Tahtojen taistelu

TENHO KIISKINEN

–

Pessimisti on tällä vuosituhannella saanut harvoin pettyä lukiessaan kotimaista politiikan tutkimusta. Ulostulot ovat lähtökohtaisesti joko ylivarovaisia tai niiden tavoitteet ovat selvästi liian alhaalla. Jokin pato näyttää nyt kiistatta murtuneen, sillä tasavallan presidentin entisen neuvonantajan ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Hiski Haukkalan teos Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa on eittämättä rohkein akateeminen puheenvuoro sitten Timo Vihavaisen Länsimaiden tuhon (2009). Haukkala on, kuten Vihavainen oli ennen eläkkeelle jäämistään, niin sanotusti ohittamaton taho. Kirjaa ei voi vaieta kuoliaaksi, jos sen takana on virkaatekevä professori ja tunnustettu asiantuntija.

Kuten sanottua, Suuren pelin paluu on puheenvuoro, ei tutkimus. Se kuvaa nimensä mukaisesti vanhanaikaisena pidetyn suurvaltapolitiikan ja etupiiriajattelun paluuta kansainvälisen politiikan keskeiseksi, ellei keskeisimmäksi työkaluksi, joka on myös arvovalinta. Suurimmat pelurit ovat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, joiden pelityylin määrittää yhä enenevissä määrin kansallisen edun varjelu. Häikäilemättömyyden perussyy ja -ongelma on materiaalisen maailman rajallisuudessa. Hupenevat luonnonvarat ja kuihtuva elonkehä uhkaavat kääntää asetelman lopullisesti nollasummapeliksi. Pienemmät tekijät, kuten Euroopan unioni, joutuvat suunnistamaan isompien jaloissa. Nyrkkisääntö on, että mitä pienempi peluri, sitä huonommat kortit. Kun muutenkin epäreiluun ja kaoottiseen kokonaisuuteen lisätään monilta osin ennustamaton huipputeknologian ja tekoälyn hypernopea kehitys, ollaan tilanteessa, jossa toivonkipinät alkavat olla todella vähissä. Kirjoittaja nostaa uhkakuvien joukkoon myös ilmastonmuutoksen, jonka merkityksestä lyhyellä aikavälillä ei vallitse samanlaista yksimielisyyttä politiikassa ja tutkimuksessa.

Johtavana ajatuksena on määritellä kansainvälisen politiikan tämänhetkinen todellisuus kansallisten intressien ja toimijoiden silmin mahdollisimman tarkasti ja koruttomasti. On erikseen mainittava, että yleinen idealismin puute on suorastaan riemastuttavaa näiltä osin, vaikka tällaista akateemisen proosan pitäisi tietysti aina olla. Ehkä aikamme on vain muuttunut sellaiseksi, että lipevyyden puute on jo itsessään uroteko. Haukkala piirtää joka tapauksessa erittäin uskottavan kokonaiskuvan, joka sisältää huomionarvoisen määrän tärkeitä oivalluksia niin Venäjän ja Suomen suhteesta kuin esimerkiksi EU:n sisäisen kriisin dynamiikasta:

Perusongelma on, että integraatio ei koskaan ole yksinomaan ratkonut ongelmia vaan se on edetessään aina luonut uusia haasteita, joihin vastauksen on lähes poikkeuksetta nähty olevan integraation syventäminen… Vanhan sanonnan mukaan integraatio on kuin polkupyörä, jota on koko ajan poljettava, tai muutoin se kaatuu. Odotettavissa oli, että ajan mittaan tällaiselle etenemiselle tulevat väkisinkin rajat vastaan. EU-eliitit havahtuivat tähän 1990-luvulla integraation nopean syventämisen myötä, jonka yhteydessä aloitettiin kansalaisten osallistaminen integraation syventämisen legitimoimiseksi. Tässä yhteydessä unioni on kuitenkin törmännyt niin sanottuun tahattoman lopputuleman lakiin, sillä EU-johtajat halusivat aktivoida kansalaisten tukea integraatiolle mutta päätyivätkin päästämään valloilleen kasvavan EU-kriittisyyden aallon. Viime vuosina tämän alati syvenevän ylikansallisen sääntelyn legitimiteetin ovat asettaneet kyseenalaiseksi niin monet kansalaiset kuin useat jäsenmaatkin. Lähes ylittämätön ongelma on, että samalla kun yhä likeisemmän liiton ajatuksen legitimiteetti on haurastunut, ei integraation logiikka ole kadonnut minnekään: edetessään integraatio tuottaa edelleen uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen sen oman logiikan mukaisesti edellyttäisi aiempaa syvempää ja pidemmälle menevää integraatiota. Nämä uudet askeleet kuitenkin kasvattaisivat jäsenmaiden välistä taloudellista yhteisvastuuta tavoilla, joihin ei olla enää täysin valmiita.

Kokonaiskuvan verevyyttä heikentää jonkin verran johtoajatukseen sisältyvä lausumaton periaate: analyysi kuvaa vain sitä, miten asiat ovat, eivät taustalla olevia perimmäisiä syitä, joiden vuoksi asiat ovat niin kuin ovat. Sellainen olisikin enemmän sosiologian heiniä. Tietyltä yksipuolisuudelta ei siis vältytä, mutta olisi kohtuutonta laskea sitä heikkoudeksi tässä kontekstissa. Kirja antaa jo rajoituksineen niin hurjan määrän pohdiskeltavaa, että sanomalehdet saisivat siitä juttuaiheita vuosiksi. On täysin oikea valinta jättää kulttuuristen pohjavirtausten tulkitseminen muiden kirjoittajien huoleksi. Kaikki ymmärtävät, että esimerkiksi siinä, mitä Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa on lieveilmiöineen tapahtunut sitten vuoden 2016, riittää kyllä työtä useammalle ammatikseen ajattelevalle. Tässä yhteydessä riittää kun toteaa, että sekaisin ollaan kuin seinäkello, vaikka länsieurooppalaisilla ei olisi varaa moralisoida. Haukkalan näkemykset ovat metatason ohittavassa linjassaan silti raikkaita ja enemmän kuin tervetulleita tuulahduksia ummehtuneeseen keskustelukulttuuriin. Lammasmaisuuteen taipuvaiset lukijat pitävät taatusti radikaalina jo toteamusta, että meillä on aina vaihtoehtoja. Äärioikeistolaisen maineen on viime vuosina saanut huomattavasti vähäisemmälläkin tervejärkisyydellä:

Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä. Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita ja jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katsomista kirveellä.

Haukkala on asemassaan rohkea ilmaistessaan suoraan, että asiat ovat monessa suhteessa huonommin kuin koskaan, eikä päälle kaatuvien ongelmien aikajana ole suinkaan vuosisadoissa, vaan puhumme lähivuosikymmenistä, jopa niinkin lyhyestä jänteestä kuin 20-50 vuodesta. Hän on ymmärtänyt, ettei tuhon logiikka ole pahantahtoista profetiaa vaan matematiikkaa. Ihmislaji voi toki selviytyä itse aiheuttamastaan perikadosta, mutta todennäköisyys tälle on jotakuinkin sama kuin kymmenelle peräkkäiselle lottovoitolle. Se on mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä. Näin ollen on järkevää keskittyä ennakointiin ja sen hyväksymiseen, että tulevaisuus voi koostua useista päällekkäisistä kriiseistä, joiden kanssa on opittava elämään. Tällainen hitaan luhistumisen malli voi itse asiassa olla Suomen kaltaiselle kääpiövaltiolle jopa eduksi, sillä me emme itse synnytä onnettomuuksia, ne valuvat meitä päin. Tässä kohdin on tosin painotettava, ettei Haukkala puhu “itsekkään” kansallisen politiikan vaalimisesta, vaan saarnaa päinvastoin kansainvälisen osallistumisen ja vastuun puolesta. Hän toistelee ideologista käsitettä “ihmiskunta” jopa siinä määrin, että lukija alkaa pohtia, onko toistolla pyritty jonkinlaiseen sanamaagiseen efektiin. Uskomme varmasti, että kirjoittaja on vastuunsa tunteva kansalainen, mutta näin pitkälle vietynä hokeminen voi kääntyä itseään vastaan. Tiedämmehän hyvin, että puhe ihmiskunnasta on näillä leveysasteilla perinteisesti tarkoittanut vain sitä, että lompakko auki, suomalaiset.

Toinen silmiinpistävä, joskaan ei kokonaisuuden kannalta erityisen tärkeä, seikka on väite Suomea uhkaavasta työvoimapulasta, jonka Haukkala tosin itse mitätöi kirjan loppupuolella viittaamalla teknologian tuottamaan massatyöttömyyden aikakauteen. Kävikö tässä perinteinen lapsus? Työvoimapula on jo kauan ollut ikävän muiston lailla palaava kestouutinen, johon kukaan ei kai tosissaan usko. Tietyt pääomapiirit vain jatkavat sen tuputtamista toimittajille, jotka eivät uskalla purra ruokkivaa kättä. Siitä on tullut kuin myytti naisen eurosta, jonka tilastollinen todistaminen on edelleen kesken.

Hiski Haukkala

Kirjan suurin puute ei kuitenkaan ole sanavalinnoissa tai pikkukömmähdyksissä, vaan siinä että analyysi ohittaa täydellisesti väestöräjähdyksen merkityksen. Valinta on sanalla sanoen mykistävä. Tässä jos missä on paikallaan ilmaus “loistamisesta poissaololla”. Haukkala ei mainitse väestöräjähdystä tai neutraalimmin väestönkasvua kertaakaan. Vaikeneminen on kohteliaasti sanoen hyvin erikoista, vielä erikoisemmaksi sen tekevät kiitokset tutkijatovereille, jotka ovat kommentoineet teosta luonnosvaiheessa. Lukija ei voi välttyä vaikutelmalta, että takahuonekeskusteluissa on lyöty viisaat päät yhteen ja päätetty, että tästä ei puhuta.

Näkökulmaharha sen suhteen, kuinka tietämättömänä lukijaa voi kohdella, on ulkopuolisen silmin ilmeinen, sillä kysymys väestönkasvusta on jo kauan ollut länsimaisen valtavirtakeskustelun virtahepo olohuoneessa. Vaikenemisen sijaan meidän olisi pitänyt jo vuosikymmeniä sitten ryhtyä väittelemään esimerkiksi kehitysavun vastikkeellisuudesta eli vastaanottavan maan sitomisesta väestönsäätelyyn. Haukkala olisi aivan hyvin voinut tunnustaa virtahevon olemassaolon, sillä hän ei kaihda poliittista epäkorrektiutta muiden kysymysten kohdalla. Kehitysmaiden avoin ja ehdottoman toivottava syyllistäminen tulee luultavasti pian olosuhteiden pakosta osaksi poliittista puheavaruutta, joten tässä olisi ollut helppo sulka hattuun niin sanotusti samalla vaivalla. Nyt vaikeneminen tuntuu yksinomaan vaivaannuttavalta ja ennen kaikkea turhalta ratkaisulta, joka pelkästään syö uskottavuutta muuten niin mainiolta kokonaisuudelta. Professori saa varmasti oppilailtaan melkoisesti höykytystä, joten ei ruoskita häntä tässä enempää. Ne päivät, jolloin ihonväri määrittää vastuun alkavat olla ohi.

Suuren pelin paluu on ehdottomasti yksi viime vuosien kiinnostavimmista ja tärkeimmistä kirjoista. Askelta taaksepäin eivät ole ottaneet ainoastaan suurvallat, vaan myös Hiski Haukkala, joka on ihailtavasti omalla esimerkillään ryhtynyt vaalimaan jo kuolleeksi luultua akateemista perinnettä, jossa professorit toimivat julkisina intellektuelleina ja kertovat pelottomasti mielipiteensä tärkeinä pitämistään asioista. Tällaisia hahmoja ei nykyään voi sanoa olevan liikaa. Suuren pelin paluu on merkittävä kirja myös siksi, että sen kirjoittaja on ihminen, jolla on paljon menetettävää, mutta joka on silti katsonut parhaimmaksi julkaista sen. Haukkala saa näkemyksillään paljon vihamiehiä yliopistomaailmassa, mutta yhtä varmasti hän löytää myös uusia ystäviä sen ulkopuolella. Miehen perusviesti on kaikesta huolimatta lohduttava: murehtimisen sijaan on toimittava.

–

Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Otava, 2020, 263 s.

–

–

Tenho Kiiskinen on itäsuomalainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen. Hänen esikoisteoksensa ”Humanismin paheet” ilmestyi syksyllä 2019.