Koulun kriisi ja akatemian alennustila

SEPPO OIKKONEN

–

Koulu on paha paikka. Miltei päivittäin uutiset kertovat koulun sisäisistä kriiseistä, joissa purkautuu toiskulttuuristen aiheuttama häiriö ja lisääntyvä väkivaltaistuminen. Poliittinen korrektius estää ongelmien todellisista syistä kertovan uutisoinnin, mutta ainakin ajattelevat kansalaiset osaavat tykönään hyvin päätellä millainen on asioiden todellinen laita.

Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten maailmalle esikuvana toiminut peruskoulumme on tätä nykyä syöksykierteessä, jossa jatkuvasti romahtavat oppimistulokset eivät ehkä ole edes se kaikkein pahin uhkakuva. Oikea kauhukuva koulusta esittää pienoismallia kahtia jakautuvasta ja totalitarismiin taantuvasta yhteiskunnastamme. Kammottavin tulevaisuudennäkymä on koulu, jossa opettajiksi ovat lopulta valikoituneet vain kaikkein todellisuudentajuttomimmat, monikulttuurisuusideologiaan tunnustuksellisesti uskovat idealistit, ja oppilaista eniten kärsijöiksi jääneet ne köyhien perheiden lapset, joiden vanhemmilla ei ole ollut varaa muuttaa maahanmuuttajalähiöistä pois.

Tätä menoa koululaitoksen ongelmat ovat kasvamassa koko ajan pahemmiksi. Ei ole näkyvissä mitään mikä pysäyttäisi yhteiskunnassamme vahvistuvan totalitarismin kierteen. Totalitarismit alkavat aina yhteiskuntien kahtiajakautumisella. Se toteutuu joka taholla ja aste asteelta – kuin epäonnistunut pöydän jalkojen sahaaminen. Nyt meillä ollaan jo siinä vaiheessa, etteivät kansalaiset enää uskalla nousta vastustamaan vallalla olevaa monikulttuurisuuspropagandaa – pelko ”rasistiksi” leimautumisesta on ihan liian suuri. Kuilu tekopyhän, tunnustuksellisen ”Suuren Yhteisen Valheen” ja vaietun rujon todellisuuden välillä on jo peruuttamaton.

Siksi vallitseva ”punavihreä” tunnustuksellisuus saa vain vahvistaa asemaansa. Kun tuo tunnustuksellisuus vahvistuu asteelle, jossa vähänkään uhkaavaa toisinajattelua ei enää siedetä, vaan hyväksytään vain ryhmävahvistautuminen ja nollatoleranssi ”rasismia” vastaan, ja ainoaksi toimivaksi koneistoksi tulee sensuuri – yhtäältä itsesensuuri, jossa yksilöt perustelevat pelkuruutensa mukamas suurella sivistyneellä humanismillaan, ja toisaalta syyttäjäviranomaisen ylläpitämä vihapuhejahti, joka perustelee itse itsensä jokaisessa näytösoikeudenkäynnissä erikseen – silloin yhteiskuntamme on de facto ajautunut totalitaristiseen tilaan.

Muistakaa, ettei missään totalitarismissa ole koskaan ollut totalitaristeja. Totalitarismeissa on vain oikeassaolijoita. Oikeassa oleminen on kaikille totalitarismeille ominaisin elämäntunto. Siinä ihmiset suorastaan vahtivat toisiaan ollakseen toinen toistaan varmemmin oikeassa.

Valitettavasti ihmismieli ei pysty täydellisesti vapautumaan epäilyksen piruista. Kun totalitarismissa pyritään hävittämään vihollinen lopullisesti maailmasta, se on tuhoon tuomittu yritys siksi, että todellinen vihollinen lymyää oikeassaolijan omassa alitajunnassa. Niinpä todellisuudesta on tuhottava viholliskuva toisensa jälkeen. Kuten totalitarismien historia osoittaa, aika perusteellista tuhoa – myös ihmistuhontaa – totalitarismit ovatkin saaneet aikaan ennen kuin Suuri Yhteinen Valhe lopulta on romahtanut.

Totalitaristinen tunnustuksellinen ajattelu – kaikki ihmistä pohjamutia myöten kouraisevat ideologiat, olivatpa ne sitten minkä nimisiä tahansa – on aina taantunutta ajattelua. Se on varhaislapsuuden vielä kokonaisvaltaisiin – ”kaikkiallisiin” ja ”kaikkivoipaisiin” – elämäntuntoihin palautuvaa ajattelua, joka sulkee symbioottiseen syleilyynsä koko maailman. Se kokee voimaantumista suurista aatteista ja arvoista, muodostaa grandiöösejä ja megalomaanisia opillisia totuuksia. Ajattelua, jossa ihminen kokee samaistuvansa itseään suurempiin ideoihin.

Eli toisin sanoen ajattelua, jossa ihminen kadottaa kriittisen särmän itsestään ja omista totuuksistaan, ja antaa vallan – vakuuttuu, tukeutuu, hakeutuu, alistuu – esikuville jotka edustavimmalla tavalla auktorisoivat Suurta Yhteistä Valhetta. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, juuri individualistisimmat intellektuellit, joilla ilmeisesti on suurin tarve saada ajatuksilleen yleistä hyväksyntää ja arvostusta, ovat totalitarismien kaikkein ensimmäisiä tunnustajia ja kannattajia. Muistakaa, että ”rotutieto” oli nimenomaan kansatieteen kaikkein viimeisin sana, jonka natsit sitten kohottivat tunnustukselliseksi ideologiaksi. Muistakaa, että Venäjän vallankumoukselliset esiintyivät nimenomaan ”tieteellisen marxismin” nimissä.

Totalitarismit eivät todellakaan ole olemuksellisesti ”roskaväen” valtaannousuja, vaan aivan päinvastoin — ennemminkin akateemisten ideologisten valtataistelujen laajennuksia yleisiksi sisällissodiksi. Rintamien johdossa, puolin ja toisin, on aina sivistyneistö. Koulu on paha paikka.

Kun on taannuttu symbioottisen perusnarsismin asteelle, ollaan enää vain vaikutusten ja vaikutteiden vastaanottajia, ja tarvitaan yhä enemmän ja vahvempia efektejä jotta elämä tuntuisi elämältä ja totuus todistaisi itsensä. Narsisti, joka kokee maailman ”objektin” roolissa, samaistuu uhriajatteluun ja uhrirooleihin, ja uhrirooleihin samaistuminen on sielullinen ansa, johon jää helposti koukkuun. Uhriajattelu on voimaannuttavinta, mitä ihmisen alitajunta voi tietoiselle kokemukselle antaa. Ja koska kaikki uhrit ovat aina ”viattomia”, kaikki uhriajattelu johtaa miltei vääjäämättömästi omankädenoikeuteen.

Muistakaa, ettei Hitler saarnannut pahuutta. Hitler saarnasi oikeutta – hän osasi heittäytyä uhrin asemaan ja saada ihmiset puolelleen puhumalla – samaistumalla – Saksan kärsimiin vääryyksiin. Saksaa oli kohdeltu kaltoin, siksi Saksalla oli oikeus ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Kannattaa asettaa kysymyksiä siitä, mitkä ovat nyt ne oman aikamme akateemiset ”totuudet”, ”oikeat ja hyvät” aatteet ja opit, jotka nauttivat sellaista yleistä auktorisointia, että niistä voi muodostua tulevan tajunnallisen taantuman ”tiedollinen” kulissi. Akateemisen sivistyksen alennustila on ymmärtääkseni tyly tosiasia. Politisoituminen on tiedollisten ja aatteellisten ismien yhteen sulamista ja ideologisoitumista – eurooppalaisen uuden ajan kartesiolainen rationaalisuus ”todellisuutta tarkkailevine subjekteineen” on ismien pirstaloitumisen jatkuessa hajonnut, ja ismit ovat taantuneet itsekantaviksi käsitepinnoiksi, itse asiassa keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Kaiken taustalla vaikuttaa aikamme kulttuurinen narsismi – kaikki ne uhriajattelun pohjalta nousevat tunnustukselliset, omnipotentit ja omnipresentit, kaikkialliset ja kaikkivoipaisuutta puhkuvat aatteet, ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiat”, yhtä lailla maailman pelastaminen – vaikkapa yhtä todistamattomalta kuin kumoamattomalta ”ilmastonmuutokselta” – kuin riemunkirjavat postmodernit ”ismit”, internatsionalismi, intersektionaalinen feminismi, jne, joihin tämä taantunut sielunrakenne ”tiedollisesti” verhoutuu – kuka tätä kehitystä enää pystyisi vastustamaan?

Pyhät taikasanat, tabut, reagenssit ja triggerit ovat jo olemassa. Ne määräävät sen missä yhteiskunnallisen keskustelun vedenpinta kulkee, ja ne ovat taikavoimia, joilla kansa halkaistaan kahtia. Toiskulttuurisilla on aluksi vain kulissin rooli – ihan niin kuin opillisilla ideologioillakin.

Koulu on tosiaan paha paikka. Siellä on jo uutisten mukaan kateederille noussut tunnustuksellisen ideologian läpitunkemia opettajia, jotka kokevat että heillä on totuus ja oikeus puolellaan. Entä sitten, kun pulpettien puolella on enää omaan eurooppalaiseen ajatteluperinteeseemme koskaan sopeutumattomia toiskulttuurisia. Paha paikka.

–

–