Esipuhe George Orwell -käännösvalikoimaan

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on esipuhe Timo Hännikäisen suomentamaan George Orwellin kirjoituskokoelmaan ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta.” Kirja ilmestyy 8.10. Kiukaan julkaisemana ja on ennakkotilattavissa kustantajan verkkokaupasta.

–

”Kuluneiden kymmenen vuoden aikana olen eniten halunnut korottaa poliittisen kirjoittamisen taiteeksi.” Näin kirjoitti George Orwell esseessään ”Miksi kirjoitan” (Why I Write, 1946, suom. Jukka Kemppinen). Jos taiteen yhtenä keskeisenä tunnusmerkkinä pidetään tiettyä moniselitteisyyttä ja avoimuutta tulkinnoille, Orwell onnistui ainakin tässä mielessä pyrkimyksessään. Hän kuuluu kirjailijoihin, joita voisi luonnehtia poliittisesti epäselviksi. Häntä ovat pitäneet yhtenä omistaan lukuisten eri suuntausten edustajat: anarkistit, uusvasemmistolaiset, liberaalit, konservatiivit, nationalistit ja monen sorttiset salaliittoteoreetikot. Mitään näistä Orwell ei ollut, mutta on vaikea keksiä maailmankatsomusta, jonka edustajalle hänen lukemisensa ei olisi suotavaa.

Mahdottomuus liimata Orwelliin nimilappuja johtuu siitä, että hän johdonmukaisesti kieltäytyi alistamasta koko persoonaansa poliittisten oppien palvelukseen. Tämä johti keskenään vastakkaisiltakin tuntuviin ratkaisuihin. Poliittisesti Orwell oli sosialisti, joka piti loppuun saakka kiinni yhteiskunnallisen vallankumouksen haaveestaan. Moraaliltaan hän oli konservatiivi, joka ei suostunut korvaamaan yksilön eettistä vastuuta ”sosiaalisella omallatunnolla”. Esteettisesti hän oli liberaali, joka puolusti taiteen autonomiaa ja jonka kirjalliset kiinnostuksen kohteet ulottuivat poikien seikkailukertomuksista James Joycen ja T. S. Eliotin kaltaisiin kovan linjan modernisteihin. Orwell oli myös, ja ehkä ennen kaikkea, englantilainen patriootti. Hän tunsi vastenmielisyyttä militarismia ja hurraaisänmaallisia juhlapuheita kohtaan, mutta oli samalla tunteenomaisesti kiintynyt maanläheisiin perusbrittiläisiin asioihin kuten puutarhanhoitoon, teenjuontiin, pubiruokaan, Kiplingin runouteen ja Dickensin romaaneihin.

Orwellin maailmankuvaa muokkasivat hänen aikuisikänsä suuret yhteiskunnalliset konfliktit ja mullistukset: luokkaristiriidat teollisuusmaissa ja niiden siirtomaissa, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota, kylmä sota. Hän piti poliittisista kamppailuista syrjään jäämistä omalla kohdallaan mahdottomana, mutta oli tietoinen siitä, kuinka merkittävästi poliittinen sitoutuminen ja etenkin abstraktioille perustuva poliittinen kielenkäyttö rajoittavat paitsi kirjailijan, myös jokaisen älyllisesti rehellisen ihmisen liikkumavaraa. Henkisen itsemurhan hän vältti vaalimalla tätä ristiriitaa, tekemällä siitä luovuutensa käyttövoiman. Hänestä tuli mestari ajatuskuplien puhkaisemisessa, kaikenlaisen humpuukin ja sentimentaalisuuden vihollinen. Terävimmät piikkinsä hän kohdisti niihin, joiden joukkoon itse kuului: englantilaisiin, älymystöön, vasemmistolaisiin. Hänellä oli vaistomainen kyky havaita sellainen ajattelun epärehellisyys, joka edellyttää verraten korkeaa älykkyys- ja sivistystasoa sekä turvattuja elinoloja.

Orwellin jälkimaine perustuu suurimmaksi osaksi romaaneihin Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Ne ovat jääneet elämään allegorioina, joiden yhteydet kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin tarjoavat loputtomasti keskustelunaihetta. Vuonna 1984 puolustaa edelleen paikkaansa dystopiana, vaikka jokseenkin yleisen näkemyksen mukaan Aldous Huxleyn ennustukset Uljaassa uudessa maailmassa vastaavat nykyaikaa paremmin. Mutta Orwellin visio on monin paikoin psykologisesti tarkkanäköisempi. Huxleyn visioimassa tulevaisuudessa ihmiset mukautuvat läpiorganisoituun järjestelmään jokseenkin vaivattomasti tai heidät mukautetaan siihen eräänlaisella geeniterapialla, ja heidän suurimmaksi ongelmakseen jää ikävystyminen. Orwell puolestaan huomioi ahdistuksen, aggression ja seksuaalisen himon, ihmisen eläinpuolen joka etsii jatkuvasti varaventtiilejä tukahduttavassa järjestelmässä. Pinnanalaisen väkivallan kuvaajana Orwell on uskottavampi kuin säyseä, yläluokkainen Huxley.

Mainittuihin kahteen romaaniin perustuvat myös sellaiset yleiset toteamukset kuten ”Yhteiskunta muuttuu orwellilaiseksi”, ”Orwell oli oikeassa”, ”Orwell kääntyisi haudassaan” ja ”Tämänkin Orwell ennusti”. Näistä toteamuksista on tullut automatisoitunutta yhteiskunnallisen keskustelun fraseologiaa, jollaista Orwell itse arvosteli monissa kirjoittamista ja kielenkäyttöä koskevissa kirjoituksissaan. Niitä käytetään läntisissä yhteiskunnissa viittaamaan esimerkiksi kansalaisten valvonnan lisääntymiseen, ilmaisunvapauden kaventumiseen tai poliittisesti korrektien uudissanojen keksimiseen. Nämä ovat tietenkin todellisia ilmiöitä, mutta Orwellin käyttäminen niistä keskusteltaessa on yleensä yhtä latteaa ja mitäänsanomatonta kuin byrokratian luonnehtiminen ”kafkamaiseksi” tai ”30-luvun kaikujen” kuuleminen tämän hetken poliittisessa ilmapiirissä.

Lisäksi populaarit Orwell-rinnastukset ovat yliampuvia, koska Vuonna 1984 ei ole tarkka kuvaus mistään ilmestymisajankohtanaan tai sen jälkeen vallinneesta maailmantilasta, eikä sitä luultavasti sellaiseksi tarkoitettukaan. Se heijastelee totalitarismin ja modernin teknologian herättämiä pelkoja, joista osa osoittautui varsin aiheellisiksi, mutta mitään globaalia Pohjois-Koreaa ei missään vaiheessa syntynyt. Romaanin kestävä suosio ei perustu niinkään profeetallisuuteen kuin tiettyjen ajattomien ilmiöiden tarkkanäköiseen havainnointiin. Orwell käsittelee ilmeisten tosiasioiden kieltämistä, kielen manipulointia, historian uudelleenkirjoittamista – asioita, joita on harjoitettu ja harjoitetaan kaikissa yhteiskunnissa. Niille hän kehitti mieleenpainuvia vertauskuvia ja fraaseja kuten ”kaksoisajattelu”, ”ankkapuhe”, ”kahden minuutin viha”, ”epähenkilö”, ”2 + 2 = 5” ja ”ajatusrikos”.

Täsmälleen samat ominaisuudet vetoavat Orwellin asiaproosassa, josta valtaosa hänen tuotantoaan koostuu. Orwell kirjoitti vain 46 vuotta kestäneen elämänsä aikana niin suuren määrän esseitä, lehtiartikkeleita, kirjallisuuskritiikkejä ja sisällökkäitä kirjeitä, että neliosaista The Collected Essays, Journalism and Letters -teosta (1968) voi pitää hänen pääteoksenaan. Esseistinä ja kriitikkona hän käsitteli oman aikansa ilmiöitä ja tapahtumia, mutta kirjoitusten suorasukaisuus ja helppoja ajatuskulkuja välttävä ote nostaa ne tavanomaisen aikalaishavainnoinnin yläpuolelle. Vähäpätöisimmästäkin kolumnista tai arvostelusta löytyy ainakin yksi ajatuksia herättävä havainto tai osuva kiteytys.

Orwellin asiateksteistä löytää yhtä helposti yhtymäkohtia nykyhetken todellisuuteen kuin hänen poliittisista allegorioistaankin. Moni kohta vuonna 1946 ilmestyneessä esseessä ”Kirjallisuuden ehkäiseminen” olisi voitu kirjoittaa tänään:

Omalle ajallemme erityistä on, että vallitsevan järjestyksen vastaiset kapinalliset, ainakin useimmat ja tyypillisimmät heistä, kapinoivat myös yksilöllisen lahjomattomuuden ideaa vastaan. ”Selkä suorana seisominen” on ideologisesti rikollista siinä missä vaarallistakin. Kirjailijan ja taiteilijan itsenäisyyden nakertavat olemattomiin epämääräiset taloudelliset voimat, ja samalla sitä haurastuttavat ne, joiden pitäisi puolustaa sitä.

Tätä lukiessa on vaikea olla ajattelematta sitä, kuinka innokkaasti luovien alojen ihmiset, joita on tapana pitää kapinallisina ja huonosti sopeutuvina, sisäistävät niin sanotun woke-ideologian, vahtivat toistensa puhdasoppisuutta ja sulkevat vääränlaiset havainnot näkökenttänsä ulkopuolelle. Mutta sama henki näyttää vallinneen myös Orwellin aikana, eri ilmiasussa vain. Eikä Orwellin kuvaama ilmiö varmastikaan ollut hänen oman aikansa uutuus. On hyvin vanha totuus, että kumouksellisten keskuudessa saattaa vallita vanhaa järjestystä paljon tukahduttavampi ilmapiiri. Pohjimmiltaan Orwell kuvaa ajatonta asiaa: ihmisen halua paeta itsenäistä harkintakykyään ja sen aiheuttamaa epävarmuutta oppien, ideologioiden ja teoria-apparaattien maailmaan – sekä sitä, etteivät älykkäimmätkään ole tästä halusta vapaita. Yhtäältä Orwellin tekstit tuntuvat ahdistavan ajankohtaisilta, toisaalta ne kirvoittavat huokauksen: ”Ei mitään uutta auringon alla.”

Kritiikeissä ja poleemisissa kirjoituksissa Orwell piti brutaalia rehellisyyttä velvollisuutena. Hänen sanottiin nauttivan kylmän veden loiskauttamisesta lukijan kasvoille. Hän ei säästänyt sanojaan edes niiden kohdalla, joihin hänellä oli hyvät välit – kuten H. G. Wellsin tai George Woodcockin – mikä joissakin tapauksissa johti välien viilenemiseen. Toisaalta Orwell oli äärimmäisen vastakkainasettelun oloissa kykeneväinen ymmärtämään vastustajansa ajattelutapaa ja valmis myöntämään, mitkä seikat tämä oli tajunnut omia paremmin. Toisen maailmansodan vuosina hän korosti, että fasistiset valtiot olivat ymmärtäneet atavististen yhteisötunteiden voiman paremmin kuin vapaamieliset intellektuellit tieteellisine utopioineen. Kukaan ei lopulta olisi valmis kuolemaan lyhyiden työpäivien tai syntyvyyden säännöstelyn puolesta. Tämä on perin kaukana nykyään vallitsevasta juoksuhautahengestä, jossa vastapuolta käsitellään vain omien yhteishengen lujittamiseksi ja sitä pidetään kaikkien epämiellyttävien asioiden koosteena.

Orwellin asiaproosasta on tähän mennessä julkaistu suomeksi vain yksi valikoima, Jukka Kemppisen kääntämä Kun ammuin norsun ja muita esseitä (WSOY, 1984). Kirja on mainio johdanto Orwellin kirjailijakuvan tähän puoleen ja innosti minut aikanaan lukemaan Orwellin esseistiikkaa alkukielellä. Kokonaiskuvana se puolestaan on suppea. Siitä esimerkiksi puuttuvat kokonaan kirjallisuuskritiikit, joita Orwell kirjoitti säännöllisesti avustamiinsa lehtiin ja jotka ulottuvat klassikoiden uusista laitoksista eri maalaisten aikalaiskirjailijoiden teoksiin. Suomenkielisten lukijoiden ulottumattomiin ovat valtaosin jääneet myös Orwellin sananvapauskysymyksiä käsitelleet esseet. Niiden julkaiseminen kirjan kansien välissä saattoi olla YYA-Suomessa liian arkaluontoista, vaikka Tuomas Anhavan ja Jarkko Laineen yhteissuomennos ”Kirjallisuuden ehkäiseminen” -esseestä ilmestyikin Parnassossa 70-luvulla. Olihan Vuonna 1984 -romaanin ensimmäisestä käännöksestäkin karsittu joitakin Neuvostoliittoa suoraan käsitelleitä kohtia.

–

***

Kun aloitin tämän valikoiman kääntämisen, päätin melko nopeasti keskittyä 1940-luvun kirjoituksiin. Yksi syy ratkaisuun oli, että valtaosa parhaista 20- ja 30-lukujen teksteistä sisältyi jo Kemppisen valikoimaan. Lisäksi pidän 40-lukua Orwellin uran kypsimpänä kautena, jolloin hänen keskeiset teemansa kiteytyivät ja terävöityivät. Kirjailija tuli siksi mikä hän oli. Tämän voi huomata siitäkin, että kirjeissään hän käytti yhä harvemmin ristimänimeään Eric Blairia ja allekirjoitti ne kirjailijanimellään.

40-luku oli myös dramaattista aikaa kansainvälisessä politiikassa ja Orwellin henkilökohtaisessa elämässä. Toinen maailmansota havahdutti kirjailijan siitä lamaannuttavasta pettymyksestä, jonka osallistuminen tasavaltalaisten riveissä Espanjan sisällissotaan oli aiheuttanut. Hän löysi itsestään brittiläisen patriootin ja syytti pasifisteja Hitlerin sotaponnistusten edistämisestä. Orwell yritti värväytyä armeijaan vuoden 1939 lopulla, mutta paria vuotta aiemmin alkaneet keuhkovaivat tekivät hänestä palvelukseen kelpaamattoman. Hän liittyi lopulta siviilipuolustusjärjestö Home Guardiin, jonka tehtävänä oli vartioida rannikkoalueita ja muita strategisesti tärkeitä kohteita kotimaassa. Hän ylisti kodinturvajoukkoja kirjoituksissaan ja piti niitä merkkinä brittiläisen yhteiskunnan aidosti demokraattisesta luonteesta: yksikään autoritaarinen valtio ei rohkenisi jakaa lähes kahdelle miljoonalle tavalliselle kansalaiselleen kivääreitä kotona säilytettäväksi.

Vuonna 1941 Orwell sai kokopäivätyön BBC:n idän-osastolla, joka vastasi muun muassa Intian radiolähetyksistä. Radiotoimittajan työ liittyi sotaponnistuksiin: tarkoituksena oli tehdä vastapropagandaa saksalaisten radiolähetyksille, joilla yritettiin kääntää Britannian alusmaita isäntiään vastaan. Orwell sai kuitenkin tehdä myös laadukkaita kulttuuriohjelmia, joissa vieraili T. S. Eliotin, Dylan Thomasin, Mulk Raj Anandin ja E. M. Forsterin kaltaisia kirjallisia tähtiä. Siirtomaavallan välikappaleena toimiminen, alistuminen sotasensuuriin ja yleisradioyhtiön raskas byrokratia olivat lopulta liikaa Orwellin luonteelle, ja hän luonnehti myöhemmin BBC:n aikaansa ”kahdeksi hukkaan heitetyksi vuodeksi”. Tuona aikana hän kuitenkin kirjoitti monia merkittäviä esseitä ja ennen kaikkea sai työkokemuksestaan aineistoa, jota saattoi myöhemmin käyttää Vuonna 1984:ää kirjoittaessaan.

Syyskuussa 1943 Orwell jätti työnsä BBC:llä ja siirtyi ideologialtaan lähinnä sosiaalidemokraattisen Tribune-lehden kirjallisuussivujen esimieheksi. Vuoteen 1947 saakka hän piti lehdessä myös viikottaista ”As I Please” -nimistä kolumnipalstaa. Legendaarisen maineen saavuttaneen palstan nimi kertoi kirjailijan työolojen muuttumisesta: nyt hän sai kirjoittaa mitä halusi mistä halusi. Orwell julkaisi lehdessä myös pidempiä esseetyyppisiä kirjoituksia, joista monet sisältyvät tähän valikoimaan.

Orwellin vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet uuden työpaikan myötä. Kesäkuussa 1944 saksalaisten V1-ohjus tuhosi hänen kotitalonsa Lontoossa ja edessä oli uuden asunnon etsiminen. Orwell onnistui sentään pelastamaan raunioista kirjakokoelmansa ja siirtämään sen turvaan kottikärryillä. Myös kustantajan löytäminen Eläinten vallankumoukselle tuotti vaikeuksia. Orwellin vakiokustantaja, vasemmistolainen Victor Gollancz ei halunnut julkaista teosta, jossa niin selvästi hyökättiin Neuvostoliittoa vastaan. Faber & Faber -kustantamon konservatiivinen T. S. Eliot hylkäsi käsikirjoituksen, koska ei pitänyt sen sisältämää ajatusta petetystä vallankumouksesta vakuuttavana. Kustantaja Jonathan Cape ehti jo ottaa kirjan julkaisuohjelmaansa, mutta perui päätöksen erään tiedotusministeriön virkamiehen kehotettua häntä jättämään se julkaisematta. Kyseinen virkamies paljastui myöhemmin neuvostoagentiksi. Eläinten vallankumous ilmestyi vasta elokuussa 1945 Secker and Warburg -kustantamolta, joka kieltäytyi reagoimasta kohtaamaansa ulkopuoliseen painostukseen.

Vakava henkilökohtainen tragedia iski maaliskuussa 1945 Orwellin ollessa Observer-lehden kirjeenvaihtajana Ranskassa ja Saksan valloitetuissa osissa. Orwellin vaimo Eileen Blair (os. O’Shaugnessy) kuoli yllättäen 39-vuotiaana kohdunpoistoleikkauksen yhteydessä. He olivat olleet naimisissa vuodesta 1936 ja kokeneet yhdessä monet käännekohdat kuten Espanjan sisällissodan ja sen yhteydessä tapahtuneet poliittiset vainot. Vuoden 1947 lopulla Orwellin oma terveys alkoi reistailla vakavasti. Hänellä todettiin pitkälle edennyt tuberkuloosi ja hän joutui viettämään useita kuukausia vuoteenomana. Sairaus ei kuitenkaan vienyt hänen työkykyään, ja tunnetuimpiin hänen sairasvuoteella kirjoittamiinsa esseisiin lukeutuva ”Kirjailijat ja Leviathan” on mukana tässä valikoimassa. Orwellia hoidettiin streptomysiinillä, ensimmäisellä tehokkaalla tuberkuloosilääkkeellä, minkä seurauksena hänen tilansa koheni huomattavasti, mutta vuoden 1949 alussa oireet pahenivat jälleen ja hänen oli siirryttävä hoidettavaksi Cranhamin kylässä Gloucestershiressä sijaitsevaan parantolaan.

Orwellin kamppailu sairauden kanssa päättyi varhain aamulla 21.1.1950 keuhkovaltimon repeämiseen Lontoon yliopistollisessa sairaalassa. Orwellin pitkäaikainen ystävä, sanomalehtimies David Astor, halusi kunnioittaa kirjailijan rakkautta englantilaista maaseutua kohtaan ja järjesti hautapaikaksi Oxfordshiressa sijaitsevan Sutton Courtenayn kylän, jonka paikalla on ollut asutusta siitä saakka kun anglosaksit alun perin saapuivat Brittein saarille. Orwellin maailmankuvallisen ambivalenssin sinetöi se, että ateistinen kirjailija haudattiin anglikaanisin menoin kylän keskiaikaisen kirkon hautuumaalle.

–

***

Lukija huomannee nopeasti, että monissa tämän valikoiman kirjoituksissa nousevat esiin samat teemat kuin Orwellin tunnetuimmissa romaaneissa. Niistä keskeisimpiin kuuluu uhka, joka totalitaaristen järjestelmien ja liikkeiden taholta kohdistui perinteisiin kansalaisvapauksiin. Uhka oli erityisen konkreettinen sotavuosina, kun Britannia oli vaarassa joutua kansallissosialistisen Saksan miehittämäksi. Saksan tappio ei kuitenkaan poistanut mahdollisuutta, että totalitaarinen hallintomalli leviäisi maailmanlaajuiseksi esimerkiksi kommunismin muodossa.

Orwell näki eron modernin totalitarismin ja entisajan harvainvaltojen välillä ja ymmärsi, kuinka perinpohjaisesti totalitaarinen järjestelmä vaikuttaisi useimpiin demokraattisessa lännessä itsestäänselvyyksinä pidettyihin asioihin. Hän syytti vasemmistoälymystöä itsepetoksesta suhteessa kommunismiin, koska sen edustajat joutuivat Neuvostoliittoa puolustaessaan turvautumaan karkeaan tosiasioiden vääristelyyn tai vähintäänkin hyväksymään muiden harjoittaman totuuden peukaloinnin. Jotkut Neuvostoliiton myötäjuoksijat uskottelivat itselleen, että siellä harjoitettu järjestelmällinen väärentäminen oli välttämätön välivaihe, josta luovuttaisiin kun aika olisi kypsä. Orwell ymmärsi, että totalitarismi itsessään edellyttää jatkuvaa valehtelua, sillä se pysyy pystyssä vain jos sen johtajat onnistuvat esittämään itsensä erehtymättöminä. Raskaimmin sellaisen järjestelmän paine kohdistuu historian ja sosiologian kaltaisiin aloihin – luonnontieteiden ideologinen manipulointi on huomattavasti vaikeampaa, sillä ne ovat suorassa yhteydessä teknologian kehittämisen kaltaisiin välttämättömyyksiin. Myös kirjallisuus ja useimmat muut taiteet sellaisina kuin ne tunnemme lakkaisivat ennen pitkää olemasta totalitarismin oloissa, sillä järjestelmä ei voisi suvaita taiteilijan uskollisuutta omille havainnoilleen.

Ensimmäisten joukossa Orwell näki myös ydinaseiden vaikutuksen politiikkaan ja maailman jakautumisen suurvaltojen etupiireihin. Tämän kirjan nimiteksti, muutamaa kuukautta Hiroshiman ja Nagasakin pommien jälkeen julkaistu ”Sinä ja atomipommi”, kuuluu ensimmäisiin kirjoituksiin joissa käytettiin termiä ”kylmä sota”. Orwell ennusti aivan oikein sen vallan keskittymisen, jonka uudet aseteknologiat mahdollistivat, sekä pienten valtioiden itsenäisyyden supistumisen keskellä suurten imperiumien kilpailua. Sen sijaan hän ei osannut ennustaa tavanomaisin jalkaväkiasein käydyn sissisodan merkitystä. Siinähän suurvaltojen heikkous paljastui, ja se on edelleen teknisesti kehittyneiden maiden heikko kohta, kuten Afganistanin äskettäiset tapahtumat osoittavat.

Orwell oli sosialistina aiemmin olettanut, että taloudellisen vapauden purkaminen ei johtaisi henkisen vapauden menettämiseen. Tämän olettamuksen hän myönsi neuvostojärjestelmään perehdyttyään vääräksi. Kuitenkin hän uskoi tarkemmin määrittelemättömän demokraattisen sosialismin mahdollisuuteen ja katsoi toisen maailmansodan alkuvuosina, että vain sosialistisen vallankumouksen läpi käynyt Englanti voisi voittaa Saksan. Tällaiset näkemykset osoittavat, ettei Orwell ollut itsekään immuuni poliittiselle toiveajattelulle. Hän ei tajunnut tai suostunut myöntämään, että yksityisen yritteliäisyyden tukahduttaminen vaatisi paljon keskitetympää valtaa ja paljon laajempaa valtiollisen kontrollin koneistoa kuin vaikkapa poliittisen vapauden, uskonnonvapauden tai ilmaisunvapauden rajoittaminen. Sellainen koneisto kykenisi toimimaan vain kaikkialle ulottuvan valvonnan ja terrorin avulla. Niinpä historian tuntemat sosialistiset järjestelmät ovat joko kukistuneet tai muuttuneet totalitaarisiksi. Käytännössä toimivin sosialismin sovellus on ollut eurooppalainen hyvinvointivaltio, alkujaan saksalaisten konservatiivien luomus, joka pyrkii vaurauden jakoon markkinatalouden puitteissa.

Orwell havaitsi neuvostojärjestelmän valheen paljon aikaisemmin kuin moni muu vasemmistolainen, mutta havainnossa itsessään ei ollut mitään mullistavaa, sillä monille muille länsimaisille tarkastelijoille kommunismin todellinen luonne oli ollut selvä alusta alkaen. Kiinnostavammalla tavalla Orwell puhkaisi joitakin muita vasemmiston ajatuskuplia. Vuonna 1941 ilmestyneessä pamfletissaan The Lion and the Unicorn, jonka ensimmäinen luku ”Englanti, sinun Englantisi” on saavuttanut jonkinmoisen klassikkoaseman itsenäisenä esseenä, hän ymmärsi kansallistunteen ylittävän luokkakantaisuuden aina tiukan paikan tullen. Isänmaallisuus yhdistää porvaristoa ja työväenluokkaa, poikkeuksen muodostaa älymystö jolle ”hihitteleminen jokaiselle englantilaiselle instituutiolle hevoskilpailuista rusinavanukkaisiin on velvollisuus.”

Monet tähän valikoimaan kääntämistäni kirjoituksista käsittelevät kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin roolia maailmassa, jossa politiikka on kaikkialla läsnä. Usein Orwell lähestyi tätä teemaa jotakin klassikkoa tarkastelemalla, mistä esimerkkeinä hänen parhaisiin kirjallisuusesseisiinsä kuuluvat tutkielmat Tolstoista ja Jonathan Swiftistä. Orwell ei hyväksynyt kirjallisuuden muuttumista politiikan välikappaleeksi, muttei toisaalta omaksunut edellisen vuosisadan myöhäisromantiikan puhdasta estetismiä, jota piti itsessään poliittisena asenteena.

Orwellia suututti ennen kaikkea poliittisten arvostelmien naamioiminen kirjallisiksi. Päätelmä ”X on poliittinen vihollinen, niinpä hän on huono kirjailija” oli hänelle kuolemansynti. Kanssaan erimielisiä kirjailijoita kuten Swiftiä tai T. S. Eliotia käsitellessään Orwell ihaili heidän näkemyksensä intensiivisyyttä ja oli vakuuttunut, että väärätkin asenteet saattoivat koskettaa jotakin olennaista ihmisessä silloin kun ne olivat aitoja ja kouriintuntuvasti ilmaistuja. Arvokasta kirjallisuutta oli hänelle sellainen, joka pakotti ajattelemaan. Sellainen kirjallisuus saattaa järkyttää ja suututtaa, mutta se ei ole riittävä syy tuomita sitä huonoksi.

Poliittisen puhdasoppisuuden edellyttäminen kirjallisuudelta uhkasi hänen mielestään vieraannuttaa kirjailijat yhteiskunnasta, ajaa heidät hedelmättömään individualismiin jossa aihepiirin muodostaa yksinomaan henkilökohtainen elämä. Vieraantumattomat puolestaan omaksuivat poliittisen fraseologian. Edustivatpa he mitä suuntausta tahansa, heidän tyylinsä muuttui epäitsenäiseksi iskusanojen toisteluksi, jolla saattoi olla merkitystä vain puhdasoppisten suppeassa piirissä. Tämän tien päässä Orwell näki kauhuskenaarion, jossa kirjallisuus korvautuu melkein kokonaan radio- ja elokuvatuotannoilla (televisio oli hänen elinaikanaan vasta tekemässä tuloaan) ja se mitä siitä jää jäljelle tuotetaan byrokraattien, kustannuspomojen ja väsyneiden kirjallisten työjuhtien yhteistyöllä kuin auto tehtaan tuotantolinjalla.

Orwellissa eli vahvana protestanttista vapaasuuntalaisuutta muistuttava vastenmielisyys politiikkaa kohtaan, käsitys politiikasta likaisena ja alentavana ilmiönä. Sen rinnalla vaikutti syvästi koettu velvollisuus osallistua poliittisiin kamppailuihin. Joku toinen kirjailija olisi saattanut ratkaista dilemman siten, että osallistuu politiikkaan kansalaisena mutta pidättäytyy teoksissaan käsittelemästä poliittisia aiheita. Orwell ei ollut halukas näin jyrkkään kahtiajakoon. Hänen ihanteensa mukainen kirjailija voi käsitellä poliittisia aiheita, halutessaan myös suorasukaisen propagandistisesti, mutta kieltäytyy puhdasoppisuuden vaatimuksesta. Jos hänen rehellinen näkemyksensä on vastakkainen poliittiselle säännöstölle, tulee hänen pysyä uskollisena ensin mainitulle. Tällainen rooli edellyttää tietynasteista ulkopuolisuutta, ja Orwell vertaakin sitä itsenäisen partisaanin toimintaan vakinaisen armeijan sivustassa.

Orwellin kääntäminen on verraten vaivatonta, koska hän tietoisesti pyrki mutkattomaan tyyliin joka myös kääntyisi helposti muille kielille. Sanaleikkejä ja tarkoituksellisen monitulkintaisia käsitteitä hänen tuotannossaan ei juuri tapaa. ”Hyvä proosa on kuin ikkunalasi”, kuuluu hänen tunnettu maksiiminsa. Toisaalta tarpeeksi läheltä tarkasteltaessa huomaa, että Orwellin proosa on pikemminkin helpon oloista kuin helppoa, mikä estää sen lukemisen ja kääntämisen latistumisen läpihuutojutuksi. Orwell ei erottanut hyvää ilmaisua hyvästä ajattelusta, mikä ajan yleisessä ilmapiirissä johti ankariin työskentelyperiaatteisiin:

Komealta kalskahtava tyyli on itsessään eräänlainen kiertoilmaus. Latinasta johdettujen sanojen massa lankeaa tosiasioiden ylle kuin pehmeä lumi, samentaa ääriviivat ja kätkee alleen kaikki yksityiskohdat. Selkeän kielen suurin vihollinen on epärehellisyys. Kun kirjoittajan todellisten ja julkilausuttujen tavoitteiden välillä on railo, hän turvautuu vaistonvaraisesti pitkiin sanoihin ja uuvuttaviin puheenparsiin kuin mustetta ruiskiva seepia. Nykyään ei ole mahdollista ”pysytellä erossa politiikasta”. Kaikki aiheet ovat poliittisia aiheita ja politiikka itsessään koostuu valheista, väistöliikkeistä, hölmöydestä, vihasta ja jakomielisyydestä. Kun yleinen ilmapiiri on huono, kieli joutuu kärsimään. (”Politiikka ja englannin kieli”)

”Sanomisen pakko” ei ollut Orwellille samean tyylin veruke, vaan päinvastoin velvoitti etsimään juuri oikeat sanat, karttamaan kuolleita metaforia ja sananparsia jotka on etukäteen valmistettu toisiinsa liitettäviksi kuin Ikean kirjahyllyn osat. Vastaavalta punninnalta ja valikoinnilta ei välty hänen suomentajansakaan. Haluan vielä lopuksi kiittää Veikko Suvantoa, joka pitkäaikaisena Orwell-harrastajana tarjoutui lukemaan kääntämäni tekstit ja laatimaan niistä kommentaarit. Hänen yksityiskohtaiset korjausmerkintänsä nopeuttivat merkittävästi työni valmistumista ja paransivat sen laatua.

–

George Orwellin ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–