Nyt ei tainnut olla Zeus asialla?

TIMO VIHAVAINEN

–

Tunnettu venäläinen ohjaaja Konstantin Bogomolov julkaisi hiljattain Novaja Gazetassa manifestin, joka on herättänyt melkoista pöhinää intellektuellipiireissä.

Kuten Rutger Bregman naiivissa, mutta huomionarvoisessa kirjassaan esittää, länsimainen ihminen on luullut havainneensa, että ihminen on luontojaan paha. Tähän kuvitelmaan liittyy, että natsien tarvitsi vain vapauttaa tämä peto, kun se jo alkoi tehdä äärimmäisen barbaarisia tekoja.

Sen jälkeen on länsimaisen kulttuurin obsessiona ollut vangita tämä peto ja pitäen sitä tiukoissa pihdeissä valaa tai takoa se uudenlaiseksi (nämä ovat omia ilmaisujani, yritän kertoa ideasta sellaisena kuin sen itse ymmärrän).

Bogomolov ei toki viittaa Bregmaniin, vaan elokuvaan Clockwork Orange, joka hilpeän älyttömästi on suomennettu Kellopeliappelsiiniksi. Itse asiassahan clockworkilla ei ole mitään tekemistä kellopelin kanssa, vaan se tarkoittaa jousikoneistoa. Sellaisethan kellojakin käyttävät.

Joka tapauksessa tässä filmissä tapaamme rikollisen ja suorastaan sadistisen psyyken, joka kesytetään rankalla terapialla ja muuttuu mielisteleväksi lakeijaksi, joka nuolee kesyttäjänsä saappaita.

Ihmisen oletettua pahuutta kauhistunut länsi on vastaavalla tavalla halunnut kastraation ja lobotomian avulla muuttaa hänet uudeksi olennoksi. Näinhän kaikki totalitaariset virtaukset tekevät.

Niinpä lännestä onkin tullut uusi Reich, liberalismin nimiin vannovan totalitarismin tuhatvuotinen valtakunta, joka ei hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän on, vaan käyttää raskaimpia aseitaan hänen luontonsa kukistamiseksi: konformistinen painostus ja sensuuri, johon osallistuvat sekä pikkunilkit että valtavat korporaatiot, taistelevat nyt normaalin ihmisyyden luonnollisia ilmauksia vastaan.

Suuri luovan energian lähde, seksuaalisuus pyritään tiukasti valjastamaan ja tukahduttamaan. Imelän kaiken sallivuuden naamion alla toteutetaan itse asiassa ankaraa sääntelyä: yksilön emootioita pyritään hallitsemaan.

Tämä on totalitarismin viimeinen rintama: hyökkäys ihmisen sisimpään, joka on siis julistettu politiikan alueeksi. (Muistattehan että henkilökohtainen on poliittista…). Toden totta, tulee mieleen, ettei edes Stalin ollut kyllin häpeämätön tehdäkseen tämän. Asian voi todeta vaikkapa hänen kirjallisesta maustaan.

Konstantin Bogomolov

Bogomolov ei juuri viittaa neuvostoliittolaiseen, vaan sen sijaan natsilaiseen totalitarismiin, jonka hän rinnastaa nykyiseen oikeaoppiseen läntiseen libertarismiin.

No, natsismissa valtio usutti yksilöä vihaamaan, nyt häntä yritetään puristaa haluttuun muottiin rakkaudeksi naamioidun ideologian avulla. Hän ei saa enää vapaasti vihata ja vastustaa sellaisia asioita kuin luonnostaan haluaisi.

Nyt on käytössä uusien yhteiskunnallisten arvojen koodeksi, uusi itkumuuri, jonka äärelle voivat kerääntyä kaikki sorretut ja solvaistut tai vain yksinkertaisesti kierot tyypit valittamaan kokemistaan vääryyksistä. Poliittisesta epäkorrektiudesta – jopa vähäisestä ja kauan sitten tapahtuneesta ajattelusta ja puheestakin – voidaan langettaa mikä tuomio tahansa. Ihminen voidaan yksinkertaisesti tuhota seremonioitta.

Pelko nousee siis aseeksi ja sitähän nimitetään myös terroriksi, voisi huomauttaa. Sitä eivät levitä vain satunnaiset aktivistit, vaan itse asiassa jo myös orwellilainen totuusministeriö.

Seksuaalisuus on uudelle totalitarismille liian laskematon luonnonvoima ja siksi se halutaan valjastaa. Sota seksiä vastaan on itse asiassa sota itse elämää vastaan. Ihminen on haluttu muuttaa pelkäksi lihaksi ja tehdä hänellä kokeita. Kristinusko halusi tehdä seksuaalisuudesta sakraalista, uusi queer-sosialismi haluaa tehdä siitä tuotantoa.

