla oikeus kirjoittaa esseitä ”värillisten” elinolosuhteista.

Useimmat lähtivät vaihtoon Britanniaan, Ranskaan tai Espanjaan, minä puolestani valitsin Budapestin, josta käsin matkustelin muuallakin Itä-Euroopassa. Budapest, Praha, Bratislava, Varsova: vaivattomuus ja turvallisuus Berliiniin, Brysseliin, Pariisiin ja Lontooseen verrattuna oli minulle toinen silmät avaava kokemus.

Eikä tämän kokemuksen saadakseen tarvitse edes lomailla Saksan medioissa paljon solvatun Visegrád-ryhmän pääkaupungeissa. Itse kunkin olisi suotavaa vertailla esimerkiksi Puolan Poznańin tai Wrocławin toreja Parman tai Torinon toreihin.

Väistöliike

Monet vasemmistolaiset kertovat muuttaneensa Itä-Saksasta pois, koska eivät enää sietäneet äärioikeistolaisia; minä puolestani tunnen muuttoliikkeen vastakkaiseen suuntaan. Useat tuttavani ovat muuttaneet Berliinistä Brandenburgiin, osittain itsesyytösten riivaamina, koska he katsovat luopuvansa taistelusta ilman vastarintaa.

Itään ihmisiä ajavat paitsi halvemmat vuokrat ja ajatus asumisesta luonnon helmassa, myös eräs toinen, joskus vain kuiskaten ilmaistu syy: pako Berliinin babylonisista olosuhteista. Viimeistään silloin, kun jälkikasvu tulee kouluikään, useat berliiniläiset lapsiperheet alkavat tähyillä ympäryskuntiin tai kiinnostuvat yksityiskouluista, joista erään kotialueellani sijaitsevan oppilasmäärä on lyhyessä ajassa kolminkertaistunut.

Maahanmuuttajien rikollisuus lisääntyy

Media ja poliitikot saarnaavat nykyään fasistien väitetystä vahvistumisesta, vaativat kansalta selkärankaa ja yrittävät leimata valehtelijaksi ja saattaa halveksunnan kohteeksi jokaisen, joka ei ui vihervasemmistolaisen virran mukana. Ulkomaalaisten lisääntyvää rikollisuutta, josta esimerkiksi Keskusrikospoliisi BKA puhuu tilannekatsauksessaan, joko vähätellään tai se vaietaan kokonaan kuoliaaksi, kuten aikaisemminkin.

Vuonna 2018 noin joka kymmenennessä henkeen, seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen, henkilökohtaiseen vapauteen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvassa rikoksessa tekijänä oli BKA:n mukaan maahanmuuttaja; erityisen voimakasta yliedustus oli ryöstöissä ja vammantuottamuksissa. Viime vuonna 102 000 ihmistä joutui sellaisen rikoksen kohteeksi, jossa epäiltynä oli ainakin yksi maahanmuuttaja – kasvua on seitsemän prosenttia vuodesta 2017.

Kokemukset muuttavat ajatusmaailmaa

Samaan aikaan täällä jo pitempään asuneiden maahanmuuttajien aiheuttamat konfliktit lisääntyvät. BKA:n tuoreen ”järjestäytyneen rikollisuuden valtakunnallisen tilannekatsauksen” mukaan yli 70 prosenttia järjestäytyneen rikollisuuden piirin kuuluvista epäillyistä on ulkomaan kansalaisia. Muutamat Länsi-Saksan kaupunkien väkivaltarikollisryhmittymät ovat kasvaneet mafiatyylisiksi organisaatioiksi, joita vastaan valtio uskaltaa ryhtyä enää vain symbolisiin toimenpiteisiin. Ensimmäistä kertaa raporttiin sisällytetyssä klaaneja käsittelevässä kappaleessa BKA puhuu ”etnisesti eristyneiden alakulttuurien rikollisista jäsenistä”.

Jälleen kerran nuoret saksalaiset kokevat niin lännessä kuin idässäkin räikeän eron siinä, mitä heille kerrotaan ja mitä he arkipäivässään omin silmin näkevät. Monin paikoin tämä kokemus johtaa ajatusmaailman ja toimintatapojen muuttumiseen.

Vaihtoehto Saksalle -puolueen vaalimenestys Brandenburgissa, Saksissa ja Thüringenissä sekä jatkuvat protestit Dresdenissä, Cottbusissa ja muissa kaupungeissa eivät kuitenkaan saa kääntää huomiota pois siitä, että samaan aikaan myös Itä-Saksassa ovat käynnissä sellaiset yhteiskunnalliset kehityskulut, jotka monet länsisaksalaiset tuntevat aivan liian hyvin omista kaupungeistaan.

Länsisaksalaiset olosuhteet

Näkymä Itämeren rannalla sijaitsevasta Stralsundista: joukko Lähi-idästä kotoisin olevia nuoria hengailee jalkakäytävällä. Mukana on muutamia saksalaisia, jotka vaatetuksellaan matkivat uusia vahvoja ystäviään ja monia YouTuben islamilaisia vaikuttajia ja muusikoita.

Samanlainen näkymä bussipysäkillä Puolan rajalla Frankfurt an der Oderissa: nuoret saksalaistytöt kiehnäävät samanikäisten, vasta maahan ja kaupunkiin saapuneiden poikien kanssa. Juomapullon kiertäessä porukassa tytöille kuitenkin osoitetaan naisen paikka, ja he saavat juoda pullosta vasta viimeisinä.

Chemnitzissä ja Cottbusissa on järjestetty mielenosoituksia alati lisääntyviä, ”turvaa hakevien” tekemiä puukotuksia vastaan. Mutta täälläkin – vain muutamien satojen metrien päässä mielenosoituksista – saksalaisteinit ja uudisasukkaat vertailevat ostoskeskuksessa kaupan olevia kännyköitä. Bad Belzigin torilla ja Brandenburg an der Havelin kaupunkijuhlilla afrikkalaiset ovat alle 30-vuotiaiden joukossa jo lähes enemmistönä. Muutamat neidit, joilla on värjätyt hiukset ja runsaasti metallia naamassaan, vaikuttavat olevan siitä hyvillään.

Uusi omanarvontunto

Näyttääkö itä todellakin mallia? Vai toistuvatko täällä länsisaksalaisen esikuvan mukaan samat virheet ja vasemmistolaiset unelmat etnisestä sirpaloitumisesta? Itä on – osittain juuri viime vuosina mediassa osakseen saamansa parjauksen vuoksi – kehittänyt itselleen uuden omanarvontunnon.

Itäberliiniläisräppäri Finch Asozialin esiintyessä Brandenburgin Helenesee-järven rannalla yleisö huutaa yhä uudestaan ”Itä-, Itä-, Itä-Saksa!” Samannimisen kappaleen sanoituksissa sanotaan: ”Hyvää huomenta Saksa, on tullut aika, olette yrittäneet vuosikausia, mutta ette onnistu lannistamaan meitä. Koko maa vihaa, media pilkkaa, tuskin rahaa taskussa, mutta elämä on ihanaa. (…) Sitä uskaltaa sanoa, mitä ajattelee, kun tietää, kenen joukoissa seisoo. Väliä on vain yhteisöllä, vain lojaaliudella.”

Myös uudet osavaltiot muuttuvat

Mutta mitä oikeastaan edustaa ”Itä-Saksa”-teksti tämän räppärin nuoren fanin lakissa, jos Dresdenissäkin, jossa islaminvastainen Pegida-liike vastikään juhli viisivuotista taivaltaan, keskikaupungin Ferdinanstraßea jo nimitetään ”arabikortteliksi”?

Hallen kaupungissa tiettyjä katuja ei enää tunnista entisikseen kaikilta arabien omistamilta kampaamoilta ja kaupoilta. ”Leipzigin Eisenbahnstraße ja Jahnallee muuttuvat nekin koko ajan pahemmiksi”, selitti minulle eräs opiskelutoveri pettyneenä.

Itä-Berliinin Hellersdorfissa joukko hunnuttautuneita naisia raivaa itselleen tien viheralueen pensasaidan läpi metroasemaa kohti. Erään magdeburgilaisen shisha-kahvilan edessä ammuskeltiin hiljattain, ja Neubrandenburgissa poliisilla on ollut selkkauksia arabiklaanin kanssa sen jälkeen, kun eräs poliisi oli ampunut kimppuunsa käyneen murtovarkaan. Länsisaksalaiset olosuhteet hiipivät lähemmäksi.

Itä uutena toivona

Nämä ovat ensimmäisiä säröjä erään länsisaksalaisen yhä rikkoutumattomassa toivossa siitä, ettei uusissa osavaltioissa vielä ole liian myöhäistä; että niissä edelleen pystyttäisiin säilyttämään koskemattomia alueita, joista yhteiskunnan muutos voisi saada alkunsa.

Muutamat pikkukaupungeissa asuneet länsisaksalaiset, joiden lintukoto mullistui vasta vuoden 2015 pakolaisaallon myötä, eivät voi täysin käsittää tätä heidän makuunsa liian kovaäänisesti protestoivien itäsaksalaisten tulevaisuudenuskoa. Minä sen sijaan toivon, että Itä-Saksa muuttuisi vielä paljon äänekkäämmäksi – ja tempaisisi lännen mukaansa. Sillä erästä palvelusta emme saa äärivasemmistolle tehdä: emme saa jakautua eripuraisiin leireihin.

Gil Barkei on saksalainen toimittaja. Kirjoitussarja on alkujaan ilmestynyt Junge Freiheit -lehdessä syyskuussa 2019.

Information

This entry was posted on marraskuu 1, 2019 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , , .
%d bloggers like this: