SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Itsetuhon optimisti

TIMO HÄNNIKÄINEN

Michel Houellebecqin uuden romaanin juoni on moneen kertaan käytetty modernissa länsimaisessa kirjallisuudessa. Vauras mutta tyytymätön ylemmän keskiluokan oravanpyörässäjuoksija hylkää uransa, parisuhteensa ja koko arkisen elämänpiirinsä astuakseen yhteiskunnan ja sen odotusten ulkopuolelle. Äskettäin kirjallisuuden Nobelin voittaneen Peter Handken keskeinen tuotanto perustuu suurelta osin tällaisille kertomuksille vapaaehtoisesta kodittomuudesta. Mutta toisin kuin Handken kirjoissa, Houellebecqin Serotoninissa irtiotto ei johda maailman löytämiseen tai uudenlaiseen, vapaampaan itsemäärittelyyn. Edessä on vain vajoaminen syvemmälle lamaannukseen, pettymyksen maljan viimeiset ja katkerimmat pisarat.

Houellebecqin antisankari Florent-Claude Labrouste on viidettäkymmenettä ikävuottaan lähestyvä Ranskan maatalousministeriön virkamies, jonka alkujaankin vähäinen kyky innostua työstään on lopussa. Sama pätee suhteeseen japanilaisen tyttöystävän kanssa. Labrouste päättää tehdä katoamistempun ja häipyy perintörahojensa turvin Normandian maaseudulle, missä hän on aikoinaan työskennellyt vientijuustojen markkinoinnin parissa ja rakastunut nuoreen eläinlääkäriopiskelijaan. Hänellä ei ole kummempaa motiivia vetäytymiselleen kuin pohtia, miksi hänen elämänsä on lupaavista lähtökohdista huolimatta päätynyt umpikujaan. Labroustella on ollut useampikin tilaisuus avioliiton solmimiseen ja henkilökohtaisen onnen saavuttamiseen, mutta hän on aina päästänyt ne käsistään, ja nyt on jo liian myöhäistä uusille tilaisuuksille. Labrousten pitää elämässä kiinni Captorix-niminen uusi masennuslääke, mutta sama lääke vie hänen sukupuoliviettinsä ja sen myötä elämän tarkoituksen.

Serotoninin maailmassa ei ole puhdasta sisäisyyttä: henkilökohtainen onni on alisteinen yhteiskunnallisille voimille. Houellebecq antaa ymmärtää, että yksilöiden ratkaisevat päätökset elämän käännekohdissa palautuvat ympäröivän yhteiskunnan perusperiaatteisiin. Kun nämä periaatteet ovat vääriä, niin ovat yksilöiden ratkaisutkin. Vaikka Labrouste ja muut romaanin henkilöt tuntuvat todellisilta ja yksilöllisiltä, he ovat ennen kaikkea vallitsevan sivilisaation tuotteita, ja tätä sivilisaatiota riivaavat riippumattomuuden harhat, päämäärättömyys ja häpeä. Labrouste tiivistää asian:

Olisin voinut tehdä naisen onnelliseksi. Kaksi, oikeastaan; olen kertonut ketkä. Kaikki oli selvää, äärimmäisen selvää alusta saakka, mutta me emme tajunneet. Sorruimmeko harhaan yksilöllisestä vapaudesta, avoimesta elämästä, rajattomista mahdollisuuksista? Se on mahdollista, nuo ajatukset kuuluivat ajan henkeen; me emme muotoilleet niitä, meillä ei ollut makua sellaiseen, me vain sopeuduimme niihin ja annoimme niiden tuhota itsemme, ja sitten kärsimme hyvin kauan.

