Paris Hiltonia turhemmat julkkikset

TIINA WIIK

–

Hotelliperijätär Paris Hiltonia on kutsuttu ensimmäiseksi ihmiseksi, joka oli kuuluisa pelkästä kuuluisuudesta – famous for being famous – mutta viimeiseksi hän ei suinkaan jäänyt. Mutta entä, kun joku on kuuluisa ainoastaan siksi, että mediassa työskentelevät ystävät ja myötämieliset tekevät kaikkensa tyrkyttääkseen häntä kansan tietoisuuteen?

Yhä useammin olen huomannut ihmetteleväni lehtijuttuja lukiessa, että kuka ihme edes on tämä haastateltava, jota sanotaan ”somevaikuttajaksi” tai ”muusikoksi”. Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja jäänyt tuoreimmista ilmiöistä jälkeen?

Tarkistan asian: Ylen esittelemällä ”somevaikuttajalla” on reilut tuhat seuraajaa ja Hesarin hehkuttamalla muusikolla Youtubessa alle 2000 tilaajaa. Vika ei siis ole minussa.

Vain median tyrkytyksen vuoksi olen edes kuullut nimet Mona Bling, Yeboyah tai Miisa Asikainen, ja tämä tunnettavuus on vielä ontompaa kuin Paris Hiltonilla. Hiltonista tuli julkkis seksivideon vuodettua julkisuuteen, ja hän pysyi otsikoissa yleisön tahdosta: Paris kiinnosti, joten hänestä kannatti tehdä juttuja ja hänelle kannatti antaa oma tv-sarjansa, joka Suomessa esitettiin nimellä Leidit landella.

Mutta yleisö ei janoa kuulla Yeboyahin viimeisimpiä kuulumisia tai nähdä kuvia Mona Blingin asuvalinnoista.Media tuottaa tarjontaa, jolle ei ole kysyntää. Miksi? Mainitsemani henkilöt ovat vain muutama esimerkki väkisin tyrkytetyistä ”julkkiksista”, mutta heitä yhdistää se, että he ovat medialle ideologisesti miellyttäviä, vaikka yleisöä he eivät kiinnostaisikaan.

–

Vihervasemmiston aktiiveilla on hyvin lyhyet langat mediaan

Jos olet ihmetellyt, miten vaikkapa Suomessa asuva grönlantilainen päätyy Ylen juttuun valittamaan Eskimo-jäätelön nimestä, selitys on yksinkertainen: toimittaja ja miehen tyttöystävä ovat kavereita keskenään ja käyneet koulua yhdessä. Näin toimittajan kaverin poikaystävä päätyy juttuun merkittävänä yhteiskunnallisena keskustelijana, vaikka suuri yleisö ei häntä tunne eikä kukaan ole pyytänyt hänen mielipidettään jäätelöistä. Saadaan luotua vaikutelma, että hän edustaisi laajemman ihmisryhmän mielipidettä eikä vain toimittajan omistautumista trendikkäälle rasismivalitukselle.

Mona Bling on ”transnainen”, joten häntä esitellään somevaikuttajana sen vaikutelman luomiseksi, että trans-asiat resonoisivat suurestikin kansan syvissä riveissä. Monan tehtävänä on siis luoda illuusio, että vihervasemmiston marginaali-ilmiöt olisivat suositumpia kuin ne todellisuudessa ovat.

Sama pätee Asikaiseen. Hän ei päädy Hesarin juttuun ”somevaikuttajaksi” siksi, että juuri hänessä olisi jotain erityisen kiinnostavaa, vaan toimiakseen äänitorvena toimittajan omalle agendalle. Hänen aktiivisimmalla somekanavallaan Instagramissa on 6751 seuraajaa ja 998 seurattavaa.

(Vertailun vuoksi: omalla aktiivisimmalla sometililläni eli Twitterissä on reilut 15 800 seuraajaa ja 397 seurattavaa. Seurattavien määrä on sikäli olennainen, että ”takaisin seuraamisella” voi nostattaa omia seuraajalukujaan. Jotkut julkkikset ovat ylpeilleet sillä, että he eivät seuraa ketään mutta heillä on miljoonittain seuraajia. Jos Miisa on somevaikuttaja, minä kai olen sitä tuplasti enemmän, mutta en ikinä kehtaisi moista sanaa itsestäni käyttää. Olen aktivisti, ja itsensä ”vaikuttajaksi” kutsuminen perin heikoin ansioin narahtaa korvaan narsistisena.)

Jos toimittaja vain kirjoittaisi mielipidekirjoituksen vaikkapa Miisa Asikaisen asiasta eli läskiaktivismista, illuusion luominen ei onnistuisi: jokainen lukija näkisi ensi silmäyksellä, että kyseessä on toimittajan mielipiteen ilmaus ja että kirjoitus edustaa vain yksilön mielipidettä.

Mutta jos mielipidekirjoituksen sijaan tehdään juttu ”somevaikuttajasta” ja toimittajan mielipiteitä toistavaa henkilöä esitellään vaikutusvaltaisempana ja kiinnostavampana kuin hän todellisuudessa on – näissä lehtijutuissa ei koskaan kerrota somevaikuttajien seuraajamääriä – voidaan luoda vaikutelma laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ja jutulla on enemmän psykologista voimaa.

Se, minkä ihmiset uskovat olevan yleinen mielipide, vaikuttaa siihen, millaisia asioita he itse kokevat turvalliseksi sanoa ja minkä sanomista he varovat. Jos vaikkapa kuvittelee, että enemmistö työkavereista pitää vihapuhetta vakavana ongelmana, kynnys ilmaista kriittisiä mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta tai vähemmistöistä nousee, vaikka todellisuudessa kaikki muutkin työpaikalla saattavat olla saman illuusion vallassa. Vaikenemiseen riittää, että luulee olevansa erilainen. Kaikki luulevat muiden näkevän keisarin uudet vaatteet.

Oman tekemällä tehdyn julkkiskategoriansa muodostavat Ylen suojatyöpaikkojen täyttäjät, jotka eivät yksityisellä sektorilla voisi koskaan ansaita elantoaan siten. Ylen kolumniosasto on jo pitkään ollut käytännössä Ylen feministiosasto, jonne palkataan osastopomo Rakel Liekin kavereita ja aatetovereita nostamaan palkkioita kirjoituksista, joilla he itsenäisinä bloggaajina eivät koskaan menestyisi. Näin Emmi Nuorgamkin voi ansaita kirjoittamalla.

–

Yeboyah – kun ketään ei kiinnosta, vaikka kuinka tyrkyttäisit

Erityisen hauska tapaus on räppäri Yeboyah, jota eritoten Helsingin Sanomat on tyrkyttänyt. Juttu Helsinkiläinen räppäri Yeboyah julkaisi visuaalisen EP:n, jolla rikotaan stereotypiaa siitä, millainen on suomalainen Elovena-hahmo osoitti, kuinka ystävät ison lehden toimituksessa auttavat uuden singlen markkinoinnissa: juttua kirjoittaessa videolla oli Youtubessa 57 näyttökertaa, mikä paljastuu juttuun sisällytetystä kuvakaappauksesta.

Eli ainakaan siksi ei Yeboyah jutun aiheeksi päätynyt, että huikea kiinnostus singleä kohtaan olisi saanut toimittaja Hilla Körkön ottamaan yhteyttä. Juttu oli todennäköisesti suunniteltu jo ennen kuin videota edes ladattiin Youtubeen.

Tällä hetkellä Yeboyahin Youtube-kanavalla on hieman alle 2000 tilaajaa, ja eniten katselukertoja on kerännyt juuri Hesarin markkinoima Elovena-kappale (104 000). Muutama muu kappale on kerännyt kymmeniä tuhansia näyttökertoja, ja kaikki niistä ovat lehdissä markkinoituja. Videoupotukset kun kääntävät lehtijuttujen lukukertojakin näyttökerroiksi.

Räppärin uusin levy ei ole herättänyt suurta mielenkiintoa. Sen kappaleet ovat olleet tarjolla 10 päivää ja uusista kappaleista suosituinta on katsottu 1300 kertaa.

Kuuntelin useita Yeboyahin kappaleita, jotta voisin arvioida, onko kyseessä aliarvostettu lahjakkuus vai yksinkertaisesti epäkiinnostava artisti. Työlästä höttöä lienee osuvin kiteytys. Yeboyahin on selvästi vaikea keksiä sanottavaa, joten lyriikat ovat mitäänsanomattomia ja niissä on valtava määrä toistoa. Räppärinäkään nainen ei oikein vakuuta: kyllä hän tahdissa pysyy muttei osoita mitään erityistä lahjakkuutta. Huomattavasti omaperäisempää ja laadukkaampaa räppiä kuulee UG-räppäreiden omatuotantojulkaisuissa ja esiintymisissä. Musiikillinen puolikaan ei pelasta: tylsää, ennalta-arvattavaa, kuin netistä ladattuja perusbiittejä, joita amatöörit usein käyttävät harjoittelussa ja demoissaan.

Sitten tapahtui jotain yllättävää: kiinnostavasti alkava kappale – nyt on otettu vaikutteita RZA:lta! Kuuntelin musiikkia kuulokkeilla ja olin juuri sillä hetkellä makuuhuoneessa, joten lähdin olohuoneeseen katsomaan läppäriltä, mikä on tämä poikkeuksellisen onnistunut Yeboyahin biisi.

Mutta en edes ehtinyt olohuoneeseen ennen kuin totuus selvisi, ja nauroin ääneen: kyseessä ei ollut Yeboyahin kappale.

