Edward Saidin kosto

STEVE SAILER (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Nykyiset edistysmieliset valkoiset ihailevat toiseuden edustajien taantumuksellisimpia taipumuksia.

Jokaista, joka on saavuttanut virallisen toisen aseman, rohkaistaan jatkuvasti käyttämään rotukorttia, uskontokorttia tai sukupuolikorttia mahdollisimman vähä-älyisellä ja kiihkomielisellä tavalla. Avomielisyyttä vaaditaan vain amerikkalais-amerikkalaisilta.

Tämän voi huomata siitä, miten valtaapitävät etsivät yhä toisempia toisia, kuten transsukupuolisia ja muslimeja. Esimerkiksi, muutama vuosi sitten meksikolaiset olivat valtaapitävien suuri beige toivo. Sittemmin meksikolaiset ovat tuottaneet pettymyksen ja muslimit ovat korvanneet heidät eliitin demografisissa kostofantasioissa.

Meksikolaiset saattavat olla takapajuisia suhtautumisessaan koulutukseen, televisioon ja turvallisuuteen (kutsun heitä ääriteksasilaisiksi), mutta heiltä puuttuu energiaa tai ideologiaa vihata tavallisia valkoisia amerikkalaisia niin paljon kuin hallitseva luokka haluaisi.

Kun meksikolaiset kartellipomot esimerkiksi mestaavat kilpailijansa, se vain kuuluu kokaiinikauppaan. Ei mitään henkilökohtaista, pelkkää bisnestä.

Kun taas muslimit mestaavat uskottomia, vääräuskoisia tai uskosta luopuneita, he vihaavat heitä. Mestaajat katsovat ylpeinä edustavansa mielenlaatua, jolla on takanaan vaikuttava 1400-vuotinen perinne uhriensa alistamisessa.

Ja juuri tällaisia tarmokkaita, kiivaita maahanmuuttajia hallitseva luokkamme tällä hetkellä eniten himoitsee inhoamiensa alamaisten keskuuteen: rautakautisia fanaatikkoja.

Saatatte kenties kuvitella, että valtaapitävät pyrkisivät kompromissiin tuomalla maahan maltillisempia ja vähemmän jihadiin taipuvaisia muslimeita kuten malesialaisia, bangladeshilaisia tai bosnialaisia.

Mutta ei, on ehdottoman tärkeää että otamme vastaan kaikkein kiihkeimpiä muslimeja kuten syyrialaisia, irakilaisia, libyalaisia ja jemeniläisiä. Mitä enemmän olemme pommittaneet heitä, sitä enemmän haluamme henkiinjääneiden muuttavan tänne, jotta heidän jälkeläisensä voivat kätevämmin pommittaa meitä.

Olen pohtinut valkoisen liberalismin taipumusta yllyttää ei-valkoisia taantumuksellisia lukiessani kenties merkittävintä Lähi-idästä tulleen siirtolaisen kirjoittamaa vasemmistolaista kirjaa, Edward Saidin vuonna 1978 ilmestynyttä Orientalismia.

Said oli erinomaisen sivistynyt mies. Mutta hänen perintönsä on tehnyt amerikkalaisista tietämättömämpiä ja ylpeitä siitä, että ovat tietämättömämpiä arabimaailmasta.

Eikä tämä ollut tahaton seuraus.

Jerusalemissa vuonna 1935 syntynyt Said oli kristityn palestiinalaisen isän ja kristityn libanonilaisen äidin vauras poika. Hän ei amerikkalaisten tapaan tarkoittanut ”orientilla” Kaukoitää, vaan viittasi sillä eurooppalaisittain Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan.

Kun Orientalismia lukee melkein neljä vuosikymmentä sen ilmestymisen jälkeen, on ällistyttävää kuinka vähän se on lisännyt kenenkään ymmärrystä Lähi-idästä.

Tämä oli Saidin tarkoitus. Tieto on valtaa, hän uskoi, joten hän halusi länsimaalaisten olevan tietämättömämpiä hänen kotimaastaan, jotta se olisi vähemmän heidän vallassaan.

Kukaan ei ole koskaan käyttänyt yhtä suurta osaa aivokapasiteetistaan tyhmyyden edistämiseen kuin Said Orientalismissa. Hän onnistui lisäämään tietämättömyyttä epä-älyllisillä juonilla, kuten väittämällä hahmotunnistusta stereotypioiden luomiseksi. Tällaisia temppuja käyttävät nykyään hölmöimmätkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden jihadistit, mutta ne tuntuivat melko tuoreilta vuonna 1978.

Mutta kiinnostavampia kuin Saidin menetelmät ovat hänen vaikuttimensa.

Vuonna 2003 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka Saidia ylistettiin akateemisissa piireissä radikaalina kolmannen maailman puolestapuhujana (hän esimerkiksi joutui välirikkoon Jasser Arafatin kanssa koska piti PLO:ta liian maltillisena).

Mutta Saidia voisi sen sijaan hyvin pitää konservatiivina, joka tunsi tervettä konsentristä lojaalisuutta klaaniaan ja rotuaan kohtaan, miehenä joka aiheutti hienovaraista mutta merkittävää vahinkoa arabien perinteisille vihollisille horjuttamalla länsimaisten oppineiden itseluottamusta ja dekonstruoimalla ymmärryksemme välineitä.

Voi olla valaisevaa ajatella Saidia ”luonnollisena aristokraattina”, jollaisia Yhdysvaltain perustajaisät pitivät oikeutettuina hallitsemaan. Hän oli suurenmoinen kirjallisuuskriitikko, lähes ammattimainen klassinen pianisti ja komea kuin elokuvatähti. Hänen lukuisat ystävänsä pitivät häntä ylivertaisena yksilönä.

Mutta historian julmat sattumat riistivät Saidilta kansakunnan, jota hän olisi voinut hallita, ja ajoivat hänet maanpakoon vihollisen pääkaupunkiin New Yorkiin, jossa hänestä tuli eurooppalaisen kirjallisuuden professori Columbian yliopistossa.

Saidin nuoruus tuo hämärästi mieleeni toisen ulkopuolisen joka tuli New Yorkiin lyödäkseen läpi kirjallisuusmaailmassa, konservatiivisen satiirikon Tom Wolfen. Siinä missä Saidin palestiinalainen tausta sai hänet varuilleen valkoisten protestanttien ja juutalaisten hallitsemassa New Yorkissa, Wolfe oli ylpeä etelävaltiolainen.

Virginialaisen Wolfen suojatti Michael Lewis luki äskettäin läpi Wolfen vanhat kirjeet vanhemmilleen ja totesi, ettei Wolfe osoittanut suuriakaan lahjakkuuden merkkejä ollessaan tyytyväinen ylioppilas perinteisiin tukeutuvassa Washingtonin ja Leen yliopistossa.

Mutta heti kun Wolfe saapui pohjoiseen Yalen yliopistoon suorittamaan tohtorintutkintoaan, hänen säkenöivä lahjakkuutensa ilmeni pohjoisen liberaalien pilkkaamisessa. Yli puoli vuosisataa myöhemmin Wolfe asui tietysti edelleen koillisessa, mutta koko hänen kirjallista uraansa voi kenties pitää yhden etelävaltiolaisen kostona jenkeille, jotka löivät hänen esi-isänsä Gettysburgissa.

Saidin vieraantuminen valtarakenteista alkoi aiemmin brittien ylläpitämässä sisäoppilaitoksessa, jossa hänen luokkatoverinaan oli Jordanian tuleva kuningas Hussein. Said muisteli myöhemmin: ”Olin kiusallisen poikkeava oppilas koko nuoruusikäni: Egyptissä koulua käyvä palestiinalainen, jolla oli englantilainen etunimi, amerikkalainen passi eikä minkäänlaista varmaa identiteettiä.”

Kun Said oli nuorukainen, uusi Israelin valtio pakkolunasti Jerusalemissa sijaitsevan talon, jonka hänen sukunsa oli omistanut. Neokonservatiivinen lehti Commentary yritti 1990-luvulla suurin ponnistuksin todistaa, ettei talo ollut kuulunut Saidin isälle. Sen sijaan, lehti toitotti voitonriemuisesti mutta pettymyksen tuottaen, se oli kuulunut… hänen tädilleen.

Tuon Commentaryn artikkelin luettuani aloin ensimmäistä kertaa epäillä vakavasti neokonservatismia. Tarina sai minut vain säälimään Saidia. Minäkin olisin katkera, tajusin, jos tätini olisi 1940-luvulla menettänyt mukavan talon Etelä-Kaliforniassa vaikkapa japanilaisille miehittäjille. Said varmastikin suhtautui israelilaisiin samalla tavalla kuin eteläcarolinalainen, jonka plantaasin kenraali Sherman oli polttanut, suhtautui kirottuihin jenkkeihin.

Suuresta lahjakkuudestaan huolimatta Said ei ollut koulunsa mallioppilas. Itse asiassa hän vihasi mallioppilasta, tulevaa elokuvatähti Omar Sharifia. Lopulta hänet erotettiin kapinallisen käytöksen takia ja vanhemmat lähettivät hänet arvostettuun sisäoppilaitokseen Massachusettsissa.

Mutta Saidin koti-ikävä ja vieraantuminen vain pahenivat Amerikassa, joka oli tukenut hänen sukuaan riistäneitä sionisteja.

Said on saattanut olla Bart Simpsonin kaltainen tyyppi, joka taistelee auktoriteetteja vastaan ei periaatteesta vaan siksi, ettei ole itse heidän asemassaan.

Saidin elämän viimeisen vuosikymmenen pahamaineisin välikohtaus sattui, kun 64-vuotias kirjallisuusmies valokuvattiin hänen juhlistaessaan Israelin armeijan vetäytymistä Libanonista heittämällä kivellä rajan toisella puolella sijaitsevaa israelilaista vartioasemaa. Kiven heittäminen kilpailevaa jengiä kohti on klassinen nuorisorikollisen ele. Mutta on pakko ihailla poikamaista energiaa, jota ikääntynyt ja vaivainen professori osoitti rahvaanomaisessa hyökkäyksessään kansansa perivihollista vastaan.

Saidin sopeutumista länsimaiseen ylivaltaan ei edistänyt se, että hänen nuoruusvuosiensa kenties suurimmassa elokuvassa, Arabian Lawrencessa, arabit tarvitsivat kummallisen homoseksuaalisen brittiorientalistin nimeltä T. E. Lawrence opettamaan heille nationalismia, jotta he vapautuisivat ottomaanien ikeestä. Ainakaan Saidin mielialaa ei voinut nostaa kuuluisa kohtaus, joka linkosi hänen poikavuosiensa arkkivihollisen Omar Sharifin kansainväliseksi tähdeksi. Kohtauksen lopussa Peter O’Toole sanoo Sharifille (ja kaikille arabeille):

Niin kauan kuin arabiheimot taistelevat toisiaan vastaan, arabit pysyvät pienenä kansana, tyhmänä kansana, ahneina, raakalaismaisina ja julmina, sellaisina kuin sinä.

Koska hänen arabinkunniaansa oli näin loukattu, Said nautti kostonsa kylmänä. Vuonna 1978 hän julkaisi Orientalismin, josta jälkikolonialistinen tutkimus sai alkunsa.

Said paheksui kiivaasti sitä, että jotkut länsimaiset tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat olivat kiinnittäneet niin paljon huomiota arabimaailmaan. Hän leimasi nämä läntiset intellektuellit halventavasti ”orientalisteiksi” ja syytti heitä siitä, että he olivat koonneet valtavan määrän tietoa, joka mahdollisti länsimaiden poliittisen yliotteen hänen kotimaastaan (mikä kulminoitui siinä miten sionistit pakkolunastivat hänen sukunsa talon).

Niin järkyttävältä kuin tämä saattaakin hänen ihailijoistaan kuulostaa, luulen että Said oli normaalilla, maskuliinisella, konservatiivisella tavalla kiintynyt omaan vereensä ja maahansa.

Erityisesti Said valitteli sitä, että länsimaiset orientalistit kuvasivat Lähi-idän feminiinisenä ja viettelevänä.

Tämä ei ollut Saidille pelkkä kirjallinen metafora. Monien vuosien ajan seikkailunhaluiset eurooppalaiset taiteilijat ja kirjailijat kuten Flaubert olivat harjoittaneet seksiturismia muslimimaissa ja kirjoittaneet siitä pornahtavia teoksia Euroopan markkinoille.

Aivan kuten eurooppalaiset miehet ovat nyt alkaneet vastustaa Lähi-idästä vaaleampiin maihin suuntautuvaa seksiturismia, Said rodullisena lojalistina inhosi vierasmaalaisia miehiä jotka häpäisivät hänen kansansa naiset… ja, ehkä ennen kaikkea, hänen kansansa pojat.

Orientalismin ensimmäisen laitoksen kansikuvassa, jonka tarkoitus oli korostaa kaiken Lähi-itään kohdistuvan länsimaisen mielenkiinnon pahuutta, on Jean-Léon Gérômen oudon pahaenteinen maalaus ”Käärmeenlumooja” (1879), jossa alaston poika käsittelee käärmettä muslimipalatsissa miesjoukon tuijottaessa häntä. Maalaus on pohjimmiltaan kiiltokuvamaista pedofiilistä homopornoa. Se tekee selväksi inhon, jota Said tunsi poikiin sekaantuvia orientalisteja kohtaan.

Ironista kyllä, Saidilla oli riittävästi älyä ja kulttuurista sivistystä laatia mutkikkaan kuuloisia ja siten suunnattoman vaikutusvaltaisia oikeutuksia hänen pohjimmiltaan punaniskaiselle ja terveelle tunteelleen: ”Älkää enää näyttäkö naamaanne täällä.”

–

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Sarastuksessa on julkaistu useita hänen artikkeleitaan. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 15.2.2017.