Samaan tapaan Labrouste pohtii, miksei aikoinaan kosinut nuorta eläinlääkäriopiskelijaa ja pyytänyt tätä muuttamaan kanssaan maalle opintojen jatkamisen sijaan. Sellaisen ehdotuksen tekeminen ei yksinkertaisesti kuulunut modernin miehen ”ohjelmointiin”, koska naisen työura on modernissa yhteiskunnassa pyhä ja loukkaamaton. Herää tietenkin kysymys, onko tämä vain kertoja-päähenkilön jälkikäteistä selittelyä omalle krooniselle päättämättömyydelleen. Mutta sama päättämättömyys syvällisempien elämänvalintojen edessä tuntuu vaivaavan muitakin romaanin hahmoja, myös Labrousten rakastettuja. Serotoninin henkilöiden sielunelämä on ylikypsän liberalismin muovaamaa, ja he kykenevät kunnolla ymmärtämään vain kilpailua ja uralla etenemistä.

Labrouste itse kuuluu päällisin puolin kilpailun voittajiin ja hänen hyppäämisensä kelkasta on vapaaehtoista. Mutta Normandian maaseudulla hän kohtaa häviäjiä, jotka on rakenteellisesti suljettu keskeisten elämän kiinnekohtien – avioliiton, perheen, tyydytystä tuottavan työuran – ulkopuolelle. Heitä ovat globaalin talouden tarpeettomiksi tekemät pienet karjatilalliset, jotka vuonna 2015 tehty päätös maitokiintiöiden poistamisesta on syöksemässä vararikkoon. Riita valtiovallan ja EU:n kanssa kärjistyy romaanissa aseelliseksi kapinaksi. Tuhoon tuomittua kapinaa johtaa maanviljelijäksi ryhtynyt yläluokkaisen suvun vesa ja Labrousten entinen opiskelutoveri Aymeric, eräänlainen postmoderni versio Vendéen talonpoikaiskapinan aatelisista johtajista.

Serotonin valmistui ennen keltaliiviliikkeen syntyä, ja sitä on myöhempien tapahtumien valossa pidetty profeetallisena. Päivänpolitiikan kannalta romaanin suurin ansio saattaakin olla globalisaatiokritiikin ottaminen uudelleen haltuun – vasemmistohan on hylännyt sen vastineeksi iPodeista ja suuryritysten vähemmistökiintiöistä. Globalisaation vastustamisesta on tullut osattomien asia: se ilmenee epätoivoisina ja väkivaltaisina purkauksina, jotka eivät löydä poliittista suuntaa.

Toisaalta Serotoninin roolia ”keltaliiviromaanina” on korostettu liikaakin. Viljelijöiden kansannousu on vain yksi episodi tarinassa, jonka pääpaino on Labrousten henkilökohtaisessa umpikujassa. Niin läheisesti kuin hänen tuotantonsa kytkeytyykin aikamme yhteiskunnallisiin myllerryksiin ja kansallispopulististen liikkeiden mielenmaisemaan, Houellebecq ei ole poliitikko vaan kirjailija. Euroopan kriisi on hänelle ensisijaisesti henkinen, ja Euroopan kuolema johtuu eurooppalaisen ihmisen elinvoiman ehtymisestä. Siksi kaikissa mielikuvissa katastrofeista – olivatpa ne taloudellisia, ekologisia tai demografisia – on läsnä tietoisen itsetuhon tuntu. Serotoninin päähenkilön sanoin, sivilisaation tuhoon ei liity draamaa eikä edes kovin paljon verenvuodatusta – se ”vain kuolee uupumukseen ja itseinhoon.”

