SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Suomalaista gotiikkaa

TIMO HÄNNIKÄINEN

Vastoin yleisehköä käsitystä Suomi ei ole erityisen väkivaltainen maa. Henkirikosten ja pahoinpitelyiden määrässä olemme Euroopan keskitasoa, yliedustusta löytyy vain Suomen itä- ja pohjoisosista ja sielläkin luvut jäävät jälkeen Venäjän ja Baltian vastaavista. Raaka väkivalta tapahtuu valtaosin yhteiskunnan marginaalialueella, johon tavallisella kansalaisella on vähän kosketusta. Työelämästä syrjäytyneet, päihteitä raskaasti käyttävät niin sanotut poliisin vanhat tutut surmaavat toisiaan jonkin triviaalista syystä alkaneen riidan päätteeksi.

Tästä huolimatta suomalainen brutaalisuus kiehtoo yleisöä. Kotimaisessa fiktiossa on omanlaisensa inhorealismin suuntaus, joka on omistautunut kuvaamaan näköalatonta elämää, tunteiden näivettymistä, ihmissuhteiden pelkistymistä hyväksikäytöksi, ylipäätään ihmisen kaikkinaista elukkamaisuutta ja siitä kumpuavia alkukantaisia väkivallan purkauksia. Tällaisten tarinoiden henkilöt asuvat saastaisissa kopeissa betonilähiöiden uumenissa, käyttävät kaikkia saatavilla olevia päihteitä ankean todellisuuden vaimentamiseen ja seksi on heille ulostamisen kaltainen puhtaasti fyysinen toimitus.

Suomalainen inhorealismi, jonka keskeisinä edustajina voi pitää joitakin Hannu Salaman, Hannu Ahon ja Arto Salmisen teoksia, eroaa muunmaalaisesta inhorealismista puhtaaksiviljellyssä ilottomuudessaan. Sen huumori ilmenee vain nyansseissa ja edustaa mustinta ääripäätä. Modernissa inhorealistisessa proosassa on samaa henkeä kuin Turmiolan Tommin elämäkerran kaltaisissa ahdistavissa valistuskertomuksissa, mutta siitä puuttuvat selkeät moraliteetit ja opetukset. Tradition taustalta voi löytää eräänlaisen vulgaariluterilaisen elämänasenteen, erityisesti Lutherin käsityksen ihmisen perinpohjaisesta kelvottomuudesta. Ihminen ei ole erilaisten impulssien kanssa painiskeleva ambivalentti olento, vaan radikaalisti turmeltunut ja kyvytön omaehtoiseen hyvään. Jos hän saa armon, se ei missään tapauksessa ole hänen omaa ansiotaan.

Harri Linneran esikoisteos, novellikokoelma Suomalaisia pahan mielen tarinoita jatkaa tätä traditiota mutta samalla irtautuu siitä merkittävissä määrin. Linnera on valinnut aiheekseen ihmiset, joista saa normaalisti lukea vain Alibin sivuilta: vankimielisairaaloiden asukit, alamaailman pohjakerroksiin pudonneet narkomaanit, seksuaalimurhaajat ja nekrofiilit. Henkilöhahmojen moraalinen kompassi on rikki tai puuttuu kokonaan, he ovat korjauskelvottomiksi kolhiintuneita tai valuvikaisia.

Inhoa Linneran kirjassa siis on, mutta realistiksi en häntä kutsuisi. Valtaosa kokoelman novelleista on pikemminkin kauhu- kuin rikostarinoita, jollaisina niitä takakannessa markkinoidaan. Vaikka varsinaiset yliluonnolliset elementit yleensä puuttuvatkin, novellien tapahtumat ovat niin outoja, epätodennäköisiä ja pöyristyttäviä, että niissä liikutaan perimmältään aivan muualla kuin rikosuutisten sfäärissä. Myyttistä tasoa korostavat eri novelleissa toistuvat symbolit kuten kyykäärme ja kierreportaat.

Linnera ei tee reportaasia yhteiskunnan raadollisuudesta vaan hämmentää alitajunnan synkeimpiä pohjamutia. Hän luo tarkkanäköisiä silmäyksiä sieluntiloihin jotka ovat todellisia, vaikka niiden järkyttävimmät ilmentymät pysyvätkin useimmille vieraina. Suomalaisia pahan mielen tarinoita on oivallisesti nimetty, sillä teos on kuin kirjan mittaiseksi venytetty krapula-ahdistus.

Lisäksi Linnera on pikemminkin uusgnostilainen kuin protestanttinen synkistelijä. Hänen henkilönsä eivät ole perisynnin rampauttamia vaan vankeja maailmassa, jota hallitsee paha voima. Demiurgi, ”vanha ja viisas käsityöläisjumala”, esiintyykin novellissa ”Satu nisteistä”, joka kuuluu kokoelman vahvimpiin. Vitsi piilee siinä, että tämä jumala on hyväntahtoinen arkkitehti julmimmille ja mahtavimmille, muille taas tuhon lähde. Lähes kaikille novellien keskushenkilöille käy tavalla tai toisella huonosti, ja heidän lohdukseen jää kuoleman kirkas valo, vapautuminen ruumiin vankilasta, joka ennen pitkää on joka tapauksessa edessä. Tämän maailman tuolla puolen vallitsevasta olotilasta heillä ei ole tietoa, mutta se on varmasti jotakin parempaa. Ympäröivä todellisuus on niin rujo, ettei muuta vaihtoehtoa ole.

Viime kädessä kiinnostavia Linneran novelleista tekee se, että hän kykenee ymmärtämään kuvaamiaan ikuisia ulkopuolisia. Tämä näkyy erityisesti pidemmissä novelleissa kuten ”Kesäkuun kuudes päivä” ja ”Kalvetut”, kun taas jotkut lyhyemmät proosapätkät jäävät makaaberin leirinuotiojutun asteelle. Vähä vähältä epäinhimillisten tekojen motiivit paljastuvat inhimillisiksi: juuri näin toimii sisäisesti karrelle palanut ihminen, eikä hän oikeastaan muuten voisi toimiakaan. Ajauduttuaan lain, tapojen ja toivon tuolle puolen he ovat edelleen niiden kaltaisia jotka ovat pysyneet valtavirtaisen ihmisyyden piirissä. Heidän järjenjuoksunsa ja tunteidensa ailahtelut ovat tunnistettavia, mikä tekee heidän toiminnastaan entistä häiritsevämpää.

Sekä yksilöillä että kansoilla on groteski puolensa, joka sopii oikein hyvin kuvauksen kohteeksi jos sille on silmää. Harri Linneralla on, ja lisäksi hän on kyennyt yhdistelemään eri genrejä ja tuomaan kuvaukseensa epätavallisia elementtejä. Jos amerikkalaisen gotiikan ohella olisi tapana puhua suomalaisesta gotiikasta, Suomalaisia pahan mielen tarinoita kuuluisi epäilemättä sen piiriin.

Harri Linnera: Suomalaisia pahan mielen tarinoita (Kovasana, 2021)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein teos ”ABC-kirja” (2021). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Tietoja

This entry was posted on 8 syyskuun, 2021 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , .
%d bloggaajaa tykkää tästä: