Valkoisen keskiluokan ohjelmoitu kapina itseään vastaan

RAMI LESKINEN

–

Yle Teemalla lauantaina 9.10.2021 esitetyn Rock Against Racism -liikettä (RAR) käsitelleen dokumentin White Riot voi katsoa vielä Yle Areenasta. Yleisradion esittelyssä filmiä kuvataan seuraavasti:

Lontoon elokuvajuhlien dokumenttisarjan pääpalkinnon voittaja kuvaa väkevästi Britanniassa 1970-luvulla vaikuttaneen Rock Against Racism -liikkeen syntyä ja vaikutusta. Se oli aikaa, jolloin uusnatsit, skinit ja punkkarit kävivät katusotaa, ääniraitanaan punk The Clashistä X-Ray Spexiin. Ohjaus Rubika Shah. (Britannia 2019).

Lontoon elokuvajuhlien raadin perustelut päätökselle palkita White Riot parhaana dokumenttisarjan elokuvana eivät löydy niinkään rainan dokumentaarisista aineksista kuin sen agendasta, joka tukee vallitsevaa globalistista ja monikultturistista ideologiaa. Vaikka ohjelma onnistuu kuvaamaan monipuolisesti RAR-liikkeen aktiiveja ja heidän tavoitteitaan, White Riotia on silti vaikea pitää dokumenttina, se on pikemminkin häikäilemättömän yksipuolinen propagandafilmi. Tätä manipulaatiota vasemmalle kallellaan olevat katsojat ovat tuskin halukkaita reflektoimaan, he todennäköisesti vain menevät mukaan ohjelman imuun ja saavat vahvistusta maailmankuvalleen.

Tie monikulttuuriseen helvettiin on kenties kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta tämän agitaatiofilmin juutalaisella tekijällä Rubika Shah’lla ei ole ollut mielessään seurauksista piittaamaton naivi idealismi, vaan ilmiselvä riemu valkoisen kantaväestön kyykyttämisestä, syyllistämisestä ja syrjäyttämisestä. Jostain syystä tällaisten dokumenttien ohjaajan juutalaisuus näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässä yhteydessä tätä kysymystä on turha kommentoida sen enempää, kunhan viittaan psykologian professori Kevin Macdonaldin (Sarastuksen haastattelu täällä) massiiviseen juutalaisten evolutiivista selviytymisstrategiaa käsittelevän tutkimussarjan kolmanteen osaan The Culture of Critique (1998). Siinä hän osoittaa vahvaan lähdeaineistoon tukeutuen, ettei juutalaisten motiivina edistää mustien asiaa ole ollut suinkaan hyvää tarkoittava rodullinen värisokeus, vaan keino vähentää juutalaisen sisäryhmän pahimpana kilpailijana pidetyn valkoisen enemmistön valta-asemaa.

Ohjelmaa katsovat X-sukupolven ikirokkaajat todennäköisesti onnittelevat itseään oltuaan vähintään hengessä mukana ”moraalisessa taistelussa”, jossa RAR osaltaan edisti monikulttuurisen ideologian yhteiskunnallista voittokulkua Isossa-Britanniassa. Halpaa työvoimaa halunneet suurpääomapiirit ja äänekkään vaikutusvaltaiset vasemmistoradikaalit mediassa kykenivät yhteisrintamallaan muuttamaan vajaassa vuosikymmenessä (1976-1986) Ison-Britannian poliittista ajattelua niin paljon, että monikulttuurisuudesta ja siihen kytkeytyvästä tasa-arvoteollisuudesta tuli vallitseva normi.

Varsinkin nuorison pään kääntämisessä RAR-liikkeen ponnistelut ovat osoittautuneet merkittäviksi. Odotetusti ohjelman tekijät eivät vaivaa päätään sillä, mitä peruuttamattomia muutoksia kantaväestölle ja sen kulttuurille monirotuisesta yhteiskuntakokeilusta on seurannut. Ikävä kyllä Englannin jälkeen muukin Eurooppa voitiin helpommin afrikkalaistaa popkulttuurin trendien vanavedessä. Voidaan kysyä kannattiko.

Koska RAR-liikkeen aktiivit ja heitä kritiikittömästi kuvaava ohjaaja ottavat ideologiseksi lähtökohdakseen marxilaisen luokkateorian, perinteisiä arvoja tuhoavan ”kulttuurimarxilaisuuden”, valkoisten etuoikeudet ja 2000-luvun intersektionaalisuuden, ohjelma perustuu ensiminuuteilta lähtien kaavamaiselle hyvä vs. paha -asetelmalle. Kun poliittiset lähtöoletukset on hakattu kiveen, tarina etenee kuin puna-armeijan panssarijuna ilman väärille asemille johtavia sivuraiteita.

Jo alkukuvissa filmin pahiksiksi valitut nuoret skinheadit rynnäköivät Sham 69:n keikalla lavalle. Sitten seuraa mustavalkoinen otos, jossa haastattelut Lontoon nahkapäät sanovat vastustavansa värillisten maahanmuuttoa, koska tulijat eivät heidän mielestään kuulu Englantiin. Median standardeille ehdollistettu kunnon kansalainen, liberaali punaporvari, tietenkin pöyristyy moisesta ”ulkomaalaisvihasta” ja varsinainen ohjelma pääsee alkamaan.

Tarinan hyviksiä edustaa Rock Against Racism -liikkeen perustaja, rock-valokuvaajana ja vasemmistoaktivististina tunnettu Red Saunders. Tämä vanha hippi kertoi ystävälleen Roger Huddlelle olleensa järkyttynyt (sic) kitaristi Eric Claptonin maahanmuuttokriittisistä (”rasistisista”) puheista tämän konsertissa elokuussa 1976. Parivaljakon raivoa lisäsi kansallismielisen ja maahanmuuttovastaisen National Front -puolueen suosion jatkuva kasvu. Haastateltujen mieltä painoivat myös David Bowien puheet vahvan johtajan tarpeesta ja Rod Stewartin kommentit maahanmuuton suitsimisesta ja Enoch Powellin järkevyydestä.

Yhdessä muutaman muun palavasilmäisen sosialistin kanssa Saunders ja Huddle päättivät järjestää joulukuussa 1976 rasismin vastaisen rockkonsertin, josta muodostui sittemmin RAR:n toiminnan keskeisin muoto. Ryhmä julkaisi myös Temporary Hoarding -nimistä lehteä, joka hyödynsi juuri pinnalle nousseen punk rockin estetiikkaa. Punk oli kuitenkin vain savuverho, sillä jo RAR-logon punatähti kertoo mihin arvoihin ja tavoitteisiin liike todellisuudessa sitoutui. Mustien ja valkoisten yhteiseloa julistanut iskulause Rock Against Racism ei loogiseen päätökseensä vietynä tarkoittanutkaan muuta kuin Rock Against Whites.

Vanhojen sosialistipierujen perustama organisaatio sai heti alussa ilmaista mainosta, kun Roger Huddlen Claptonin vastainen mielipidekirjoitus julkaistiin maan merkittävimmässä musiikkilehdessä New Musical Expressissä. NME oli myös johtava punkrockin lipunkantaja ja sillä oli suuri rooli uuden musiikkiliikkeen ohjaamisessa poliittisesti korrekteille linjoille. RAR:in kolmas pääaktiivi, Kate ”Irate Kate” Webb, korostaakin eräässä kohtaa ohjelmaa, että punk olisi voinut alkuaikoina lähteä mihin suuntaan tahansa, sillä punkfaneissa oli paljon myös National Frontin kannattajia.

Kovasta yrityksestä huolimatta RAR:sta on vaikea leipoa sankaritarinaa alakynnessä olevana Daavidina tai lohikäärmeen kukistavana ritarina. Valtavirran media, poliittinen järjestelmä ja rock-kulttuuri olivat jo tuolloin hegemonisen vasemmistoliberalismin pauloissa, joten RAR:n ”vastaisku” Claptonia, Enoch Powellia, skinheadeja ja piskuista nationalistipuoluetta vastaan vertautuu Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomea vastaan vuonna 1939. Liikettä ei tukenut ainoastaan koko rocklehdistö vaan myös muu valtamedia, viihdemaailma, valtion instituutiot, yliopistoväki, poliitikot ja jopa elinkeinoelämä. Ohjelman loppupuolella tämä tunnustetaan jopa ylpeästi, kun liikkeen aktiivit kertovat juutalaisten liikemiesten antaneen tukensa RAR:lle. Melkoista systeemin vastaista punk-kapinaa!

Poliittisille vastustajille filmissä ei anneta suoraa suunvuoroa, vaan heidän ääntään saadaan kuulla vain valtamedian vihamielisten uutislähetysten ja asiayhteydestään irrotettujen haastattelupätkien kautta. Jotta maahanmuuttokriittisyys saataisiin kytkettyä fasismiin, naftaliinista on kaivettu jopa puheenpätkä brittiläisen fasistijohtaja Oswald Mosleyn 1930-luvun puheesta. Päävihollisia rainassa ovat kuitenkin konservatiivipuolueen parlamentaarikko Enoch Powell (kuuluisan Rivers of Blood -puheen pitäjä) ja National Front, joita lyödään koko ajan olan takaa.

Yksi pisimmistä osuuksista kuvaa National Frontin marssia läpi värillisen rikollisuuden riivaaman siirtolaisalue Lewishamin elokuussa 1977. ”Dokumentissa” ei kerrota lainkaan miksi NF halusi järjestää marssin juuri Lewishamissa, vaan luodaan mielikuva, että marssijat halusivat tulla siirtolaisille kuuluvalle alueelle pelkästään provokaatiomielessä osoittamaan ”valkoista ylivaltaansa”. Vaikka tätä ei sanota ohjelmassa ääneen, siirtolaiset ja vasemmistolaiset pitävät värillisten asuinalueita omana reviirinään, jonne vääränlaisilla valkoisilla tai valkoisilla ylipäätään ei ole mitään asiaa. Sen sijaan mustilla on oikeus ottaa julkinen tilaa haltuun kaikilla valkoisten alueilla, ilmiö joka tunnetaan ikävä kyllä jo Suomessakin…

Tosiasiallisesti marssin taustalla oli mustien räjähdysmäisesti kasvanut katuväkivalta ja rikollisuus, joka huipentui saman vuoden toukokuussa Kaakkois-Lontoossa tehtyyn ratsiaan, jossa poliisi pidätti 21 mustaa nuorta osallisuudesta systemaattisiin pahoinpitelyihin. Pidätysten jälkeen poliisi kertoi tiedotteessaan, että jengi oli 90%:sti vastuussa Etelä-Lontoon katurikoksista viimeisen puolen vuoden aikana. Tätä ”dokumentissa” ei kerrota, ja NF:n huoli katuväkivallan lisääntymisestä kuitataan rasistisena propagandana. Samalla ohjelman tekijät leimaavat poliisin rasistiseksi instituutioksi muodikkaassa Black Lives Matter -hengessä.

Lewishamissa viittäsataa urheaa brittiä vastassa oli neljätuhatta mustaa katurikollista, kommunistia ja keskiluokkaista opiskelijaa. He kävivät ylivoimallaan rauhallisten mielenosoittajien päälle ja saivat ohjattua marssin muualle. Tätä Englannin äärivasemmisto juhli tietenkin suurena voittona, vaikka osoitti toiminnallaan National Frontin olleen oikeassa väitteissään mustien ja äärivasemmiston katuväkivallasta, jota vastaan mielenosoitus oli alun perinkin suunnattu.

Aiheeseen liittyen on mielenkiintoista, että Suomessa Lontoon monikulttuurista varoiteltiin vielä 1980-luvun lopulla jopa valtalehti Helsingin Sanomissa. Lehti julkaisi 20.8.1989 tutkijaprofessori Tatu Vanhasen kirja-arvion ”Antirasismin kahdet kasvot” Russel Lewisin kirjasta Anti-racism. A mania Exposed (Quartet Books, 1988). Siinä tulevan pääministerin isä Vanhanen kirjoitti: ”(…) yli puolet Lontoon pahoinpitelyistä vuonna 1982 oli mustien tekemiä. Myöhemmin ei samoja tilastoja ole saanutkaan tehdä”. Luultavasti eräs syy kiusallisten tilastojen kieltämiselle oli poliittisen eliitin Lewishamissa saama oppitunti.

Mustien katurikollisuus Englannissa on ollut yleisesti vaiettu tosiasia jo vuosikymmenien ajan, mutta dokumentin tekijät eivät tästä piittaa, vaan leipovat afrokaribialaisista syyttömästi vainottuja pulmusia. Ohjaaja takertuu varsinkin lakiin nimeltä SUS (lyhenne sanoista ”suspected person”, so. epäilty henkilö), jonka varjolla mustia muka pidätettiin syyttä suotta. Sanomatta jää, että saman lain varjolla pidätettiin systemaattisesti myös yhteen kokoontuneita punkkareita ja skinheadeja. Mustien katuvetelehtijöiden pidättämiselle oli perusteensa, sen verran usein tällaiset joukkiot tekevät katuryöstöjä. Tuttu ilmiö myös tämän päivän Helsingissä.

Kun filmissä tulee puheeksi väkivalta, kamera kääntyy pääasiassa skinheadien suuntaan. Suuren huomion saavat punkbändi Sham 69:n skinheadfanit (Sham Army), jotka eivät noudattaneet laulaja Jimmy Purseyn vasemmistolässytystä ”nuorison yhteisestä rintamasta” (”If the kids are united”). RAR:n naisaktiivi yrittää ymmärtää sekä Purseytä että betonilähiössä asuvia valkoisia nahkatukkia, mutta yritys jää vain pintaraapaisuksi. Ymmärryksen sijaan Red Saunders julistaa kaikki nationalistiset skinheadit pelkiksi väkivaltaisiksi katuroistoiksi, absoluuttisiksi toisiksi, joita ei voi ymmärtää eikä hyväksyä. Tämä on sikäli erikoista, koska itsensä hyviksi ihmisiksi korottaneet periaatteessa tuomitsevat kaikenlaisen demonisoinnin. Näköjään valkoisten alkuperäisasukkaiden oikeuksien ja elintilan puolustajien kohdalla tässä voidaan tehdä poikkeus.

Asenne on filmin poliittisten tavoitteiden kannalta toki ymmärrettävä, sillä jos ohjelmassa olisi kuultu ilman editointia monikultturismin ja muukalaisinvaasion vastustajien argumentteja, pohja RAR-liikkeen absoluuttisesta oikeassaolemisesta ja moraalisesta puhtaudesta katoaisi. Syntyisi epäilys, että yhteiskunnan pakkomuukalaistaminen ja atomisoiminen eivät olleetkaan kaikilta seurauksiltaan hyviä ja että laajassa kuvassa sen haitat ovat olleet suuremmat kuin hyödyt.

Ehkä kaikkein rasittavinta filmissä ovat jatkuvasti vilisevät valheelliset kommentit, joita ei mitenkään kyseenalaisteta, vaan puhujat voivat suoltaa propagandaansa pidäkkeettä. Esimerkiksi kliseistä partaradikaalia muistuttava Saunders väittää sen kummemmin perustelematta National Frontin toiminnan perustuneen pelkoon ja että rasismi olisi vain valkoisten ongelma. Tällaisia löysiä heittoja ohjelma on täynnänsä. The Clashin rumpali Topper Headon puolestaan väittää, etteivät heidän ”White Riot” -kappaleestaan pitäneet nationalistit kuunnelleet lainkaan biisin sanoja. Mistä hän sen voi tietää?

Valtamedian avulla vauhtiin päässyt RAR sai valtavan määrän kannustavaa palautetta ja ”avunpyyntökirjeitä”, joista yhdessä kerrotaan koulun opettajien olevan ”fasisteja”. Tosiasiassa opettajakunta oli tuolloin lähes kokonaan sosialistista. Korvaan särähtää myös X-ray Spex -yhtyeen somalitaustaisen laulajattaren Poly Styrenen kommentti mustista käytetystä haukkumasanasta ”nigger”, joka on käännetty suomeksi ”neekeri” (engl. negro), vaikka oikea käännös olisi ”nekru”. Suomalainen woke-kääntäjä haluaa tällä silmänkääntötempullaan kai viestiä, että neutraali mustaa tarkoittava ”neekeri” olisi yhtä lailla solvaava ilmaus.

Dokumentin tekijät haluavat lisäksi nivoa RAR-liikkeen nykyajan woke-kulttuurin ilmiöihin kuten feminismiin ja intersektionaalisuuteen. Vasemmistolaisessa pakettiajattelussa kun ei voi olla antirasisti olematta feministi ja homomielinen. Feminismistä filmillä pääsevät paasaamaan Poly Styrene ja ska-yhtye The Selecterin laulaja Pauline Black, kun taas homoagendaa julistaa odotetusti Tom Robinson Bandin (TRB) nokkamies. Mediakriittinen katsoja ei voi olla huvittumatta pitkähköstä TRB-jaksosta, jossa mm. kerrotaan kahden juutalaistytön olleen yhtyeen kovimmat fanit. Sen sijaan tiettyä epäajanmukaisuutta edustaa RAR:n jyrkkä tuki terroristiselle IRA:lle. Ymmärrettäväksi asian tekee se, että brittiläinen äärivasemmisto kannattaa tunnetusti kaikkea mikä on Iso-Britannian etujen vastaista.

Ohjelman loppupuoli keskittyy huhtikuussa 1978 Lontoon Trafalgar Squarelta lähteneeseen National Frontin vastaiseen mielenosoitukseen, joka marssi Hackneyssä sijaitsevan NF:n puoluetoimiston ohi. Lähes 80 000 ihmistä käsittäneen mielenosoituskulkueen päätepisteenä oli Victoria Park, jossa pidettiin Rock Against Racism -karnevaali esiintyjinään The Clash, Tom Robinson Band, Steel Pulse ja X-Ray Spex.

Paljosta dokumentaarisesta aineistosta huolimatta jotain merkittävää jää silti kertomatta. Vaikkapa se, että Rock Against Racism -liikettä eivät vastustaneet ainoastaan nationalistit, vaan myös monet kuuluisat rock-yhtyeet, jotka vierastivat RAR:n äärivasemmistolaista ja brittivastaista agendaa. Asiaa ei helpottanut se, että Red Saunders samaisti Iso-Britannian lipun hakaristiin. Tunnetuin RAR:n lipun alla esiintymisestä kieltäytynyt yhtye oli The Stranglers, joka oli tuolloin sattumoisin eniten listasijoituksia saanut ja levyjä myynyt punk-bändi Englannissa. Vaikka yhtye ei kannattanutkaan roturealismia, se ei silti suostunut soittamaan RAR-konserteissa niiden läpitunkevan radikaalisosialismin vuoksi. Sanomattakin lienee selvää, että RAR-liikettä vastustamaan ryhtyneestä Rock Against Communism (RAC) -liikeestä ei kerrota mitään, tosin National Frontin punkjulkaisu Punk Front sentään mainitaan.

Dokumenttia katsoessa tulee väistämättä mieleen, että Iso-Britiannian nopea muukalaistuminen on ollut eräänlainen avustettu etninen itsemurha. Luonnollisesti monikulttuurisuus esitetään filmissä väistämättömänä historian suuntana, mikä on linjassa marxilaisen determinismin kanssa. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, perustettiinhan RAR-liike vasemmistoradikaalien bulvaaniksi samaan tapaan kuin nykyään maailmanlaajuisesti vaikuttava Elokapina-liike.

White Riotissa suuren yleisön vierastama äärivasemmistolaisuus onnistutaan myymään katsojille esittämällä se tyylikkäänä vallankumous-chicinä, jonka tunnetuin poster-boy-bändi oli The Clash. Kun dokumenttia säestää energinen rock ja visuaalinen ulkoasu puetaan kokeilevaan punk-estetiikkaan, jäävät ohjelman radikaalit tarkoitusperät vähemmälle huomiolle. Käytännössä ohjaaja Rubika Shah haluaa filmillään kumota klassisen valtioajattelun, jossa valtion ensisijainen tarkoitus on ajaa tietyn kansan etua ja hyvinvointia. Kun valtio ajaa ohjelmallisella monikulttuurilla muiden etua oman kansan kustannuksella, se on pettänyt perustehtävänsä, jota varten se on ylipäätään luotu.

Julkisessa keskustelussa alistuminen valkoisten syrjäyttämiselle on nähty välttämättömänä ja jopa iloisena asiana, mutta kansan syvissä riveissä tätä itsetuhoa on vastustettu aina. Sanotaan mitä sanotaan, mutta valtaosa valkoisista briteistä eivät mustaa ja eteläaasialaista invaasiota tilanneet saati halunneet, vaan manööveri toteutettiin etnomasokististen sosialistien ja kyynisten kapitalistien yhteisenä projektina. Tämä sama toimintamalli näkyy kaikissa läntisen liberalismin tärvelemissä Euroopan maissa.

Punkrockin antirasistiseen paatokseen nostalgisesti suhtautuvalla keski-ikäisellä sukupolvella ei kuitenkaan ole enää varaa omahyväiseen virneeseensä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa he ovat omilla valinnoillaan hylänneet monikulttuurin. Nykyisten keski-ikäisten sukupolvi, joka 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa muodosti punkin suurimman kuulijakunnan, on sittemmin paennut valtavina joukkoina suurkaupunkien monikulttuuria pikkupaikkakunnille ja maaseudulle.

Vuonna 2013 Lontoon asukkaista vain 45 % oli valkoisia brittejä ja sen jälkeen heidän määränsä on supistunut kiihtyvällä tahdilla. BBC:n uutisen ”Why have the white British left London?” (20.2.2013) mukaan kontrolloimattoman maahanmuuton lisäksi valkoisten pako on keskeisin syy Lontoon väestörakenteen muutokselle. Harmonisena yhteiselona mainostetun monikulttuurin epäonnistumisesta huolimatta valkoinen keskiluokka ei ole hylännyt nuoruutensa idealismia, vaan takertuu siihen entistä tiukemmin asuinalueidensa korkeiden aitojen takana.

Taitavasti rakennetun White Riotin katsominen tuskin tuottaa vasemmistoliberaalille yleisölle kognitiivista dissonanssia, sillä siinä monikulttuuri korotetaan moraaliseksi ihanteeksi, jota jokaisen hyvän ihmisen oli välttämätöntä noudattaa. Ja saattoihan Titanicin kannella sentään kuunnella rajua rockia ja letkeää reggaeta – kyllä niiden vuoksi nyt yhden kansankunnan voi antaa upota!

Ohjelman alkupuolen rasismin kauhistelun jälkeen yritetään valottaa etnisten ristiriitojen syitä. Tässä kohtaa tunnustetaan ainakin epäsuorasti, että rasismia ilmenee lähinnä silloin kun erirotuiset ja kulttuurisesti toisilleen vieraat yhteisöt joutuvat kosketuksiin rajatulla maantieteellisellä alueella. Helsingin entisen pormestarin Raimo Ilaskiven lentävä lause ”Suomessa ei ollut rasismia ennen kuin somalit tulivat” sopisi myös Iso-Britannian tilanteeseen 1960- ja 70-luvulla. Toisin sanoen rasismia tuotettiin päästämällä maahan värillisiä uuskolonialisteja, jotka veivät elintilaa valkoiselta työväenluokalta. Ohjelmassa tämä rotuinvaasio on käännetty tietenkin niin, että maahantunkeutujat ovat uhreja, kun taas kotejaan ja kontujaan puolustavasta kantaväestöstä tehdään pahantekijä.

Jopa maahanmuuton käynnistäminen selitetään jonkinlaisena värillisten riistona. Eräs RAR-aktiivi kertoo Iso-Britannian alkaneen ”imuroida siirtolaisia” entisistä alusmaistaan 1950-luvun lopulla, ikään kuin kyseessä olisi ollut pelkästään kapitalistien oma taloudellinen hanke. On tietysti totta, että suurpääoman näkökulmasta vapaan maahanmuuton päällimmäinen tarkoitus oli silloin ja nyt saada halpaa vierastyövoimaa, koska työvoiman tarjonnan lisääntyessä palkkatasoa ei tarvitse nostaa. Jostain syystä Britannian vasemmisto ei ole oikeastaan koskaan vastustanut tätä hanketta, vaikka se vahingoitti syvästi maan työväenluokkaa. Eniten afrikkalaisten, pakistanilaisten ja intialaisten invaasiosta ovat kärsineet valkoiset työläiset, joiden puolesta myös RAR-liikkeen samppanjasosialistit väittivät taistelevansa.

Jotta omaa etuaan ajaville, paremman elämän toivossa tulleille siirtolaisille saataisiin sympatiaa, heidät pitää kuvata uhreina. Toisin kuin filmi valikoiduin esimerkein väittää, uhrikertomus ei pidä vettä. 1960-luvulla nämä ilman sen kummempaa kansalaiskeskustelua Englantiin päästetyt onnenonkijat tulivat pääasiassa Karibian saarilta, erityisesti Jamaikalta. Tätä mustaa invaasiota kuvaa White Riotia paljon paremmin niin ikään Teemalta hiljattain tullut dokumentti Rudeboy – Trojan Recordsin tarina.

Jamaika itsenäistyi vuonna 1962, ja sen asukkaiden olisi voinut luulla vihdoin alkaneen rakentaa omaa maataan. Sen sijaan monet jamaikalaiset päättivätkin muuttaa Isoon-Britanniaan, koska he aavistelivat, ettei heidän yhteisönsä kykenisi koskaan luomaan sellaista varallisuutta, hyvinvointia ja turvallisuutta kuin Euroopassa. Vuonna 1962 myös algerialaiset saivat itsenäisyyden, mutta jamaikalaisten tapaan nuoriso ei ryhtynytkään rakentamaan uutta uljasta arabivaltiota, vaan muutti massoittain Ranskaan ensin parempipalkkaisiin perustöihin ja myöhemmin nauttimaan avokätisestä sosiaaliturvasta.

Intialaisen Lee Gopthalin johtaman mustan levy-yhtiön tarinassa ylistetään kulttuurista panosta, jonka Trojan Records antoi myydessään jamaikalaista ska- ja reggae-musiikkia Isossa-Britanniassa. Brittien hiljaisen enemmistön mielestä tämä heiltä kysymättä tehty vaihtokauppa ei ollut kovin kannattava, koska sen seurauksiin kuuluivat valtava katurikosaalto, raiskausten moninkertaistuminen, sosiaalimenojen räjähdysmäinen kasvu, valkoisia rankaiseva rotulainsäädäntö ja etniset konfliktit. Nykyään jopa tasa-arvointoilijat tunnustavat mustien olevan länsimaissa enimmäkseen saamapuolella, mutta heidän mielestään se hinta täytyy maksaa ”vanhoista synneistä”. Ohimennen voisi kysyä, että jos uhri on aina oikeassa, miksi sitten Britannian poliittinen eliitti ei korvaa valkoisten työläissukupolvien kärsimyksiä, heitä ja heidän lapsiaan kun riistettiin satojen vuosien ajan hiilikaivoksissa.

White Riotin tekee ongelmalliseksi ennen kaikkea se, että samalla kun filmi tunnustaa mustien kollektiivisen edun, se kiistää valkoisten vastaavan. Tässäkään ei olisi ongelmaa, jos mustien etua puolustettaisiin heidän omissa maissaan, mutta kun tämä tapahtuu valkoisissa valtioissa, vaatimus muuttuu väistämättä etniseksi nollasummapeliksi, jossa on vain voittajia ja häviäjiä. Värillisten tuomista kolmannen maailman viemäreistä korkean luottamuksen Eurooppaan on perusteltu tasa-arvolla, vaikka se on tarkoittanut etnomasokistista politiikkaa. Valkoisten verorahoilla on toteutettu positiivista syrjintää mustien eduksi.

Toinen keskeinen ongelma dokumentissa on rodullinen integraatio, joka on selvässä ristiriidassa värillisten etnistä integriteettiä korostavan agendan kanssa. Joka tapauksessa vielä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla kuviteltiin etnisen eriarvoisuuden katoavan integraatioon pakottavalla lainsäädännöllä. Kun viimeistään 1990-luvulla Isossa-Britanniassa oli pakko tunnustaa integraatiopolitiikan epäonnistuneen, syyllisiä etsittiin harjoitetusta politiikasta eikä sen taustalla olevasta biologisesta tasa-arvo-oletuksesta. Ennen kaikkea kolmannen maailman maahanmuuttajien sopeutumattomuudesta syytettiin yhteiskunnan näkymättömiä ”rasistisia rakenteita”.

Syytä ei silloin, kuten ei nytkään, uskalleta etsiä tulijoista, esimerkiksi Saharan eteläpuolisten afrikkalaisten kognitiivisista kyvyistä. Vaikka media on halunnut kiistää eri populaatioista mitatun keskimääräisen yleisälykkyyden, antavat mittaukset enemmän evidenssiä populaatioden menestymisestä nykyaikana kuin massatiedotuksen tukemat sosiologiset selitykset. Kun äo-mittaukset kertovat Saharan eteläpuolisen mustan väestön saavaan keskimääräiseksi älykkyysosamääräkseen 75 pistettä, on se eurooppalaisilla keskimäärin 100. Tällä on valtavia käytännön seurauksia. Mustat koululaiset eivät epäonnistu opinnoissaan siksi, että opettajat ja koulutussysteemi olisivat rasistisia, vaan siksi ettei tulijoilla ole kapasiteettia selviytyä koulutehtävistään ja ylipäätään modernin teknologis-älyllisen kulttuurin vaatimuksista.

Näistä kysymyksistä White Riot vaikenee täysin julistaessaan rodullisen integraation välttämättömyyttä. Toki on selvää, että kyse on ennen kaikkea poliittisesta musiikkidokumentista, jossa ei ole aikaa syventyä integraation problematiikkaan. Silti filmissä annetaan valtavasti tilaa saarnoille rodullisen integraation vastustamisen paheksuttavuudesta. Ohjaajan pyrkimyksenä ei olekaan avata rotukysymystä mahdollisimman monipuolisesti, vaan ainoastaan käydä loputonta taistelua valkoista identiteettiä vastaan. Erityisen kuvaavia ovat uhmakkaat loppusanat: ”National Front kärsi tappion vuoden 1979 vaaleissa. Taistelu ei silti ole ohi (”But the fight is far from over”).” Ei varmasti olekaan, ennen kuin viimeinen valkoinen mies on ajettu loppuun.

–

–