SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Englanti, sinun Englantisi (katkelma)

GEORGE ORWELL (suomentanut Timo Hännikäinen)

(Kirjoitus on katkelma George Orwellin (1903-1950) esseestä ”England, Your England”. Koko essee muodostaa ensimmäisen puoliskon Orwellin vuonna 1941 ilmestyneestä pamfletista ”The Lion and the Unicorn: Socialism and the English Genius”. ”England, Your England” on Orwellin keskeisin kansallista identiteettiä käsittelevä kirjoitus ja se sisältyy kokonaisuudessaan juuri ilmestyneeseen käännösvalikoimaan ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta”. Kirja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.)

I

Tätä kirjoittaessani korkeasti sivistyneet ihmiset lentävät yläpuolellani ja yrittävät tappaa minut.

He eivät tunne mitään vihamielisyyttä minua kohtaan yksilönä, enkä minä heitä kohtaan. He ”tekevät vain velvollisuuttaan”, kuten sanonta kuuluu. Useimmat heistä ovat epäilemättä hyväsydämisiä lainkuuliaisia miehiä, jotka eivät voisi kuvitellakaan tekevänsä murhaa yksityiselämässään. Toisaalta, jos joku heistä onnistuu räjäyttämään minut kappaleiksi hyvin tähdätyllä pommilla, hän ei menetä yöuniaan sen takia. Hän palvelee maataan, jolla on valta antaa hänen syntinsä anteeksi.

Modernia maailmaa ei voi nähdä sellaisena kuin se on, ellei tunnista isänmaallisuuden, kansallisen lojaalisuuden valtavaa voimaa. Tietyissä olosuhteissa se voi murtua, tietyillä sivilisaation tasoilla sitä ei ole olemassa, mutta positiivisena voimana sillä ei ole vertaista. Kristinusko ja kansainvälinen sosialismi ovat siihen verrattuina hauraita kuin oljenkorsi. Hitler ja Mussolini nousivat valtaan omissa maissaan pitkälti sen ansiosta, että he kykenivät tajuamaan tämän tosiseikan, kun taas heidän vastustajansa eivät kyenneet.

On lisäksi myönnettävä, että kansojen väliset erot perustuvat todellisille katsomuksellisille eroille. Aivan viime aikoihin asti pidettiin soveliaana ajatella, että kaikki ihmiset ovat pitkälti toistensa kaltaisia, mutta jokainen jolla on silmät päässä tietää, että ihmisten käyttäytyminen vaihtelee valtavasti maasta toiseen. Mikä voi tapahtua yhdessä maassa, ei ole mahdollista toisessa. Esimerkiksi pitkien puukkojen yön puhdistus ei olisi voinut tapahtua Englannissa. Ja mitä läntisiin kansoihin tulee, englantilaiset erottuvat selvästi niiden joukosta. Tämä ilmenee epäsuorasti siinä vastenmielisyydessä, jota melkein kaikki ulkomaalaiset tuntevat kansallista elämäntapaamme kohtaan. Harvat eurooppalaiset kykenevät asumaan Englannissa, ja amerikkalaisetkin tuntevat usein olonsa kotoisammaksi Manner-Euroopassa.

Kun palaat Englantiin mistä tahansa vieraasta maasta, aistit välittömästi hengittäväsi erilaista ilmaa. Heti ensimmäisten minuuttien aikana lukuisat pienet asiat synnyttävät yhdessä tämän tuntemuksen. Olut on happamampaa, kolikot painavampia, ruoho vihreämpää, mainokset räikeämpiä. Suurten kaupunkien väkijoukkojen lauhkeat ryhmyiset kasvot, huonot hampaat ja kohteliaat tavat erottavat heidät Manner-Euroopan väkijoukoista. Sitten joudut koko Englannin laajuuden nielaisemaksi ja kadotat vähäksi aikaa tunteen, että kansakunnalla on oma tunnistettava luonteensa. Onko kansakuntia oikeasti olemassa? Emmekö me olekin 46-miljoonainen joukko yksilöitä, kaikki erilaisia? Ja miten kirjava, suorastaan sekasortoinen paikka Englanti onkaan! Puukenkien kopina Lancashiren tehdaskaupungeissa, Great North Roadia edestakaisin ajavat kuorma-autot, jonot työvoimatoimistojen edessä, biljardinpeluun kalske Sohon pubeissa, usvaisina syysaamuina ehtoolliselle pyöräilevät vanhatpiiat – nämä kaikki eivät ole vain palasia vaan myös luonteenomaisia palasia englantilaisesta miljööstä. Miten tällaisen sekamelskan saa sopimaan mihinkään kaavaan?

Algernon Newton: Kensingtonissa (1923)

Mutta kun puhut ulkomaalaisten kanssa, luet ulkomaalaisia kirjoja tai sanomalehtiä, sama ajatus palaa mieleesi. Kyllä, englantilaisessa sivilisaatiossa on kuin onkin jotakin erityistä ja tunnistettavaa. Se on kulttuurina yhtä yksilöllinen kuin espanjalainen kulttuuri. Jotenkin sen sitovat yhteen tukevat aamiaiset ja alakuloiset sunnuntait, savuiset kaupungit ja mutkittelevat tiet, vihreät niityt ja punaiset postilaatikot. Sillä on oma arominsa. Lisäksi se on katkeamaton, se ulottuu tulevaisuuteen ja menneisyyteen, siinä on jotain pysyvää niin kuin elävässä olennossa. Mitä yhteistä vuoden 1940 Englannilla voi olla vuoden 1840 Englannin kanssa? Mutta toisaalta, mitä yhteistä sinulla on viisivuotiaan lapsen kanssa, jonka valokuvaa äitisi pitää takanreunuksella? Ei mitään, paitsi että satut olemaan sama henkilö.

Ja ennen kaikkea, se on sinun sivilisaatiosi, se olet sinä. Ei väliä kuinka paljon vihaat sitä tai naurat sille, et ole koskaan onnellinen muualla kovin pitkään. Ihraiset rusinavanukkaat ja punaiset postilaatikot ovat osa sieluasi. Hyvässä ja pahassa se kuuluu sinulle ja sinä sille, etkä tämän elämän aikana koskaan pääse eroon jäljistä, jotka se on jättänyt sinuun.

Samalla kuitenkin Englanti, kuten muukin maailma, on muuttumassa. Ja kuten kaikki muukin, se voi muuttua vain tiettyihin suuntiin, jotka tiettyyn rajaan saakka ovat nähtävissä ennalta. Tämä ei tarkoita että tulevaisuus on ennalta määrätty vaan vain sitä, että tietyt vaihtoehdot ovat mahdollisia ja toiset eivät. Siemen voi kasvaa tai olla kasvamatta, mutta turnipsinsiemenestä ei koskaan kasva palsternakkaa. Siksi on äärimmäisen tärkeää yrittää määritellä mitä Englanti on ennen kuin aletaan pohtia mitä roolia Englanti voi esittää tämänhetkisissä suurisuuntaisissa tapahtumissa.

II

Kansallisia erityispiirteitä ei ole helppo tunnistaa, ja tunnistettuina ne usein osoittautuvat trivialiteeteiksi, joilla ei näytä olevan keskinäistä yhteyttä. Espanjalaiset ovat julmia eläimille, italialaiset eivät osaa tehdä mitään pitämättä korviaraastavaa meteliä, kiinalaiset ovat riippuvaisia uhkapeleistä. Tällaisilla asioilla ei selvästikään ole itsessään merkitystä. Kuitenkin kaikella on syynsä, ja jopa englantilaisten huonot hampaat kertovat jotakin olennaista englantilaisesta elämänmenosta.

Tässä on kaksi Englantia koskevaa yleistystä, jotka melkein kaikki tarkkailijat voivat hyväksyä. Yksi on se, etteivät englantilaiset ole taiteellisesti lahjakkaita. He eivät ole musikaalisia kuten saksalaiset tai italialaiset, eivätkä maalaustaide ja kuvanveisto ole koskaan kukoistaneet Englannissa niin kuin Ranskassa. Toinen on se, että mannereurooppalaisiin verrattuina englantilaiset eivät ole älyllisesti suuntautuneita. He kauhistuvat abstraktia ajattelua eivätkä tunne tarvetta millekään filosofialle tai systemaattiselle ”maailmankatsomukselle”. Eikä tämä johdu siitä, että he olisivat ”käytännöllisiä”, kuten he kovin mielellään väittävät olevansa. Tarvitsee vain katsoa heidän kaupunkisuunnitteluaan, heidän jääräpäistä takertumistaan kaikkeen vanhanaikaiseen ja hankalaan, kuten käsittämättömään oikeinkirjoitusjärjestelmään ja vain laskuoppikirjojen laatijoiden ymmärtämään mittajärjestelmään, huomatakseen kuinka vähän he piittaavat tehokkuudesta sinänsä. Mutta heillä on tietty kyky toimia miettimättä. Heidän maailmankuulu tekopyhyytensä – esimerkiksi kaksinaamainen asennoituminen Brittiläiseen imperiumiin – on kytköksissä tähän. Lisäksi koko kansakunta saattaa vakavan kriisin hetkellä äkkiä kerätä voimansa ja toimia eräänlaisen vaiston varassa, joka pohjimmiltaan on melkein kaikkien ymmärtämä mutta mihinkään kirjaamaton käytöskoodi. Hitlerin luonnehdinta saksalaisista ”unissakävelijöiden kansana” sopisi paremmin kuvaamaan englantilaisia. Ei sillä, että unissakävelyssä olisi mitään ylpeilyn aihetta.

Mutta tässä kohtaa on syytä panna merkille eräs pienimuotoisempi englantilainen piirre, joka on äärimmäisen merkittävä vaikkei siitä yleensä puhutakaan, nimittäin rakkaus kukkia kohtaan. Se kuuluu ensimmäisiin asioihin, jotka ulkomaalainen vierailija Englannissa huomaa, erityisesti jos hän tulee Etelä-Euroopasta. Eikö se ole ristiriidassa englantilaisten epätaiteellisuuden kanssa? Ei oikeastaan, sillä sitä ilmenee niissäkin joilla ei ole minkäänlaista kauneusaistia. Se liittyy kuitenkin erääseen toiseen englantilaiseen piirteeseen, joka on meille niin ominainen että tuskin huomaamme sitä, nimittäin riippuvuuteen harrastuksista ja vapaa-ajan aktiviteeteista, englantilaisen elämänmuodon yksityisyyteen. Olemme kukkien rakastajia, mutta myös postimerkkien keräilijöitä, kyyhkysten kasvattajia, amatööripuutarhureita, kuponkien leikkaajia, tikanheittäjiä, sanaristikoiden täyttäjiä. Kaikki aidoimmin kansallinen kulttuurimme keskittyy asioihin, jotka ovat yhteisöllisinäkin epävirallisia – pubeihin, jalkapallo-otteluihin, takapihan puutarhaan, takkatuleen ja ”kuppiin kuumaa teetä”. Yksilönvapauteen uskotaan yhä, melkein kuin 1800-luvulla. Mutta se ei liity mitenkään taloudelliseen vapauteen, vapauteen riistää muita saadakseen voittoa. Se on vapautta omistaa oma koti, tehdä mitä huvittaa vapaa-ajallaan, valita omat huvituksensa sen sijaan että jokin korkeampi taho valitsisi ne. Englantilaisen eniten inhoama ihmistyyppi on ”Nosey Parker”, kyttääjä. On tietenkin selvää, että tällainen puhtaasti yksityinenkin vapaus on tuhoon tuomittu. Kuten kaikkia moderneja kansoja, englantilaisiakin numeroidaan, merkitään, värvätään, ”tasapäistetään”. Mutta heidän omat impulssinsa vetävät toiseen suuntaan, minkä seurauksena heihin sovellettava kurinpito on maltillista. Ei puoluekokouksia, ei nuorisojärjestöjä, ei värillisiä paitoja, ei juutalaisvihaa tai ”spontaaneja” mielenilmauksia. Eikä kaiken todennäköisyyden mukaan myöskään Gestapoa.

Mutta kaikissa yhteiskunnissa tavallinen kansa elää tietyssä määrin vallitsevan järjestyksen vastaisesti. Aito englantilainen kansankulttuuri on jotakin pinnanalaista, epävirallista ja vallanpitäjien enemmän tai vähemmän paheksumaa. Eräs asia, jonka tavallisia ihmisiä karsastelematta katsoessaan huomaa, etenkin suurissa kaupungeissa, on puritaanisuuden puuttuminen. He ovat piintyneitä uhkapelureita, juovat niin paljon olutta kuin palkoillaan saavat, kertovat mielellään tuhmia vitsejä, ja heidän kielenkäyttönsä on luultavasti ruokottominta maailmassa. Näiden tarpeiden tyydyttämiseen puututaan ällistyttävällä, tekopyhällä lainsäädännöllä (lisenssisäädöksillä, arpajaisasetuksilla jne. jne.), jonka tarkoituksena on puuttua kaikkien tekemisiin mutta joka käytännössä sallii kaiken tekemisen. Lisäksi tavallisilta ihmisiltä puuttuu tarkkarajainen uskonnollinen vakaumus, ja näin on ollut vuosisatojen ajan. Anglikaaninen kirkko ei koskaan ole saanut heistä kunnon otetta, se perustettiin vain maanomistajasäädyn suojaksi, ja herätysliikkeillä on ollut vaikutusta vain vähemmistöihin. Kuitenkin heissä on säilynyt syvä kristillisen tunteen vivahde, samalla kun he ovat melkein unohtaneet Kristuksen nimen. Vallan palvonta, joka on Euroopan uusi uskonto ja joka on tartuttanut Englannin älymystön, ei koskaan ole koskettanut tavallista kansaa. He eivät ole koskaan tajunneet voimapolitiikkaa. Japanilaisten ja italialaisten sanomalehtien saarnaama ”realismi” kauhistuttaisi heitä. Englantilaisesta hengestä voi oppia paljon katsomalla värikkäitä humoristisia postikortteja halpojen paperikauppojen ikkunoissa. Tällaiset asiat ovat eräänlainen päiväkirja, johon englantilaiset ovat tiedostamattaan tallentaneet itsensä. Heidän vanhanaikainen maailmankatsomuksensa, asteittainen snobisminsa, ruokottomuuteen yhdistyvä tekopyhyytensä, äärimmäinen lempeytensä, syvästi moraalinen elämänasenteensa näkyvät kaikki siinä kuin kuvastimessa.

Lempeys lienee englantilaisen sivilisaation tunnistettavin piirre. Sen huomaa välittömästi astuessaan Englannin maaperälle. Englanti on maa, jossa bussien lipuntarkastajat ovat hyväntuulisia eivätkä poliisit kanna revolveria. Missään valkoisten asuttamassa maassa ei ole helpompaa tuupata ihmisiä tieltään jalkakäytävällä. Samantyyppinen on piirre, jonka mannereurooppalaiset tarkkailijat ovat aina ohittaneet ”rappiona” tai tekopyhyytenä: englantilaisten viha sotaa ja militarismia kohtaan. Se on juurtunut syvälle historiaan ja elää voimakkaana niin alemmassa keskiluokassa kuin työväenluokassakin. Sodat toistensa jälkeen ovat horjuttaneet mutteivät tuhonneet sitä. Elävässä muistissa on aika, jolloin oli tavallista buuata ”punatakeille” kadulla eivätkä kunniallisten pubien omistajat päästäneet sotilaita sisään. Rauhan aikana, silloinkin kun työttömiä on kaksi miljoonaa, on vaikea värvätä riittävästi väkeä pieneen vakinaiseen armeijaan, jonka upseereina toimii maalaisaateli ja erikoistunut osa keskiluokkaa, ja jonka rivimiehistö koostuu maatyöläisistä ja slummien proletaareista. Suurilla joukoilla ei ole sotilaallista tietämystä tai perinnettä, ja heidän asennoitumisensa sotaan on poikkeuksetta puolustuksellinen. Yksikään poliitikko ei voisi nousta valtaan lupaamalla valloituksia ja sotilaallista ”kunniaa”, yksikään vihahymni ei ole koskaan vedonnut kansanjoukkoihin. Viime sodassa sotilaiden itse sepittämät ja keskenään laulamat laulut eivät olleet kostonhimoisia vaan humoristisia ja vitsikkään tappiomielisiä. Ainoa niissä mainittu vihollinen oli yksikön vääpeli.

Englannissa kaikki pullistelu ja lipunheilutus, ”Rule Britannia” -henki, on pienen vähemmistön harrastus. Tavallisen kansan isänmaallisuus ei ole ääneen lausuttua eikä edes tietoista. He eivät vaali historiallisten muistojensa joukossa jotakin yksittäistä sotilaallista voittoa. Englantilainen kirjallisuus, niin kuin kaikkien maiden kirjallisuus, on täynnä taistelurunoja, mutta on huomionarvoista, että laajempaa suosiota saaneet kertovat aina tappioista ja perääntymisistä. Esimerkiksi Trafalgarista tai Waterloosta ei ole kirjoitettu suosittua runoa. Sir John Mooren armeijassa, joka taisteli epätoivoisena jälkijoukkona A Coruñassa ennen pakenemistaan meritse (aivan kuin Dunkerquessa!), on enemmän viehätysvoimaa kuin loistavassa voitossa. Liikuttavin englanninkielinen taisteluruno kertoo ratsuväen prikaatista, joka teki rynnäkön väärään suuntaan. Ja viime sodan neljä parhaiten kansan muistiin kaivertunutta nimeä ovat Mons, Ypres, Gallipoli ja Passchendaele, joissa kaikissa käytiin tuhoisasti päättynyt taistelu. Ne taistelut, jotka lopulta mursivat Saksan armeijoiden vastarinnan, ovat suurelle yleisölle tuntemattomia.

Englantilainen antimilitarismi inhottaa ulkomaalaisia havainnoitsijoita, koska se jättää huomiotta Brittiläisen imperiumin olemassaolon. Se tuntuu silkalta tekopyhyydeltä. Englantilaiset ovat kuitenkin ahmaisseet neljäsosan maapallosta ja pitävät sitä hallussaan valtavan laivaston avulla. Kuinka he siis kehtaavat kääntää takkinsa ja sanoa, että sota on pahasta?

On aivan totta, että englantilaiset suhtautuvat tekopyhästi imperiumiinsa. Työväenluokan keskuudessa tämä tekopyhyys ilmenee siten, ettei imperiumin olemassaolosta olla tietävinään. Mutta työläisten vastenmielisyys vakinaista armeijaa kohtaan on täysin terve vaisto. Laivasto työllistää verraten vähän väkeä, ja se on ulkoinen ase, joka ei vaikuta suoraan sisäpolitiikkaan. Sotilasdiktatuureja on kaikkialla, mutta laivastodiktatuureja ei ole olemassakaan. Melkein kaikkia yhteiskuntaluokkia edustavat englantilaiset inhoavat sydämensä pohjasta kopeaa upseerityyppiä, kannusten kilinää ja saappaiden töminää. Jo vuosikymmeniä ennen kuin kukaan oli kuullutkaan Hitleristä, ”preussilaisista” puhuttiin samaan sävyyn kuin nykyään ”natseista”. Tämä tunne ulottuu niin syvälle, että viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana brittiarmeijan upseerit ovat rauhan oloissa aina käyttäneet siviilivaatteita vapaalla ollessaan.

Eräs pieni mutta melko luotettava maan yhteiskunnallisen ilmapiirin ilmentäjä on armeijan paraatiaskel. Sotilasparaati on todellisuudessa eräänlainen rituaalitanssi, hieman kuin baletti, joka ilmaisee tietynlaista elämänfilosofiaa. Esimerkiksi hanhenmarssi on yksi maailman kauheimmista näyistä, paljon hirvittävämpi kuin syöksypommittaja. Se on yksinkertaisesti paljaan vallan julistus; siihen sisältyy aivan tietoisesti ja tarkoituksella näky ihmiskasvojen päälle astuvasta saappaasta. Sen rumuus kuuluu sen olemukseen, sillä se sanoo ”Niin, minä olen ruma, etkä sinä uskalla nauraa minulle”, niin kuin kiusaaja joka vääntelee naamaansa uhrilleen. Miksei hanhenmarssia käytetä Englannissa? Luoja tietää, että lukuisat upseerit ottaisivat sen ilomielin käyttöön. Sitä ei käytetä, koska ihmiset kadulla nauraisivat. Tietyn rajan jälkeen sotilaallisen voiman esittely on mahdollista vain maissa, joissa tavallinen kansa ei uskalla nauraa armeijalle. Italialaiset omaksuivat hanhenmarssin suunnilleen silloin, kun Italia joutui lopullisesti Saksan vaikutuspiiriin ja, kuten odottaa saattaa, he hallitsevat sen huonommin kuin saksalaiset. Jos Vichyn hallitus pysyy vallassa, se joutuu määräämään tiukemman paraatikurin sille mitä Ranskan armeijasta on jäljellä. Brittiarmeijassa sulkeiset ovat jäykät ja monimutkaiset, täynnä muistoja 1800-luvulta, mutta niistä puuttuu ylvästely; marssiminen on pelkästään muodollisempi versio kävelystä. Se kuuluu yhteiskuntaan jota miekka epäilemättä hallitsee, mutta sellainen miekka jota ei koskaan tarvitse vetää huotrasta.

Ja kuitenkin englantilaisen sivilisaation lempeyteen sekoittuu koko joukko barbaarisuuksia ja anakronismeja. Rikoslakimme on yhtä pahasti ajastaan jäljessä kuin Towerin musketit. Natsien SA-miestä vastaa tyypillisen englantilainen hahmo, hirttotuomari, kihdistä kärsivä vanha öykkäri, jonka mieli on juuttunut 1800-luvulle ja joka antaa raakalaismaisia tuomioita. Englannissa ihmisiä edelleen hirtetään ja ruoskitaan yhdeksänsiimaisella ruoskalla. Molemmat rangaistukset ovat säädyttömiä siinä missä julmiakin, mutta niitä ei ole koskaan vastustettu kovin laajalti. Ihmiset hyväksyvät ne (kuten Dartmoorin vankilan ja nuorisovankilatkin) melkein samalla tavalla kuin he hyväksyvät sään. Ne kuuluvat ”lakiin”, jota pidetään muuttumattomana.

Tässä tullaan ensiarvoisen tärkeään englantilaiseen erityispiirteeseen: kunnioitukseen lakia ja laillisuutta kohtaan, uskoon että ”laki” on valtion ja yksilön yläpuolella, ja vaikka sen typeryys ja julmuus on selvää, ainakin se on lahjomaton.

Ei niin, että kukaan kuvittelisi lain olevan oikeudenmukainen. Kaikki tietävät, että voimassa on yksi laki rikkaille ja toinen köyhille. Mutta kukaan ei hyväksy tästä seuraavia johtopäätöksiä, kaikki pitävät itsestäänselvyytenä että lakia kunnioitetaan sellaisenaan ja tyrmistyvät kun sitä rikotaan. Kommentit kuten ”Eivät he minua voi pidättää, en ole tehnyt mitään väärää” tai ”Eivät he niin voi tehdä, se on vastoin lakia” kuuluvat Englannin ilmapiiriin. Yhteiskunnan vihollisiksi julistautuneilla tämä tunne on yhtä voimakas kuin kaikilla muillakin. Sen huomaa vankilamuistelmista kuten Wilfred Macartneyn kirjasta Walls Have Mouths tai Jim Phelanin Jail Journeysta, juhlalliseen sävyyn lausutuista päättömyyksistä aseistakieltäytyjien oikeudenkäynneissä, korkea-arvoisten marxilaisten professorien kirjoittamista lukijankirjeistä, joissa sanotaan että tämä tai tuo asia ”on vastoin brittiläistä oikeuskäsitystä”. Sydämessään jokainen uskoo, että laki voi olla, että sen pitäisi olla ja että se kokonaisuudessaan onkin puolueeton. Totalitaarinen ajatus, että lakia ei ole vaan ainoastaan valtaa, ei ole koskaan juurtunut tänne. Älymystökin on omaksunut sen vain teoriassa.

Illuusiosta voi tulla puoliksi totta, naamio voi muuttaa kasvonilmeitä. Tavanomaiset argumentit, että demokratia ”on aivan samanlaista” tai ”yhtä paha” kuin totalitarismi, eivät koskaan ota tätä huomioon. Kaikki sellaiset väittämät tiivistyvät ajatukseen, että puolikas leipä on sama asia kuin ei leipää lainkaan. Englannissa oikeudenmukaisuuden, vapauden ja objektiivisen totuuden kaltaisiin käsitteisiin uskotaan yhä. Ne saattavat olla illuusioita, mutta sellaisina ne ovat erittäin voimakkaita. Usko niihin vaikuttaa käyttäytymiseen, yhteiskuntaelämä on erilaista niiden takia. Sen tajuamiseksi tarvitsee vain katsoa ympärilleen. Missä ovat kumipamput, missä risiiniöljy? Miekka on yhä huotrassa, ja sen pysyessä siellä korruptio ei voi edetä tietyn rajan yli. Englannin vaalijärjestelmä perustuu lähestulkoon avoimeen vilppiin. Vaalipiirien rajat on aivan ilmeisin tavoin järjestelty varakkaan luokan etujen mukaisesti. Mutta ennen kuin kansan mielessä on tapahtunut jokin syvä muutos, vaalijärjestelmä ei voi korruptoitua läpikotaisin. Äänestyspaikoilla ei ole revolverein aseistautuneita miehiä kertomassa miten äänestää, ääniä ei lasketa väärin eikä suoraa lahjontaa esiinny. Jopa tekopyhyys toimii vahvana turvaverkkona. Hirttotuomari, tuo purppuranpunaiseen kaapuun ja hevosenjouhiperuukkiin sonnustautunut häijy vanha ukko, jota mikään dynamiittia miedompi asia ei saa tajuamaan millä vuosisadalla hän elää, mutta joka kuitenkin antaa tuomionsa lakikirjan mukaisesti eikä missään olosuhteissa ota rahallisia lahjuksia, on yksi Englannin symboleista. Hän symboloi sitä todellisuuden ja illuusion, demokratian ja etuoikeuksien, hölynpölyn ja säädyllisyyden outoa sekoitusta, kompromissien hienosyistä verkkoa jonka avulla kansakunta säilyttää tutun ryhtinsä.

George Orwellin käännösvalikoima ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.


%d bloggaajaa tykkää tästä: