Natsien pirullisin perintö

SEPPO OIKKONEN

–

Luulen, että nykyiset käsitykset ”ihmisarvosta ja -oikeuksista” syntyivät shokin ja trauman vaikutuksesta toisen maailmansodan jälkeen, kun natsi-Saksassa harjoitettu ihmistuhonta paljastui. Samoin kuin tämä trauma vaikutti Nürnbergin oikeudenkäynnissä niin, että syyllisyys kaikesta tapahtuneesta henkilöitiin ja sälytettiin korkeiden natsijohtajien kontolle – koska suuren mittaluokan pahuus täytyy, on pakko, fokusoida johonkin, suurista suurimpiin vallankäyttäjiin, joita on mahdollista rangaista – aivan vastaavasti YK:n ihmisoikeusjulistus keskittyi puhumaan pienistä pienimmistä yksilöistä, joita ei koskaan saa pitää niin pieninä, etteivätkö kaikki absoluuttiset ihmisoikeudet koskisi myös ja nimenomaan heitä.

Niinpä noista ”oikeuksista” tuli varsin idealistinen luettelo kaikenlaisesta mitä milloinkaan ei saa loukata. Mitään pientä, esimerkiksi ”vähemmistöä”, ei saa loukata. ”Ei saa loukata” on passiivinen, yleistävä ja tekijätön verbimuoto, joka tällaisille julistuksille on hyvinkin tyypillinen. Se jättää väliin sen, että reaalimaailmassa yksien oikeudet kääntyvät aina toisten velvollisuuksiksi. Verbimuodoilla, kielen käsitteillä yleensäkin, varsinkin yleiskäsitteillä, on se ominaisuus, että niillä voidaan noitua ymmärrys ja luoda käsitetodellisuuksia, joita ei voi siirtää reaalimaailmaan. Esimerkiksi YK:n julistuksessa on vain muutamia kohtia, joissa edes jotenkin viitataan siihen, millaisia ominaisuuksia yhteiskunnilla täytyy olla jotta ylimalkaan yksikään oikeus voisi toteutua.

Kun noita sotatrauman perintöjä sitten on vuosien varrella siirretty erinäisten lakipykälien sisään erilaisia hyviä yksilöoikeuksien toteutumia takaamaan, kaikki asiayhteydessä alusta asti mukana ollut tabuaines ja käsitemagia on vain vahvistunut. Lopulta olemme päätyneet puhumaan hurjalla paatoksella ”ihmisarvosta ja -oikeuksista” jopa maahanmuuton, kansainvaelluksen, kulttuurien kohtaamisten ja keskinäisten konfliktien – sopeutumattomuuden ja kulttuuristen hylkimisreaktioiden – yhteydessä, ja uskomme ja toivomme, että tällaiset sosiologiset, kaikkea muuta kuin natsien harjoittamaan ihmistuhontaan kuuluvat joukkotodellisuuden ongelmat ratkeaisivat jonkin ihanteellisen ideologisen julistuksen pohjalta.

Meilläkin ovat voimassa sotalain pykälät ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”, joiden taustalta kaukaa löytyy pelko sellaisen joukkotuhonnan uusiutumisesta, johon natsit syyllistyivät. Nämä pykälät on muotoiltu käsitteillä, jotka välittävät vahvaa tunnustuksellista moraalipaatosta, mutta muiden vastaavien julistusten tapaan ne eivät ole sisällöllisesti pelkästään epäselviä, vaan totaalisesti harhaisia – ja on jopa enemmän kuin mahdollista, että pykälien soveltaminen johtaa suurimittaiseen yhteiskunnalliseen taantumaan, jollaisen vallassa sitten väkivaltaisuus vasta repeääkin esiin. Käsitteelliseen mielivaltaan vastataan kättä pitemmällä.

Nykyinen valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen nimitettiin tehtäväänsä sen jälkeen kun hänen edeltäjänsä Matti Nissinen oli irtisanottu virasta saatuaan tuomion sukulaisensa suosimisesta. Jo toimiessaan apulaisvaltakunnansyyttäjänä Toiviainen oli valinnut agendansa kohteeksi niin sanotut ”vihapuheet”, joiden hän mitä ilmeisimmin uskoo johtavan väistämättömästi vihantekoihin. Sitä mitä kaikkea ”vihapuheilla” voidaan tarkoittaa, tai sitä, millaisten kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ehtojen vallitessa vihapuheita koskeva porttiteoria voisi pitää paikkansa, hän ei tietenkään ole täsmentänyt. Mutta ajatusten, sanojen ja tekojen jatkumo voi sulaa yhteen juurikin taantuvassa tunnustuksellisessa yhteiskuntatodellisuudessa, johon sensuurin kautta olemme matkalla.

Laki ei tunne termiä ”vihapuhe”. Mutta eivät myöskään ne termit, joita nuo sotalain pykälät käyttävät, ole missään tietyssä kontekstissa määriteltyjä. Jo esimerkiksi ”ryhmän” käsite olisi ihmistieteitten ja -tiedon pohjalta lähtökohtaisesti kaksijakoinen: ”ryhmä” on joko sosiologinen tosiasia, jolloin sitä on tarkasteltava siinä vaikuttavien yhteisövoimien ja sille tyypillisten yhteisöominaisuuksien raameissa. Tällöin ”ryhmä” on olemuksellisesti jotain ylisummatiivista, eikä mitään mikä on ryhmälle ominaista, voida palauttaa yksilöiden ominaisuuksiin tai pyrkimyksiin. Tai sitten ”ryhmä” voidaan ymmärtää yksilöistä muodostuvana summana, jolloin ongelmaksi muodostuu se missä mielessä ja miten paljon ryhmä muodostuu yksilöiden ominaisuuksista ja pyrkimyksistä. Tällöin kaikki kyhätyt käsitesillat yksilöstä yhteisöön ovat pelkkää käsiterealismia.

Epäilemättä valtakunnansyyttäjä suhtautuu varsin intohimoisesti missioonsa – syytteitä nostamalla hän yrittää selvittää missä lakipykälien soveltamisen rajat kulkevat. No, siitä päätellen, että tuomioistuimet ovat miltei poikkeuksetta menneet leikkiin mukaan ja antaneet hänen syytteistään tuomioita, hänen voidaan sanoa ”olleen oikeassa”. Hahahaa – hänellä on todellakin tulkinnan rajat hallussaan. Tai, sitten, mikä taitaa olla ilmeisempää, mitään käsitteellistä selvyyttä ei oikeasti ole missään, eikä sitä synny, mutta niin syyttäjä kuin tuomioistuimet kokevat päätöksiä nuijiessaan asioiden muuttuvan sitä myöten selviksi.

Sen perusteella, millaisia tapauksia valtakunnansyyttäjä on valinnut syytettäviksi, on viime aikoina julkisuudessa noussut keskustelua hänen mahdollisista poliittisista ambitioistaan. On syntynyt vaikutelma, että ”vihapuheet” ovat vihapuheita vain silloin jos ne tulevat esimerkiksi niin sanottujen kansallismielisten poliitikkojen suista. Sen sijaan monikulttuurisuuden kannattajien ja mannekiinien suista tulleet vihapuheet eivät näyttäisi johtavan syytetoimiin. Monilla on tällaisia vaikutelmia.

Sellaista käsitystä, etteivät poliittiset ryhmät ollenkaan kuulu siihen piiriin, jota laki ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tarkoittaa, on perusteltu tai täsmennetty esittämällä ”ryhmän” määrittelyperusteeksi se, että kyse on kuulumisesta ryhmään, jota asianomainen ei itse voi vapaaehtoisesti valita. Tällaisia viiteryhmiä olisivat esimerkiksi rotu, kansallisuus, sukupuoli tai vammaisuus – ja nämä olisivat siis tyypillisesti lain ”suojelemia” ryhmiä. Mikään puolue tai muu joukko, johon kuuluminen on vapaaehtoista, ei voi olla lain tarkoittama ”kansanryhmä”.

Sitten kuitenkin sama pykälä luettelee myös ”uskonnon” ja ”vakaumuksen” sellaisina perusteina, joihin viittaaminen on rikollista. Ja tässä ”uskonnoksi” on käytännössä riittänyt jonkin uskonnon nimi. Onko koskaan käyty edes yhtäkään oikeudenkäyntiä, jossa jokin niminen ”vakaumus” olisi ollut suojelukohteena? Onko ”uskonto” jokin sellainen ilmiö, joka ei määrittyäkseen tarvitse muuta kuin nimen? Kuinka demokratiassa voidaan erityissuojella esimerkiksi uskontoa joka omaa teokratian ominaisuudet? Uskonnothan ovat moraaleiltaan toisensa pois sulkevia – joten mikä on sellaisen yleisen lainkäytön moraali, jossa suojellaan irtisanoutumista yleisistä moraaliperusteista ja seurataan kiltisti sivusta, kun kilpailevat etniset jengit haastavat toisiaan tuliaseilla ja itsetuhoisella vimmalla? Suojellaan ”vähemmistöjä”, jotka ovat sotajalalla yhteiskuntaa ja toisiaan vastaan?

Toiviaisen edeltäjä apulaisvaltakunnansyyttäjänä, Jorma Kalske, selitti ja perusteli uskonrauhapykälää sanoen, että tarkoituksena on kriminalisoida sellaisten uskonnollisten ryhmien loukkaaminen, joilla on taipumusta vastata ”pyhien tuntojensa” loukkaamisiin väkivaltaisesti. Kuinka moni meistä on valmis menemään mukaan tähän? Nimeämään taipumuksen väkivaltaisiin vastareaktioihin uskonnollisiksi pyhiksi tunteiksi?

”Uskonto” on tosiaankin jotain ihan muuta kuin pelkkä uskonnon nimi. Se on aina yhteisöilmiö, jota ei voida palauttaa yksilötasolle – eikä sitä tosiasiassa voida edes käsitellä sellaisilla käsitteillä, jotka saavat kaiken merkityksensä yksilön kokemusmaailmassa. Nämä lakipykälät ovat esimerkki juristeriasta, jossa luodaan käsitetodellisuuksia, joilla ei ole reaalitodellisuudessa mitään vastetta. Tällainen käsiterealismi kuuluisi omassa eurooppalaisessa ajatushistoriassamme syvälle keskiajalle, mutta hyvinhän tuo näyttää jälleen nousevan juristerian piirissä kunniaansa.

Ei ole mikään ihme, että valtakunnansyyttäjä on täysin eksyksissä. Sen sijaan on mielestäni ihme, ettei tällaisesta käsitteellisestä järjettömyydestä nouse yhteiskunnassa suurempaa hälyä. Asiaan ilmeisesti liittyy niin paljon pyhitettyjä ”tabuvoimia”, ettei missään piireissä löydy sitä rohkeutta, joka nostaisi kissan pöydälle. Ikään kuin todellakin eläisimme inkvisition ja noitaoikeudenkäyntien aikaa, jolloin kaikkien huomio keskittyy ratkaisemaan kysymystä, onko syytetty noita vai ei – eikä kukaan tohdi epäillä, että mahtaakohan sitä todellisuudessa edes olla olemassa, sellaista asiaa kuin ”noituus”.

Käsitteellinen epäselvyys mahdollistaa sitten mielivallan ja käytännössä voi oikeuttaa myös ne poliittiset ambitiot, joita niin monet valtakunnansyyttäjän syyttämismieltymyksissä nyt näkevät. Kun ”ryhmistä” puhuminen on täydellisen hämärää, oikosulunomaiset assosiaatiot, ”identiteetit” – sellaiset kytkennät, joissa käsitteelliset merkityslaajentumat pääsevät mieltä mylläämään – kuten ”vertautumisen” tai ”yleistämisen” operaatiot – ovat aivokuumeisen tajunnan ainoita keinoja saada ajatuksiin edes näennäistä selvyyttä. Jos lain tulkinnassa on mahdollista väännellä ”ryhmiä” koskevia mielikuvia ihan mihin suuntaan tahansa, noihin mielikuviin sisältyvä epämääräisyys ei suinkaan poistu eikä edes vähene sillä, että juristeristit muitta mutkitta soveltavat omia ”halki-, poikki-, pinoon -menetelmiään”. Jos käsitteet ovat vailla mitään todellisuusvastetta, sitä pahempi todellisuudelle.

Tarvitsisimme näiden juristerististen intohimojen sijaan aiheen kylmäjärkistä palauttamista ihmistieteiden ja -tiedon perusasioihin. Ihmistieteissä sosiologian ja psykologian väliin jää ylittämätön kuilu. Ihmistä on selitettävä joko olemuksellisesti sosiaalisena olentona – eli on puhuttava puhtaasti ”ryhmäominaisuuksista”, ryhmissä vallitsevia lainalaisuuksia jäljittäen, eikä missään nimessä samaistamalla ryhmä ja yksilö – tai yksilöolentona, jolloin kuulumista johonkin ryhmään ei voi millään tavalla pitää minään merkityslaajentuma- tai määrittelyperusteena.

Käsitesekaannus on tietysti ymmärrettävää. Koska yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet välittyvät sukupolvelta toiselle jo yksilön kaikkein varhaisimmassa lapsuudessa, niitä on mahdotonta kuvata saati selittää sillä kielellä ja käsitteistöillä, jotka ovat syntyneet ja kehittyneet yksilön minätietoisuuden kokemusmaailmassa. Niinpä meidän on hyvin helppoa ajautua käsitteellisille harharetkille, kun yritämme epätoivoisesti soveltaa yksilökokemuksen maailmassa kehittyneitä käsitteitä kuvaamaan sitä, mikä tapahtuu ”ryhmiä” määräävien yhteisövoimien vaikutuksesta. Yksilöidealismi on juristeriassa saanut aikaan pahanlaatuisen ihmistiedollisen taantuman, jota ei totisesti pitäisi yrittää korjata survomalla neliskulmaista käsitettä pyöreään mustaan aukkoon.

Ei missään asiassa – kaikkein vähiten niissä lakipykälissä joita laadimme vahdataksemme pahantahtoisin haukansilmin toinen toistemme moraalia – pitäisi koskaan kokonaan unohtaa, että olemme kaikki lähtökohtaisesti ja perustavanlaatuisesti sosiaalisia lajiolentoja. Kaikki ihmisyys on sosiaalista ihmisyyttä – kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Jos tulkitsemme oikeudellisia ihanteitamme nykyisellä tavallamme niin, etteivät yksilöt enää saa puhua vapaasti ryhmäominaisuuksista, olemme niin perustavanlaatuisesti väärässä kuin ihminen ikinä olla voi.

Summaten: elämme aikoja, jolloin lakituvissamme näytellään uusiksi historiallisia noitaoikeudenkäyntejä. Eli syytetään ja tuomitaan sellaisista asioista – ”noituudesta” – jota reaalitodellisuudessa ei kaiken ihmistä koskevat tietomme mukaan ole olemassakaan. Ja mikä pahinta, oikeusviranomaiset ovat niin omaa asiaansa ja intoa täynnä, että lakipykälien sisältämä käsitteellinen epäselvyys on heille ase, jolla he voivat näennäisen – ”juristeristisen” – perustellusti etsiä pykälille yhä uusia tulkintatapoja – välittämättä siitä että he näin tulevat joka tapauksessa tekemään täysin subjektiivisia valintoja, jollaisia oikeusvaltiossa ei tietenkään pitäisi olla mahdollista kenenkään tehdä.

Natsien harjoittama joukkotuhonta shokeerasi meidät niin että olemme edelleenkin sokeita. Menetimme siinä historiallisen tilaisuuden oppia jotain omasta ihmisyydestämme ja sen sosiaalisesta peruslaadusta. On hirvittävä historiallinen vamma, ettemme edelleenkään pysty lähestymään yhteiskunnallisia taantumailmiöitä – totalitarismia – ihmistieteelliseltä, siis sosiologiselta kannalta. Olemme edelleen idealististen ideologioiden tarjoaman ”totuudellisuuden” pauloissa ja kuvittelemme, että jokin ”oikea oppi” voi pelastaa meidät vajoamasta uudelleen epäihmisyyden valtaan. Niin ei ole. Totalitarismi on yhtä ikuinen ilmiö kuin ihmiskunta, ja yhteisöt voivat kriisiytyessään taantua takaisin primitiivisen sosiaalisen sitovuuden tilaan ihan siitä riippumatta minkä vuosituhannen tai -sadan opillisten käsitysten maailmassa eletään. Nyt olemme taantumassa nimenomaan ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” aatteellisissa kulisseissa – niillä noidumme käsitekykymme ja kriisiytämme yhteiskuntamme, koska emme ymmärrä, ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään.

On ehkä hieman arveluttavaa ajatella, tai edes kysyä sitä, mitä Jerusalemin tuomioistuin oikein odotti Adolf Eichmannilta. Sitäkö, että tämä olisi kyennyt sanomaan päättäväisesti: ”Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!” – Mutta moniko lainkuuliainen virkamies missään koskaan on pystynyt sanomaan esivallalleen: ”Ei!” – Virkamiehen velvollisuus ja sosiaalinen rooli on toimia lakien mukaan, ehdottomasti, mistään tinkimättä. Mutta mitä virkamiehen pitäisi tehdä, kun lait ovat de facto pelkkää käsitesekaannusta? Eikö virkamiehillä omassa järjestelmässämme ole vielä vapaus vähintäänkin irtisanoutua tehtävistään? Ja esittää perusteluja, jotka kestävät realiteetteja. ”Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!”

–

–