Myös tämä uusi totalitarismi haluaa laajentaa valtansa kaikkialle. Aikoinaan tällaisen laajenemisen perusteeksi otettiin rotu, nyt käytössä on uusi väline – totalitaarinen moraali.

Venäjä pysyi vuosikymmenet eristettynä tästä läntisestä maailmasta, mutta on yrittänyt 90-luvulta lähtien palata sen yhteyteen.

Nyt länsi ja Eurooppa eivät kuitenkaan ole enää samat kuin 90-luvulla, jolloin Venäjä halusi omaksua niiden arvot. Vanha Neuvostoliitto oli vartijoiden ja urkkijoiden yhteiskunta. Voisi sanoa, että poliittinen korrektius oli sielläkin kulttuurin ytimessä. Nyt se on sitä myös lännessä, eikä sellaiseen alistuminen innosta Bogomolovia yhtään enempää.

Nyt ihmiset pelkäävät lännessä sanoa mielipidettään, väittää Bogomolov ja puhuu totta. Toki ne eivät pelkää, joilla ei ole mitään sanottavaa sen lisäksi, mikä on sallittua. Ei sellaisilla ollut mitään pelättävää Neuvostoliitossakaan. Moraalinen terrori pitääkin sitten muut ruodussa.

Nyt liberaalit Venäjällä väittävät maan kulkevan jälkijunassa, mutta Bogomolov haluaa nähdä asian toisin: tuo juna on hullujen juna, joka vie Hieronymus Boschin irvokkaaseen helvettiin ja Venäjä on junan häntäpäässä sinne matkalla. Siitä junasta olisi irrottauduttava ja alettava rakentaa taas itselleen sitä vanhaa Eurooppaa, joka lännessä menetettiin, terveen ihmisen Eurooppaa…

Kuten arvata saattaa, monet tunnetut intellektuellit sekä lisäksi tietenkin kaikki tyhmimmät kylmän sodan soturit ovat kiirehtineet tulkitsemaan tämän ohjaajan skenaarion pelkäksi putinismin myötäilyksi. Mikäli ihmisen maailmankuvaan ei muuta mahdu, tämä onkin väistämätöntä.

Bogomolov tunnetaan kuitenkin ihan oikeana liberaalina, kuten myös hänen vaimonsa Ksenja Sobtšak. Tuskinpa hän mikään ostettu lakeija on.

Olipa asia niin tai näin, Bogomolov puuttuu varmasti ihan oikeaan ongelmaan. Venäjä on yhä säilynyt melkoisessa määrin läntisen maailman poliittiselta korrektiudelta syrjässä, mikä on merkinnyt myös huomattavan intellektuaalisen vapauden säilyttämistä.

Toki Venäjällä on varsin merkittäviäkin sananvapauden rajoituksia, mutta ne ovat koskeneet lähinnä politiikkaa, eivät sallitun ajattelun ja tuntemisen tapoja sinänsä.

Aleksandr Herzen (1812-1870)

Minusta tuntuu, että Bogomolov on nyt varsin huomattavasti samanlaisessa tilanteessa kuin aikoinaan Aleksandr Herzen.

Herzen vihasi maansa autoritaarisuutta ja siirtyi länteen, jossa hän luuli löytävänsä todellisen henkisen vapauden.

Vapaus oli kuitenkin perin suhteellista ja hämmästyksekseen Herzen havaitsi, että esimerkiksi ranskalaiset, joiden vapaudenrakkautta ihailtiin, olivatkin itse henkisesti epävapaita pikkuporvarillisuuden (meštšanstvo) orjia. Paradoksaalisesti Nikolai I:n kasarmivaltio oli samaan aikaan arkielämän vapauden maa (strana bytovoi svobody).

Johtopäätöksenä ei sentään ollut paluu Venäjälle ja sikäläisen poliittisen systeemin ihannointi. Itsevaltiutta vastaan Herzen ei koskaan väsynyt taistelemaan.

Mutta todellisuus on monimutkaisempaa kuin sokeat kylmän sodan soturit haluaisivat ja luulevat sen olevan. Venäjällä on omat ongelmansa ja ne ovat suuret, mutta se ei millään tavalla muuksi muuta sitä tosiasiaa, että on niitä lännessäkin.

Ei Venäjää pelasteta saattamalla se sokeasti omaksumaan kaikki läntisen maailman typeryydet sen uustotalitaarista poliittista korrektiutta myöten.

Olen itse puolestani aina kuvitellut, että totalitaarisesta yhteiskunnasta päässeet venäläiset olisivat saaneet rokotuksen tuota ideologista sairautta vastaan. Ainakin Bogomolovilla näyttäisi olevan runsaasti vasta-aineita.

–

–

Timo Vihavainen (s. 1947) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.