Youtuben automaattitoisto oli päättänyt piinani vaihtamalla ilmeisesti aiempien kuuntelujeni perusteella Wu Tangiin, enkä vain tunnistanut heti, että kyseessä on Wu Tangin ”Pearl Harbor”, koska en ole vähään aikaan kuunnellut heidän tuotantoaan kuunnellut yksittäisiä kappaleita laajemmin. Eikä ihme, että RZA tuli mieleen: hän on yksi kappaleen kirjoittajista ja sen vierailevista artisteista.

Ei, Yeboyah ei ole aliarvostettu, rotunsa ja sukupuolensa vuoksi sorrettu poikkeuslahjakkuus vaan parhaimmillaankin keskinkertaisuus.

Valtamedian työmyyrät puskevat tätä keskinkertaisuutta suuren yleisön tietoisuuteen veren maku suussa, mutta kiinnostusta ei synny, koska mitään kiinnostavaa ei ole. Ja silloin kun Yeboyahin musiikkia ei markkinoida lehtijutuissa, hänet päästetään valittamaan rasismista ja seksismistä.

Yeboyah pahastui siitä, että häntä huomattavasti menestyneempi Pyhimys oli käyttänyt lyriikoissaan n-sanaa vuonna nappi ja kivi, ja kirjoitti pahastuksestaan somepäivityksen. Useimmat näkivät heti hänen todelliset tarkoitusperänsä: yrityksen hankkia näkyvyyttä itseä tunnetumman artistin reppuselässä. Kun noloon huomionkerjäykseen suhtauduttiin lähinnä pilkallisesti, Yeboyah vakuutteli, että hän ei suinkaan ole huomiota hakemassa, ja itse asiassa hänen uralleen on vahingollista puhua rasismista ja seksismistä. Onko todella näin?

Juuri rasismi- ja seksismiulinoilla Yeboyah lehtiin pääsee, Yle on ottanut Yeboyahin radio-ohjelman vakiojuontajaksi ja hänellä on levytyssopimus Sonyn tallissa. Ja kaikki tämä mitättömällä yleisömenestyksellä mutta massiivisella mediatuella.

–

Tyrkyttäminen tuottaa someraivoa, mutta onko siinä järkeä?

Monet ärsyyntyvät jatkuvasta mediahuoraamisesta ja ruikutuksesta, mutta itse menen lähinnä mietteliääksi: ymmärtävätkö nämä ihmiset olevansa vain toimittajan ideologisia äänitorvia ja että toimittaja itsekään ei välitä heistä tuon taivaallista, vaan heidän tilallaan voisi olla kuka tahansa samaan muottiin sopiva? Vai onko kyseessä symbioottinen suhde, jossa ”influensserit” tietävät että heitä hyväksikäytetään, mutta se ei häiritse heitä koska he itsekin hyötyvät lisäjulkisuudesta?

Hesarissa vihervasemmiston marginaali-ilmiöiden markkinointi rajoittuu pääsääntöisesti pariin juttuun viikossa ja painottuu vahvasti Nyt-liitteen puolelle, mutta Ylelle trans- ja rasismijutut ovat jokapäiväistä leipää. Saman päivän aikana Ylen verkkosivuilla voi ilmestyä juttuja tällaisista aiheista, ja Ylen radiokanavilla ja tv-ohjelmistossa tyrkytetään samaa agendaa. Ylellä kun ei ole tulosvastuuta.

Jos Hesari tuottaisi juttuja transmisogyniasta, yliopistojen valkoisuudesta ja läskifobiasta Ylen tahtiin, he menettäisivät tilaajia. Useimmat kun tilaavat Hesaria uutissisällön vuoksi. Mutta Ylen ei tarvitse välittää siitä, pitääkö kansa heidän tuotannostaan – puolen miljardin rahapotti tulee joka tapauksessa vuodesta toiseen käytettäväksi.

Miten näihin väkisin luotuihin ”julkkiksiin” sitten tulisi suhtautua? Täsmälleen samoin kuin silloin, jos ei olisi koskaan kuullutkaan heistä. Heistä on turha ärsyyntyä ja ärtymystään on turha purkaa sosiaalisessa mediassa. Kuten sanottua, he ovat vain pelinappuloita yhteiskunnallisessa pelissä, jossa luodaan illuusiota marginaali-ilmiöiden todellisuutta suuremmasta suosiosta, ja on täysin ymmärrettävää, että he tarttuvat toimittajien tarjoamiin tilaisuuksiin.

Mediaakaan on turha kritisoida, koska aktivistitoimittajat toimivat juuri niin kuin heidän sopii odottaakin. Jos huomaat tilaamasi lehden kirjoittavan jatkuvasti epäkiinnostavista aiheista, lopeta tilaus. Kun Yle tyrkyttää vastaavaa, sulje vastaanotin tai kysy, keitä nämä ihmiset ovat ja miksi sinun pitäisi välittää heidän sanomisistaan.

–

–