SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Länsimaisen kulttuurin tulevaisuudennäkymistä

ALVIS HERMANIS   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Alvis Hermanis (s. 1965) on latvialainen teatteriohjaaja ja yksi Riian Uuden Teatterin perustajista. Hän on ohjannut useita näytelmiä mm. Itävallassa, Saksassa, Venäjällä ja Sveitsissä. Hermanisin tunnetuimpia viime vuosien projekteja on ollut Mihail Gorbatshovia käsittelevän näytelmän ohjaaminen Venäjällä. Hermanis oli Venäjän viranomaisten mustalla listalla, mutta sai näyttelijä Jevgeni Mironovin vetoomusten ansiosta viisumin maahan teatteriproduktiota varten. Lännessä Hermanis on tunnettu vastarinnastaan poliittisen korrektiuden vaatimuksia vastaan ja on julistanut Riian Uuden Teatterin ilmaisunvapauden vyöhykkeeksi. Vuonna 2015 hän peruutti yhteistyöprojektin saksalaisen Thalia-teatterin kanssa vastalauseena Saksan maahanmuuttopolitiikalle. Oheinen kirjoitus on Gaidar Forumilla Venäjällä 15.1.2021 pidetty puhe. Sen tekstiversio on julkaistu The New Prometheism -verkkojulkaisussa.

Useita vuosia sitten olin lavastamassa oopperaa Brysselin Kuninkaallisessa Oopperatalossa. Kapellimestarimme toimi myös yhdysvaltalaisen Seattlen sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Tiesin, että Washingtonin osavaltiossa asuu paitsi Jeff Bezos, myös Bill Gates kaikkine Microsoftin miljardööriystävineen, joten sanoin kapellimestarille että hänellä on onnea kun tällaiset mesenaatit ja sponsorit käyvät hänen konserteissaan. Hänen vastauksensa yllätti minut. Hän sanoi, ettei IT-väki ole lainkaan kiinnostunut klassisesta musiikista. Kuten tiedetään, Yhdysvalloissa ei ole kulttuuriministeriötä ja sikäläiset oopperatalot ja orkesterit toimivat aikoinaan vain niin sanotun vanhan rahan ansiosta, siis yhteiskunnan vauraan kerroksen joka oli aina valmis tukemaan kulttuuria. Nyt huomaamme sattumalta, että uusilla teknologioilla rahaa tekeviä rikkaita ei enää kiinnosta länsimainen kulttuuri. Jos näin todella on, haluan kysyä: samaistuvatko he länsimaiseen sivilisaatioon vai eivät? En tiedä vastausta, mutta epäilen että he kuuluvat jo johonkin erilaiseen sivilisaatioon. Mitä me tiedämme luonnonlaeista? Entropia on väistämätön prosessi. Ja luodakseen jotakin aivan uutta pitää tuhota vanhaa. Jopa hiekkalaatikolla leikkivät lapset tajuavat tämän tosiasian.

Minusta näyttää siltä, että globalismin perimmäiset juuret ovat länsimaisessa sivilisaatiossa ja kulttuurissa. Globalismi itsessään on seuraava taso, seuraava aste länsimaisen kulttuurin evoluutiossa. Globalistit laajentavat ja kehittävät tiettyjä vanhoja länsimaisia arvoja – rationalismia, markkinoiden vapautta, tietyllä tapaa he jopa muokkaavat kristinuskon visiota tasa-arvoisuudesta ja ihmisten veljeydestä. Mutta samalla he hylkäävät toiset länsimaiset arvot – kansallisen identiteetin, uskonnollisen vapauden, perinteiset arvot ja kulttuuritraditiot. Länsimainen, tai sanoisinko Eurooppalainen sivilisaatio rakensi menneisyydessä kaksi jättikokoista laboratoriota, joissa kokeiltiin sivilisaation radikaalimpia ja rohkeampia ideoita – kuinka kehittää inhimillistä sivilisaatiota? Eurooppalaiset synnyttivät ja kehittivät nuo ideat, mutta niitä kokeiltiin käytännössä muilla alueilla – tarkoitan Pohjois-Amerikkaa ja kommunistisia maita. Molemmissa tapauksissa tiedämme lopputuloksen. Uutta kokeilua – globalisaatiota – voi luultavasti pitää kahden edeltävän yhdistelmänä. Ja on äärimmäisen kiinnostavaa seurata työskentelyä uudessa laboratoriossa, joka tässä tapauksessa on planeetanlaajuinen. Eikä kukaan pääse piiloon.

Minkä tahansa kulttuurin, ei pelkästään länsimaisen, historiassa on kyse traditiosta. Traditio tarkoittaa väistämättä jotakin hyvin vanhaa. Olen pahoillani, mutta minun täytyy korostaa tätä sanaa. Koko sanalla on nimittäin tämän hetken ammattitaiteilijoiden keskuudessa pelkästään negatiivinen kaiku. Vanha tarkoittaa automaattisesti huonoa, ajastaan jälkeen jäänyttä, jotakin joka täytyy hylätä tai jota vastaan pitää taistella. Tämän hetken taidemarkkinat ovat rakentuneet siten, että selviytyäkseen taiteilijan on asemoitava itsensä nykyaikaiseksi ja innovatiiviseksi. Siinä on eduksi, jos ei tunne taidehistoriaa – voi elää autuaan tietämättömänä, että jokin tänä aamuna keksimäsi tunnettiin jo 100 tai 50 vuotta sitten. Lyhyesti sanottuna länsimainen ammattimainen taide häpeää historiaansa ja perinnettään. Aivan kuin ihminen häpeäisi omia vanhempiaan ja isovanhempiaan. Kunnioitus traditiota kohtaan edustaa yksinkertaisesti huonoa makua. Ja nuoret taiteilijat oppivat ja omaksuvat nämä säännöt uskomattoman nopeasti. Tietenkin länsimaiset taiteilijat (alkaen Monteverdista ja Leonardo da Vincista) ovat aina yrittäneet olla innovatiivisia, mutta heidän luovuutensa on perustunut vuoropuheluun tradition kanssa. Nykyään sen puolen voi sivuuttaa, se on pelkkää ajan haaskausta.

Alvis Hermanisin ohjaamasta näytelmästä ”Valkoinen helikopteri”. Kuvassa Misha Baryshnikov.

Muutama vuosi sovitin näyttämölle näytelmää paavi Benedictus XVI:n viimeisestä päivästä ennen hänen eroamistaan virastaan. Pääroolissa oli Miša Baryšnikov. Teimme sen ennen Hollywood-version ilmestymistä ja sanomammekin oli hyvin erilainen. Kun entiseltä paavilta kysyttiin, miksi hän valitsi nimekseen Benedictuksen, hän vastasi että hänen mielessään oli keskiaikainen pyhimys Benedictus, joka päätti pysytellä syrjässä barbaarisista sodista ja perusti uudenlaisen luostarilaitoksen. Tästä luostarilaitoksesta tuli tietyssä mielessä eurooppalaisen kaupungin ja koko länsimaisen sivilisaation prototyyppi. Kirkon ohella luostarin tärkein osa oli kirjasto. Jos ulkoavaruudesta tullut vierailija pyytäisi minua kertomaan, mikä on länsimaisen sivilisaation avainsana ja metafora, vastaisin että kirjat. Kulmakivi numero yksi. Jos työskentelee teatterissa, voi helposti havaita muutoksen, joka yleisössä on tapahtunut viimeisten 20 vuoden aikana. Ennen teatteritaide viittasi aina kirjallisuuteen. Itse asiassa teatteri itsessään oli kirjallisuuden laajentuma. Ei enää. Meidän puoleltamme näyttämöä huomaa, ettei valtaosa yleisöstä enää lue kirjoja. Heidän havaintonsa eivät keskity tekstiin vaan kuviin. Kommunikoidakseen heidän kanssaan on muutettava koko koodijärjestelmä. Aivan niin kuin emojit ovat korvaamassa sanat älypuhelimissamme. Tämän päivän teattereissa olemme nimittäin tekemisissä eri lailla rakentuneiden aivojen kanssa. Uskon esimerkiksi, ettei Steve Jobsin suurin panos ihmiskunnan historiaan ole Apple, vaan Pixar. Siis Jobsin Applen ohella johtaman Pixar-yhtiön animaatiot. Niissä oli kyse todellisesta vallankumouksesta. Hän keksi kokonaan uuden tavan vangita ja ohjelmoida lasten aivot. En nyt halua kuulostaa vihaiselta isoisältä. Itse asiassa, jos Jobs eläisi, hän olisi vanhempi kuin useimmat meistä. Ja tämän hetken uusi sukupolvi on vain tämän hetken seitsemänkymppisten kehittämän todellisuuden sivutuote. Jobsin perintö on ilmiselvä: tämänhetkiset ihmisaivot ovat tottuneet korkean intensiteetin kuvalliseen informaatioon ja toimivat eri tavalla kuin aivot, jotka olivat tottuneet lukemaan tekstejä ja kuvittelemaan sanojen takaisen todellisuuden. Ne ohittavat ajattelun, koska niitä ei ole koulittu siihen. Visuaalinen informaatio ei yksinkertaisesti anna tilaisuutta tai aikaa ajatella, koska informaation osaset seuraavat toisiaan niin nopealla tahdilla. Jos siis oletamme, että länsimaisen sivilisaation keskeinen osa-alue ovat lastemme aivot, lopputulos on selvä. He istuvat jo eri junassa. Eikä kukaan tiedä mihin se on matkalla. Älkää kysykö matkustajilta.

Onko länsimaisen kulttuurin tulevaisuuden näköaloja siis kaksi? Ehdoton antautuminen tai vastarintaan ryhtyminen omalla alueella edes pienen lisäajan toivossa? Esimerkiksi paavi Benedictus valitsi eristäytymisen säilyttääkseen olennaisen ja ollakseen tinkimättä siitä. Voisin kuvitella, että kaukaisessa tulevaisuudessakin on pieniä ihmisryhmiä, jotka harjoittavat länsimaisen kulttuurin traditioita ja rituaaleja. Vähän niin kuin jotkut etniset ryhmät käyttävät kansallispukuja kahdesti viikossa. Kuulostaa vähän surulliselta, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Emme kuitenkaan voi sulkea pois mahdollisuutta, että globalismi epäonnistuu ja pääsemme todistamaan sen vararikon. Kukaan ei tiedä, mihin kehitys etenee. Kenties globalismin tuottamat ongelmat – työttömyys, talouskriisit ja inhimilliset katastrofit – kääntävät kehityksen päinvastaiseksi. Kuten koronaviruksen tapauksessa huomaamme, kansallisvaltiot ja kansalliset yhteisöt ottavat äkkiä täyden vastuun takaisin itselleen, eikä kukaan piittaa kansainvälisistä instituutioista.

Toinen huomio: muutoksen vauhti on tällä hetkellä niin mielipuolinen, että yksikin ennakoimaton olosuhteen muutos voi kääntää kaiken ylösalaisin. Niin kuin Gorbatšov 35 vuotta sitten tai tämä virus vuosi sitten. Ja sellaisessa tilanteessa aiempi kokemuksemme saattaa olla hyödytön, ja länsimainen sivilisaatio saattaa palata uudistuneena. Varmaa on, että suurin tulevaisuuden haaste on vapaus. Sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Elämämme muuttuu yhä hallitummaksi ja rajoitetummaksi, ja Kiina on yksi laboratorioista, joissa voi nähdä merkkejä tulevasta. Ihmisluonto asettuu tätä kaikkea vastaan. Jälleen olemme tekemisissä luonnonlakien kanssa. Kun Joseph Brodsky sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, eräs länsimainen toimittaja kysyi häneltä, kuinka on mahdollista että kommunistisessa yhteiskunnassa, muutaman neliömetrin kokoisessa kommuuniasunnossa kasvanut ihminen on onnistunut saamaan teoksillaan Nobelin? Brodsky vastasi: jos fyysinen vapautesi on rajattu, sinun on vastaavasti kompensoitava sitä sisäisellä vapaudella.

Niin, vapaudesta tulee suurin haaste ja kallisarvoisin asia meitä odottavassa loistavassa tulevaisuudessa. En ole varma, voiko taiteilijoihin luottaa kovin paljon. Tyypillinen nykytaiteilija on eräänlainen liikemies, joka on kokonaan riippuvainen markkinoista ja välttää kulkemasta vastavirtaan. Hän on sellainen mallivanki, ettei vartijoita enää tarvita. Muuten, oletteko kuulleet mitään rockmusiikista viime aikoina?

Kiitän huomiostanne.

Tietoja

This entry was posted on 2 maaliskuun, 2021 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , , .
<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: