Toksinen valhe toksisesta maskuliinisuudesta

TIINA WIIK

–

”Suurin asia mitä tämän korjaamiseksi voidaan tehdä on se, että aletaan purkamaan toksista maskuliinisuutta yhteiskunnastamme. Oletus siitä että hyvä mies on maskuliininen, ei itke, ei tunne kipua, ei näytä tunteita ja heikkouksia.

Meidän pitäisi oppia jo lapsena ettei mieskään ole mikään superolento, jolla menee aina hyvin. Mieskin voi olla haavoittuvainen, tunteellinen, hauras, apua tarvitseva, feminiininen tai vaikka ujo. Nämä ominaisuudet ei tee miehestä huonoa. Apua saa ja pitää pyytää.”

Näin minulle vastasi nuori tyttö keskustelussa miesten itsemurhien yleisyydestä: kaikki johtuukin vain toksisesta maskuliinisuudesta. Puretaanpa hieman hänen käsitystään siitä, millaisia miehet siis ovat:

• Mies ei osoita tunteita
• Mies pyrkii kaikissa tilanteissa olemaan mahdollisimman maskuliininen
• Mies ei näytä heikkouksia
• Miesten ei anneta olla haavoittuvaisia ja hauraita, feminiinisiä tai ujoja
• Jos mies sortuu ym. asioihin, yhteiskunta leimaa hänet huonoksi mieheksi

En voinut olla kysymättä tytöltä, paljonko hänellä todella on miehistä kokemusta. Minkä verran hänellä on miehiä ystävinään, ja minkä verran hän ylipäänsä todella tuntee miesten keskinäistä kulttuuria, koska hänen väittämänsä ovat niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen itse elämäni varrella havainnut?

Miehet minun tuttavapiirissäni ovat aina olleet ns. perusmiehiä eli miehisiltä tavoiltaan keskivertoa edustavia, voimakkaan patriarkaalisesta kulttuurista tulevia romani- tai puoliromanimiehiä ja viime vuosina kansallismielisiä miehiä. Kaikki nämä miehet elävät kuulemma elämää, jossa he eivät saa näyttää tunteitaan, olla ujoja tai poiketa mitenkään äijämieheyden normista, mutta eivät he sellaisia todellisuudessa ole koskaan olleet.

Kuten sanottua, romanimiehet elävät machokulttuurissa, mutta ei se tarkoita sitä, että he eivät saisi tunteita näyttää. Itse asiassa he ovat usein avoimempia tunteistaan kuin useimmat ja valmiita osoittamaan haavoittuvuutta. He vain valitsevat oikeat tilanteet sille, kuten kaikki ihmiset tekevät: ei kukaan joka tilanteessa vuodata syvimpiä tuntojaan jokaiselle ihmiselle. Nämä nuoret miehet ovat kertoneet minulle avoimesti traumoistaan, ongelmistaan, parisuhde- ja perhehuolistaan, ja samoin he puhuvat myös keskenään. Machoilulle on aikansa ja paikkansa, mutta niitä tilanteita on paljon harvemmassa kuin niitä, joissa nämä miehet vain puhuvat ihmisenä ihmiselle.

Ja entä ne pahamaineiset kansallismieliset miehet?

Tunnen nationalistimiehiä maltillisista islam-kriitikoista radikaaleihin kansallissosialisteihin ja etnonationalisteihin, enkä tunnista heitä lainkaan siitä kuvauksesta, joihin heidän tulisi toksisen maskuliinisuuden idean perusteella sopia.

He ovat miehiä, jotka puhuvat keskenään tulevaisuuden toiveistaan, huolistaan, rakkauselämästään ja ongelmistaan. Tiedostan sen, että varsinkin kahden kesken minun seurassani miehet voivat puhua avoimemmin, koska miehet uskaltavat usein puhua aroista asioista helpommin naisille kuin miesporukassa, mutta olen nähnyt esim. keskusteluryhmissä miesten puhuvan aivan samanlaisista asioista.

Yksi mies on kertonut minulle suunnattomasta innostuksesta uuden parisuhteen edetessä lupaavasti, toinen syvästä katumuksestaan kun päästi elämänsä naisen käsistään, koska ei osannut antaa anteeksi naisen pettämistä ja kommunikoida tavalla, joka olisi pelastanut suhteen. Olen kuullut kertomuksia masennuksesta ja surusta elämän suurten menetysten hetkinä.

Olen kuullut lukemattomia kertomuksia ilon ja onnistumisen hetkistä ja ollut keskusteluissa joissa itsensä täysin haavoittuvaan asemaan asettava mies kertoo minulle, millaista on elää miehenä, joka ei saa matchejä tinderissä ulkonäkönsä vuoksi ja joka on todennäköisesti tuomittu yksinäisyyteen. 

Eikä tietenkään tarvitse uskoa pelkästään minun kokemuksiini. Kirjailija Timo Hännikäinen, jota vihervasemmistopiireissä pidetään pahimman sortin naisvihaajana ja toksisen maskuliinisuuden edustajana, on kirjassaan Kuolevainen puhunut niin elämästään vakavan masennuksen painamana sekä surustaan sisarensa kuolemasta. Eikä kukaan lukija pidä tätä mitenkään erikoisena, koska valtaväestö ei elä siinä kuplassa, jossa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloon uskotaan. He ovat itse miehiä tai heillä on sen verran kokemusta miehistä, että he tietävät, ettei tunteiden ja haavoittuvuuden osoittaminen ole äijämieheltäkään millään tapaa erikoista.

Sama on aina ollut havaittavissa myös miesten musiikkimaussa. Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen ovat legendoja miesvoittoisen fanikunnan keskuudessa, ja mistä he laulavat?

Tunteista: ilon ja surun hetkistä, pettymyksistä, katumuksista, menetyksestä ja rakkaudesta. Tunteikkaita sanoituksia esittävät miehet, ja niitä kuuntelevat miehet, jotka kokevat sanoitukset koskettaviksi ja samaistuttaviksi.

Suomessa merkittävä tekijä sille, miksi ihmiset – niin miehet kuin naisetkin – sulkeutuvat ja ovat useita muita Euroopan kansoja alttiimpia riistämään henkensä, on sukupuolesta riippumaton: suomalaisten geneettinen taipumus skitsoidisuuteen eli eristäytyneeseen persoonallisuuteen. Skitsofrenia on Suomessa selvästi länsimaiden keskitasoa yleisempää, ja skitsoidisuus on sen lievin muoto.

Skitsoidisuus on Suomessa niin normaalia, ettei sitä edes pidetä poikkeamana vaan osana suomalaista luonteenlaatua. Kaikki tietävät, ettei suomalainen tykkää istua toisen viereen bussissa, jos vapaita penkkiparejakin on, saati keskustella ventovieraan kanssa. Tätä pidetään osana suomalaisten kansanluonnetta, ja sitä se onkin, mutta sen geneettinen perusta on syytä tiedostaa. Tutkija Edward Dutton on kuvaillut ilmiötä ”skitso-Finlandiaksi”: kansa, jolle skitsofrenian lievin muoto on niin tavanomainen, ettei sitä edes huomata geneettiseksi piirteeksi.

Ja kun maassa on valtava määrä tällaisia ihmisiä, on täysin ymmärrettävää, että moni mielenterveysongelma jää hoitamatta, koska sulkeutuneet yksilöt eivät joko halua tai jaksa puhua niistä ammattilaiselle. He kokevat kaikenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen ahdistavaksi eivätkä usein tiedosta tilaansa skitsoidiseksi.

Naiset hakeutuvat miehiä herkemmin terveyspalveluiden pariin, mutta voidaanko todella sanoa tämän johtuvan toksisesta maskuliinisuudesta eli siitä, että yhteiskunta painostaisi miehet peittämään haavoittuvuutensa?

Ei ole syytä uskoa niin, koska miesten ja naisten biologiset erot ja evoluutiopsykologia tarjoavat yksinkertaisemman ja loogisemman selityksen: naiset ovat miehiä sosiaalisempia ja avoimempia, ja tämä vääjäämättä heijastuu myös siihen, kuinka helposti he menevät terapeutille tai lääkäriin – myös silloin, kun he kantavat sosiaalisuuteen vaikuttavaa sairautta. Miehet taas ovat vähemmän sosiaalisia ja heidän ajattelunsa on keskimääräisesti enemmän asia- ja esinepainotteista kuin ihmispainotteista. He eivät siis vain ole yhtä sosiaalisia kuin naiset.

Ongelmaa ruokkii myös yhteisöllisyyden rapistuminen ja yhteiskunnan atomisaatio: yhä harvempi tuntee edes seinänaapureita nimeltä, joten meiltä puuttuvat sellaiset turvaverkot, jollaisia oli entisaikaan jokaisella. Näin ympäristökään ei välttämättä voi puuttua tilanteeseen, jos apua kaipaava on tyystin eristäytynyt. Tätä atomisaatiota vihervasemmisto haluaa edistää. Perinteinen yhteisöllisyys on heille ummehtunutta impivaaralaisuutta. He haluavat yksilön olevan syntymästä saakka vain valtion armoilla vailla muita turvaverkkoja tai tahoja, jotka ohjaisivat häntä kohti hyvää elämää.

Mutta missä toksinen maskuliinisuus sitten piilottelee, jos sitä ei voi havaita tuntemissaan miehissä ja ympäröivän yhteiskunnan havainnointi johtaa päätelmään, ettei miehillä ole erityisiä vaikeuksia olla tunteikkaita, avoimia ja haavoittuvia?

Ajoittain feministien vakaumuksellinen usko toksiseen maskuliinisuuteen saavuttaa koomiset mittasuhteet. He puhuvat niin kuin jokainen mies sisimmässään haluaisi vetää mekon päälle, huulipunaa naamaan ja vollottaa syvimpiä tuntojaan Instagram-livessä.

Miehiltä itseltään ei tietenkään kysytä, kokevatko he toksista maskuliinisuutta, joka vaikeuttaisi heidän elämäänsä. Lähes kaikki termiä käyttävät ovat nuoria naisia, joiden kokemus miehistä on perin rajallista mutta ideologinen itsevarmuus huipussaan. He haluavat määritellä uudet standardit mieheydelle, ja sattumoisin kaikki ”hyvä maskuliinisuus” tukee heidän omaa ideologiaansa ja tekee miehistä heidän agendansa käsikassaroita.

Kun kuulee jonkun sanovan, että vastakkaisen sukupuolen edustajan pitäisi muuttua ollakseen hyvä, on syytä poistaa varmistin. Riippumatta siitä, puhuuko hän koko sukupuolesta vai esittääkö vaatimuksia yksittäiselle henkilölle kuten seurustelukumppanille, taustalla ovat aina itsekkäät motiivit.

Koko sukupuolesta puhuttaessa pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa omaan ideologiaan sopivaksi, ja ihmissuhteissa tämä on manipuloinnin keino, jossa pyritään häpäisemällä saamaan oma tahto läpi: ”Oikea mies kyllä maksaisi aina laskun Tinder-treffeillä.”

Kaikki tämä perustuu valheeseen. Toksinen maskuliinisuus on olemassa vain feministien korvien välissä, ei yhteiskunnassa. On vain mieheyttä, maskuliinisuutta, jonka kirjavuus on tavan tallaajalle itsestäänselvyys: miehet raksamiehistä sairaanhoitajiin edustavat kaikki yksinkertaisesti mieheyttä, eivät sen kummempaa.

Toksinen maskuliinisuus on valhe, jolla silkka miehenä oleminen yritetään patologisoida ja koko miessukupuoli demonisoida tunnekylmiksi örkeiksi. Vaikka vihervasemmiston toksiset maskuliinisuudet, patriarkaatit ja systeemiset rasismit ovat todistettavuudessa samalla tasolla muinaisten avaruusolioiden kanssa, ne ovat salaliittoteorioina pahempia, koska niillä pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa feministisen agendan mukaiseksi.

Toksisen maskuliinisuuden käsite luo hyvän pohjan miesten syyttämiselle melkein kaikista ongelmista, mutta ennen kaikkea se väline, jolla pyritään kontrolloimaan miehiä ja patistamaan heidät feministien kynnysmatoiksi: tee niin kuin se sinitukkainen, mt-diagnoosinsa Twitter-biossaan luetteleva ikisinkku käskee, tai olet myrkyllinen ihminen ja uhka koko yhteiskunnalle.

Ratkaisu on yksinkertainen: sano ei manipuloinnille. Vaikka valtamedia yrittää luoda mielikuvan, että vihervasemmistolaisiin myytteihin uskotaan yleisesti, kansan valtaosa on puolellasi. Ja kun haistatat pitkät feministien juonitteluille, rohkaiset muita tuomaan mielipiteensä julki.

–

–