Harharetki Afganistaniin

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Afganistanin vuosikymmeniä kestäneen sekasortoisen tilan katsotaan alkaneen siitä, kun Neuvostoliitto miehitti maan jouluaattona 1979. Ymmärtääkseen, miksi länsivallat epäonnistuivat viedessään Afganistaniin liberaalia demokratiaa, on syytä tarkastella sitä, miten Neuvostoliitto epäonnistui viedessään sinne sosialismia. Hyvät lähtökohdat tarkastelulle antaa brittiläisen diplomaatin ja historioitsijan Rodric Braithwaiten kirja Afgantsy. The Russians in Afghanistan 1979-89 (2012). Teos selvittää sodan poliittiset taustat ja kuvaa monipuolisesti neuvostoliittolaisten sotakokemusta. Ääneen pääsevät Neuvostoliiton poliittisen johdon edustajat, korkeat upseerit, sotilaat ja heidän omaisensa.

Braithwaite esittää neuvostomiehityksen ja sitä edeltäneen kommunistien vallankaappauksen osana pitkää modernisointiyritysten sarjaa Afganistanissa. Sen voi katsoa alkaneen ”rautaemiiri” Abdulrahman Khanista, joka hallitsi maata vuosina 1880-1901. Brittien tuella hallinnut Abdulrahman onnistui rakentamaan Afganistaniin nykyaikaisen valtionhallinnon perustan virkakoneistoineen ja pakottamaan paikallispäälliköt ja uskonnolliset johtajat sen alaisuuteen. Hänen seuraajansa jatkoivat samalla linjalla, ja kuningas Amanullah Khan otti tavoitteekseen Turkin kaltaisen sekulaarin valtion rakentamisen. Hänen naisten asemaa koskevat uudistuksensa suututtivat uskonnolliset johtajat, joiden käynnistämä kapina ajoi kuninkaan maanpakoon vuonna 1929.

Pisin vakauden aika Afganistanissa oli kuningas Zahir Shahin valtakausi 1933-73. Se oli myös modernisointiyritysten kannalta onnistunein. Zahir Shah loi eräänlaisen perustuslaillisen monarkian, jossa vallitsi sananvapaus ja sallittiin poliittiset puolueet. Hän uudisti erityisesti koulutusjärjestelmää: Afganistaniin perustettiin yliopistoja ja valtiollinen peruskoulutusjärjestelmä, joka ainakin teoriassa koski myös naisia.

Nykyään näkee usein valokuvia 1960- ja 70-lukujen Kabulista, jossa naiset kulkevat ilman huntua ja minihameissa. Niitä verrataan myöhempään Talebanin valtakauteen, jolloin naiset pakotettiin burkhaan ja islamilaiset siveyspartiot tarkkailivat katuelämää. Yleensä vain unohdetaan, että Zahir Shahin kauden vapaamielisyys ei ulottunut Kabulin ja muutaman muun kaupungin ulkopuolelle. Maaseutu, jossa suuri enemmistö afgaaneista asui, oli heimojohtajien, maanomistajien ja mullahien valtakuntaa. Elämä siellä ei ollut vuosisatojen mittaan juuri muuttunut, ja kylien ja vuoriston asukkaat tunsivat syvää epäluuloa keskushallintoa kohtaan.

Neuvostoliitto oli aktiivisesti mukana Afganistanin kehittämisessä nykyaikaiseksi valtioksi. Kun britit lakkasivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen tukemasta maata ja ohjailemasta sen ulkopolitiikkaa, kuningas Amanullah solmi ystävyyssuhteet bolševikkihallintoon vuonna 1921. Afganistan sai Neuvostoliiton ulkopolitiikassa samantapaisen aseman kuin Suomi myöhemmin. Se oli strategisesti tärkeällä paikalla sijaitseva ystävällismielinen kapitalistinen naapuri, jonka Neuvostoliitto halusi pitää vaikutuspiirissään kuitenkaan muuttamatta sitä sosialistiseksi tai sulauttamatta sitä itseensä. Zahir Shahin kaudella Neuvostoliitto antoi Afganistanille avokätisiä lainoja, tuki julkisia rakennusprojekteja maan kehittämiseksi ja koulutti afgaaneja omissa yliopistoissaan. Sosialismin rakentamista ei kuitenkaan pidetty mahdollisena maassa, jossa ei ollut mainittavaa teollisuutta ja jonka väestö eli pääosin maanviljelystä ja karjataloudesta.

Afganistanin pienellä kommunistipuolueella oli kuitenkin toisenlaisia ajatuksia. Puolue oli jakaantunut kahteen kilpailevaan ja keskenään riitelevään fraktioon, kaupunkiväestön suosimaan Parchamiin (”lippu”) ja maaseudulla kannatettuun Khalqiin (”kansa”). Jälkimmäisellä oli merkittävää kannatusta myös armeijan piirissä, ja se uskoi voivansa rakentaa sosialistisen järjestelmän takapajuiseen maahan kertarysäyksellä Stalinin ja Maon tapaan.

Khalq-johtajien ja heille myötämielisten upseerien junailema vallankaappaus käynnistyi huhtikuussa 1978. Muhammad Daud, joka oli kaapannut vallan Zahir Shahilta ja julistanut Afganistanin tasavallaksi viisi vuotta aiemmin, surmattiin presidentin palatsissa käydyssä tulitaistelussa. Valtaan nousseet kommunistijohtajat Nur Muhammad Taraki ja Hafizullah Amin aloittivat radikaalin uudistusohjelman maassa. Braithwaiten mukaan uusi johto muistutti punakhmerejä brutaaleissa menetelmissään ja fanaattisessa uskossaan siihen, että takapajuinen maa voitaisiin pakottaa sosialismiin aseen piippu ohimolla. Vangitsemiset, teloitukset ja kidutukset levisivät kaikkialle.

Ongelmaksi osoittautui, että kansa oli paljon itsepäisempää kuin Kamputseassa – ja lisäksi hampaisiin asti aseistautunutta. Ensimmäinen laajamittainen kapina hallintoa vastaan puhkesi Heratin maakunnassa maaliskuussa 1979. Joidenkin lähteiden mukaan se alkoi kylästä, jossa tytöt oli määrätty käymään koulua. Kun levottomuudet kehittyivät laajamittaiseksi sissisodaksi, kommunistit alkoivat nopeasti menettää otettaan maasta.

Kylmän sodan henki on värittänyt tulkintoja siitä, miksi Neuvostoliitto päätti tulla kommunistihallinnon avuksi. Interventiota on pidetty seniilin neuvostojohdon suuruudenhulluna yrityksenä laajentaa valtapiiriään. Todellisuudessa Leonid Brežnevin hallinto oli äärimmäisen vastahakoinen sekaantumaan Afganistanin kriisiin. KGB ei todennäköisesti ollut tietoinen afgaanikommunistien vallankaappaushankkeesta, tai ainakaan päinvastaisesta ei ole pätevää näyttöä.

Vallankaappauksen jälkeen neuvostojohto tiesi, miten raivokkaasti afgaanien enemmistö vastustaisi väkisin läpi ajettuja uudistusohjelmia. Se kehotti moneen otteeseen afgaanikommunisteja valitsemaan maltillisemman lähestymistavan. Kommunistipuoluetta vaadittiin myös sopimaan keskinäiset riitansa, jotka olivat edenneet väkivaltaisten puhdistusten asteelle. Khalqia edustava johto vangitsi ja teloitti kilpailevan Parcham-ryhmittymän jäseniä ja siirsi heitä syrjään merkittävistä tehtävistä. Vaatimukset kaikuivat kuuroille korville, ja valtataistelu siirtyi jopa hallitsevan ryhmän riveihin. Viimeinen pisara oli se, kun Hafizullah Amin salamurhautti valtionpäämies Nur Muhammad Tarakin ja otti maan ohjat kokonaan itselleen. Afganistan oli nyt vaarallisen epävakaassa tilassa, joka johtaisi ennen pitkää kommunistihallinnon kukistumiseen ja sekasortoon, jota Yhdysvallat, Kiina ja islamilaisen vallankumouksen juuri läpikäynyt Iran voisivat käyttää hyväkseen. Pahimmassa tapauksessa Yhdysvallat perustaisi tukikohtia Neuvostoliiton haavoittuvaiselle etelärajalle tai islamilainen vallankumous leviäisi Uzbekistanin ja Turkmenistanin kaltaisiin neuvostotasavaltoihin. Kylmän sodan logiikka ja Afganistanin maantieteellinen sijainti sinetöivät päätöksen aseellisesta väliintulosta.

Interventio ei ollut huonosti suunniteltu sotilasseikkailu. Sen tarkoituksena ei ollut miehittää tai vallata Afganistania, vaan syrjäyttää Amin, valita hänen tilalleen kyvykäs hallinto ja lopettaa terrori. Päätiet ja suuret kaupungit piti turvata yhteiskunnan pitämiseksi toiminnassa. Nämä tavoitteet myös saavutettiin nopeasti. Hallintopalatsi vallattiin nopealla erikoisjoukkojen operaatiolla ja Amin surmattiin. Neuvostoliiton 40. armeija otti haltuunsa Afganistanin kaupungit ja päätiet kohtaamatta mainittavaa vastarintaa. Valtaan nostettu Parcham-ryhmittymän johtaja Babrak Karmal lopetti pahimmat sortotoimet ja yritti rakentaa sopua yhteiskuntaan.

Neuvostojohdossa oltiin tietoisia, että Afganistania ei voisi pitää järjestyksessä neuvostopistimillä. He kuitenkin toivoivat, että kansa ottaisi lopulta vastaan heidän tarjoamansa edut: vakaan hallinnon, terveydenhuollon, maareformin, nykyaikaisen teknologian ja kaikkia koskevan koulutuksen. Tämä osoittautui toiveajatteluksi, jossa aliarvioitiin afgaanien perinneuskollisuus ja epäluulo ulkomaalaisia kohtaan. Sotilasoperaation alkuvaiheen jälkeen Neuvostoliitolta myös puuttui selkeä strategia. Maan vakauttamisen jälkeen tarkoituksena oli poistua Afganistanista vuoden sisällä, mutta hyvin nopeasti neuvostoliittolaiset huomasivat sotkeutuneensa kaoottiseen sisällissotaan, joka oli alkanut jo ennen heidän saapumistaan. Kapinallisten iskut neuvostojoukkoja vastaan alkoivat, ja samalla kävi selväksi, ettei uusi hallitus pysyisi vallassa ilman ulkopuolista tukea.

Vuosikymmenen mittaiseksi venynyt Afganistanin konflikti oli epätavanomaista sotaa, jota määritti afgaaniyhteiskunnan luonteenomaisin piirre – hajanaisuus. Etnisesti kirjavassa maassa, jossa lojaliteetit kohdistuivat paljon enemmän sukuun ja heimoon kuin valtioon, ei muodostunut selkeitä rintamalinjoja. Paikallisten johtajien äkilliset puolenvaihdot ja paikalliset sopimukset osapuolten välillä olivat tavallisia. Tilannetta kuvaa hyvin eräs Braithwaiten kirjaan sisältyvä anekdootti. Vuonna 1984 kapinallisten asettama miina oli tuhonnut Afganistanin hallituksen joukkojen tankin ja surmannut hallituksen tiedustelupalvelun upseerin. Viikkoa myöhemmin alueen neuvostoliittolaisen sotilasneuvonantajan luokse saapui joukko aseistautuneita afgaanimiehiä. He kertoivat kuuluvansa kapinallisjoukkoihin, mutta miinan surmaama hallituksen joukkojen upseeri oli ollut heidän veljensä, ja he halusivat kostaa tämän kuoleman. Niinpä sotilasneuvonantaja näytti kartasta veljen kuolinpaikan ja kertoi paikallisen kapinallisjohtajan nimen.

Neuvostoliittolaiset eivät kyenneet kunnolla hyödyntämään vihollisen etnisiä ja klaanierimielisyyksiä. Päinvastoin, heidän menetelmänsä olivat omiaan pikemminkin yhdistämään riitaiset kuppikunnat yhteistä vihollista vastaan. Jos jostakin kylästä ammuttiin neuvostojoukkoja kohti, siihen vastattiin pommittamalla koko kylä maan tasalle. Seurauksena olivat suunnattomat vahingot Afganistanin maataloudelle ja suurin pakolaisaalto sitten toisen maailmansodan. Kuutisen miljoonaa afgaania pakeni kodeistaan enimmäkseen Pakistaniin.

Afganistanin hajanaisuus tuotti päänvaivaa myös kapinallisjohtajille ja heidän tukijoilleen. Kapinallisryhmät muodostivat Pakistanin tiedustelupalvelun tuella vuonna 1985 löyhän yhteenliittymän, johon kuului seitsemän poliittista puoluetta. Ne pitivät kuitenkin toisiaan enemmän kilpailijoina kuin liittolaisina. Lisäksi pakistanilaiset suosivat enemmistökansa pashtuja edustavia islamistisia ryhmittymiä, minkä vuoksi kapinalliskomentajista kyvykkäin ja valtiomiesmäisin, maltillisempaa islamintulkintaa edustava tadzikkijohtaja Ahmad Shah Masud, sai heiltä vain vähäistä aseapua. Kapinallisia tukevia Yhdysvaltoja kiinnosti lähinnä Neuvostoliiton heikentäminen, ei kapinallisten keskinäisten välien sovittelu tai poliittisen vaihtoehdon rakentaminen Kabulin hallitukselle. Nämä seikat varmistivat, että Afganistanin sisällissota jatkui vielä kauan neuvostojoukkojen poistuttua.

Tavallisille neuvostosotilaille Afganistan oli sotaa epämääräistä ja usein näkymätöntä vihollista vastaan. Koko ympäristö oli vihamielinen, tavallinen basaarikauppias tai savukkeita pummaava poika saattoi olla kapinallinen joka odottaisi myöhemmin tarkka-ampujana joukkojen partiointireitin varrella. Neuvostojoukot oppivat ajan mittaan käyttämään helikoptereita ja erikoisosastoja tehokkaasti kapinallisia vastaan, mutta sota ei ollut voitettavissa. Osapuolet aiheuttivat toisilleen raskaita tappioita eikä kumpikaan saavuttanut tärkeimpiä strategisia tavoitteitaan kuten vastustajan huoltoreittien katkaisemista. Mutta afgaanikapinallisilla oli puolellaan olennainen etu: he pysyisivät maassa, mutta vieraan piti lähteä joskus.

Vietnam-rinnastuksia on Afganistanin tapauksessa helppo tehdä. Kummassakin sodassa suurvalta yritti istuttaa oman poliittisen järjestelmänsä kaukaiseen maahan ja uskoi päihittävänsä resuiset sissijoukot modernilla aseteknologialla. Kummassakin sodassa suurvallan paikallinen liittolainen osoittautui heikoksi ja kyvyttömäksi hallitsemaan maata ulkomaisten joukkojen poistuttua. Sekä Vietnamin että Afganistanin sota olivat kotimaassa epäsuosittuja ja horjuttivat suurvallan kansainvälistä arvovaltaa. Kummankin sodan veteraaneja hyljeksittiin ja jätettiin heitteille heidän palattuaan kotiin.

Oli kuitenkin yksi olennainen ero, jonka presidentti Jimmy Carterin neuvonantaja Zbigniew Brzezinski havaitsi heti Neuvostoliiton intervention alettua. Vietnamissa Yhdysvalloilla oli vastassaan yhtenäinen vihollinen, joka kykeni voitettuaan hallitsemaan maata keskitetysti ja pakottamaan sen järjestykseen. Neuvostojoukkoja vastaan taistelevista mujahedin-sisseistä ei voinut sanoa samaa. Kun viimeisen neuvostomielisen presidentin Muhammad Najibullahin hallitus kukistui vuonna 1992, voittajat siirtyivät suoraan keskinäiseen välienselvittelyyn. Tästä vuosia kestäneestä sekasorrosta nousi Taleban-liike.

Taleban itsessään oli neuvostomiehityksen ja sen aiheuttaman pakolaisaallon tuote. Moni liikkeen taistelija oli kasvanut pakolaisleireillä Pakistanin puolella, vailla kosketusta kotimaansa yhteiskuntaan ja perinteisiin. Ideologialtaan Taleban erosi selvästi Afganistanin aiemmista islamistisista liikkeistä, joille uskonnollinen hallinto oli väline maan nykyaikaistamiseen. Islamistiset liikkeet kannattivat islamin radikaalia uudelleentulkintaa alkuperäisten tekstilähteiden avulla ja modernien instituutioiden luomista islamilaisen sivilisaation omista lähtökohdista. Niiden tavoitteena oli yhteiskunta, joka kykenisi kilpailemaan länsimaiden kanssa tieteessä ja teknologiassa. Taleban puolestaan hylkäsi kaiken läntisen hapatuksen aseteknologiaa lukuunottamatta. Sen oppi oli eräänlaista vulgaari-islamismia, joka ei antanut tieteelliselle koulutukselle mitään arvoa ja kielsi ”epäislamilaisena” kirjavan joukon asioita television katselusta leijan lennättämiseen.

Talebanin juurettomuus osoittautui sen vahvuudeksi, koska liike oli melko immuuni afgaaniyhteiskuntaan juurtuneelle heimokeskeisyydelle. Se onnistui saamaan puolelleen riitaisat klaanipäälliköt ja lyömään hajanaiset vastustajansa. Valtaan päästyään se hallitsi maata paikallisten uskonoppineiden löyhän verkoston avulla. Talebanin hallintoa on luonnehdittu minimalistiseksi: se valvoi tiukasti säätämiään uskonnollisia kieltoja ja määräyksiä, mutta otti muuten itselleen hyvin vähän tavanomaisia valtion tehtäviä. Terveydenhuoltoa, infrastruktuuria tai koulutusta ei organisoitu eikä maan jälleenrakennusta aloitettu, vaan kaupungit pysyivät osin raunioituneina koko liikkeen valtakauden ajan. Tällä erikoislaatuisella totalitarismin ja välinpitämättömyyden yhdistelmällä Taleban onnistui hallitsemaan Afganistania, kunnes Yhdysvallat liittolaisineen kukisti sen vuonna 2001.

”Tällä kertaa kaikki sujuu toisin” on niiden iskulause, jotka ovat toistamassa vanhoja virheitään. Yrittäessään rakentaa demokraattista Afganistania länsivallat välttivät Neuvostoliiton karkeimmat virheet kuten kylien summittaisen tuhoamisen. Ne eivät kuitenkaan pystyneet edeltäjäänsä paremmin juurruttamaan omia instituutioitaan maahan. Keskeinen ongelma pysyi: kaupungit olivat modernin elämän saarekkeita, mutta niitä piirittävä maaseutu pitäytyi vanhoissa tavoissaan. Jotkut yrittävät nyt lohduttautua sanomalla, että vuosina 2001-2021 kasvoi uusi afgaanisukupolvi, joka sai maistaa länsimaisia vapauksia, koulutusta ja oikeusjärjestelmää. Kenties he tuovat tulevaisuudessa muutoksen. Länsimainen vaikutus koski kuitenkin vain pienehköä osaa väestöstä. Lisäksi vuosikymmeniä ennen edellistä sotaa ja sen aikana jatkunut modernisaatio ei estänyt Talebanin valtaannousua. Muhammad Najibullahin hallinto sentään pysyi vallassa vielä jokusen vuoden neuvostojoukkojen vetäydyttyä ja luhistui vasta Neuvostoliiton kaaduttua. Länsivaltojen tukema hallinto puolestaan romahti muutamassa viikossa vetäytymisen alettua.

Ihmisen kyky oppia virheistään on perin rajallinen, varsinkin jos häntä elähdyttää vakaumus suuresta moraalisesta tehtävästä. Afganistanin tähtitieteellisen kalliin ja lopulta tuloksettoman operaation luulisi kuitenkin avaavan joitakin silmiä. Ellei demokratian suurisuuntaisten vientioperaatioiden aika pääty tähän, kuinka musertavia epäonnistumisia vielä tarvitaan? Krimin miehityksestä lähtien on puhuttu NATOn palaamisesta kriisinhallinnasta omien ydinalueiden puolustamiseen. Afganistanin harharetki luultavasti vahvistaa tätä kehitystä, ja operaation aikana saatu taistelukokemus lienee retken konkreettisin hyöty.

–

Rodric Braithwaite: Afgantsy. The Russians in Afghanistan 1979-89. Profile Books, 2012

–

–