Masennus, josta Serotonin jo nimensä mukaisesti kertoo, on Houellebecqin kuvaaman maailman perustila. Depression ytimessä on merkityksen katoaminen jokapäiväisestä elämästä, kaiken läpäisevä yhdentekevyys. Siltä eivät lopulta pelasta edes lääketieteen edistysaskeleet, koska ympäröivä maailma ei pelkästään tunnu elinkelvottomalta vaan alkaa todella olla sitä. Sekä suruun kuoleva Labrouste että turhautuneen raivon vallassa reagoivat maanviljelijät yrittävät murtautua ulos ahdingostaan tavoittelemalla jotakin kadotettua, jonka he hädin tuskin muistavat. Viljelijöille se on aika jolloin he saattoivat elää kättensä työllä, Labroustelle se on menetetty rakkaus ja mahdollisuus perheonneen. Mutta nostalgia osoittautuu ansaksi: tottumus ja biologia ajavat heidät etsimään onnea, jonka reunaehdot ovat lakanneet olemasta.

Labrousten hahmossa Houellebecq kirjoittaa terminaalivaiheen potilaskertomusta eurooppalaisesta sivilisaatiosta. Hän tietää, ettei paranemisen mahdollisuutta ole eikä liioin näytä pitävän sairauden hidastamista tarkoituksenmukaisena. Mutta Serotoninin parissa viimeisessä kappaleessa hän yllättäen paljastaa uuden kortin, jossa avautuu hänelle epätyypillinen toivon näköala. Kenties Labrousten päämäärätön matka kaikkien sosiaalisten ja inhimillisten kiinnekohtien ulkopuolelle onkin kristusmainen itseuhraus, joka osoittaa kuinka alas olemme vajonneet ja pakottaa meidät arvioimaan elämämme uudelleen. Houellebecq ei tarjoa traagista optimismia selviytymiskeinoksi, mutta ehkä tämä on itsetuhon optimismia? Harper’s Magazinessa tämän vuoden alussa julkaisemassaan kirjoituksessa Houellebecq sanoi:

Minun mielestäni meillä eurooppalaisilla ei ole yhteistä kieltä, yhteisiä arvoja eikä yhteisiä intressejä, eli lyhyesti sanottuna Eurooppaa ei ole olemassa, eikä se koskaan muodosta kansakuntaa tai edistä mahdollista demokratiaa (huomioikaa sanan etymologia), yksinkertaisesti siksi ettei se halua muodostaa kansakuntaa. Lyhyesti sanottuna Eurooppa on pelkkä typerä idea, josta on asteittain tullut paha uni, josta me lopulta heräämme.

Euroopalla” Houellebecq tarkoittaa tietenkin Euroopan unionia, pyrkimystä perustaa poliittisesti yhtenäinen Eurooppa ”eurooppalaisille arvoille”, joissa ei ole mitään eurooppalaista eikä arvokasta. Tämä projekti tuhoaa lopulta itse itsensä, niin kuin kaikki aiemmatkin imperiumit ovat tehneet. Ja kenties tämä itsetuho on ainoa keino löytää oikea Eurooppa, jota ei välttämättä ole vielä edes keksitty.

Serotonin on epämiellyttävä kirja jolla on epämiellyttävä päähenkilö. Mutta sen lukeminen on oudolla tavalla elähdyttävää, aivan kuin kuulisi rujon totuuden pitkän saivartelun jälkeen. Lisäksi Houellebecq on jonkinlainen totuudenpuhumisen gonzojournalisti, joka luottaa groteskien ääritilanteiden todistusvoimaan ja osaa kirjoittaa syvästä masennuksesta ällistyttävän hauskasti. Esimerkiksi jakso, jossa päähenkilö alkaa suunnitella salamurhaa herättääkseen uudelleen entisen rakastettunsa kiintymyksen, on niin julkea ja pöyristyttävä, että lukijan vaihtoehdoiksi jäävät kirjan jättäminen kesken tai vapauttava nauru.

Houellebecqin kahdeksannen romaanin suomennoksen ilmestymistä joudumme odottelemaan ensi vuoden alkuun, mutta siitä tulee epäilemättä kirjavuoden sysimusta valopilkku.

Michel Houellebecq: Serotonin (English translation by Shaun Whiteside; Willian Heinemann, 2019)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on 8 marraskuun, 2019 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , , .
%d bloggers like this: