Demokratiasta ja Yhdysvaltain tulevaisuudesta

OLLI VIRTANEN

–

Vuosi alkoi politiikan saralla vauhdikkaasti, kun Donald Trumpia kannattaneet mielenosoittajat tunkeutuivat loppiaisena Yhdysvaltain kongressitaloon ja keskeyttivät presidentinvaalien tuloksen vahvistamisen. Senaattorit ja edustajainhuoneen jäsenet jouduttiin evakuoimaan, viisi ihmistä sai surmansa, ja loukkaantuneita oli kymmeniä. Trump sai virkarikossyytteen kapinaan yllyttämisestä, ja todennäköisesti myös useita mielenosoittajia vastaan tullaan nostamaan oikeusjuttuja.

Yhdysvaltain demokratian tilasta on – ja toki syystäkin – keskusteltu kongressitalon valtauksen jälkeen runsaasti. Maan poliittinen tilanne on edelleen erittäin räjähdysherkkä, eikä oikein kukaan tunnu tosissaan uskovan Joe Bidenin kykyihin yhdistää pahasti jakautunutta kansaa. Ennen kuin analysoimme tarkemmin loppiaisen tapahtumien merkitystä Yhdysvalloille, lienee paikallaan kuitenkin hieman pohtia demokratian itsensä olemusta.

Demokratian perusperiaatehan on jotakuinkin seuraavanlainen: jokaiselle annetaan vaaleissa mahdollisuus ilmaista mielipiteensä, ja vastineeksi kaikkien oletetaan sitoutuvan tyytymään vaalien tulokseen, vaikka se olisikin itselle epämieluinen. Hävinneen osapuolen ei toisin sanoen ole suotavaa lähteä väkivalloin kaatamaan vastapuolen muodostamaa hallitusta. Tästä näkökulmasta katsottuna kongressin valtaajien voisi siis väittää rikkoneen demokratian pelisääntöjä.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kuten sanottua, demokratian periaatteisiin kuuluu se, että vähemmistöön jäänyt osapuoli sitoutuu hyväksymään enemmistön päätökset, mutta siihen sisältyy myös enemmistön vastuu tehdä sellaisia päätöksiä, jotka vähemmistön voi kohtuudella olettaa hyväksyvän. Vanha vitsi demokratiasta järjestelmänä, jossa kaksi sutta ja lammas äänestävät siitä, mitä syödään päivälliseksi, valaisee juuri tätä periaatetta: lampaan ei voida vaatia alistuvan syötäväksi, vaikka tämä olisikin enemmistön päätös.

On siis selvää, että demokratia vaatii toimiakseen kohtuullisen yhtenäisen, perustavanlaatuisimmista kysymyksistä suurin piirtein yksimielisen kansan. Äänestäjän on voitava luottaa siihen, että eri mieltä olevienkin tavoitteena on kaikkien yhteinen hyvä, johon he vain ovat pyrkimässä toisin keinoin. Mikäli tällaista luottamusta ei ole, demokraattinen prosessi muuttuu kilpailevien osapuolten väliseksi sodaksi.

Yhdysvallat on viime vuosikymmenten aikana ajautunut tilanteeseen, jossa tämä poliittisten ryhmittymien välinen keskinäinen luottamus on tuhoutunut. Demokraatit ja republikaanit, liberaalit ja konservatiivit, valkoiset ja mustat eivät enää pidä toisiaan yhteisen amerikkalaisen yhteiskunnan rakentajina, vaan vihollisina, jotka on päihitettävä keinoja kaihtamatta. Politiikka on muuttunut nollasummapeliksi, toisen osapuolen voitto merkitsee automaattisesti toisen tappiota.

Tästä vinkkelistä katsottuna kongressirakennuksen valtaajia, jotka lähes järjestään olivat valkoisia, on helppo ymmärtää. Demokraatit ovat yhä vahvemmin muuttumassa etnisten vähemmistöjen puolueeksi ja heidän ajamansa woke-politiikka yhä vihamielisemmäksi valkoisia kohtaan. Viimeistään viime kesän BLM-terrori osoitti hyytävän selvästi, miltä valkoisten tulevaisuus Yhdysvalloissa näyttää, mikäli nykyinen trendi jatkuu. Ja siitä, että Biden–Harris-parivaljakon aikomuksena on tätä politiikkaa jatkaa, ei pitäisi kellään olla mitään epäselvyyttä. On kohtuutonta olettaa, että Yhdysvaltain valkoinen väestö suostuisi lauhkeasti nöyrtymään siihen maksumiehen ja sylkykupin rooliin, joka sille vasemmiston uljaassa uudessa maailmassa on varattu. On selvää, että nurkkaan ahdistettujen pinna katkeaa jossakin vaiheessa; ennemminkin voi hämmästellä, että siihen meni näinkin kauan.

Se, että kongressitalon valtaajat olisivat tuhonneet Yhdysvaltain demokratian, on virheellinen tulkinta. Jenkkien poliittinen järjestelmä oli jo valmiiksi henkitoreissaan; valtaajat vain tekivät tämän tosiasian näkyväksi koko maailmalle. Demokratia soveltuu ylipäätään huonosti ratkaisemaan eksistentiaalisen tason kysymyksiä, koska niissä on lähes mahdoton saavuttaa sellaista kompromissia, johon kaikki osapuolet voisivat tyytyä. Paras vaihtoehto Yhdysvalloille olisi todennäköisesti eri etnisten ryhmien vapaaehtoinen segregaatio omiksi yhteiskunnikseen, sillä nykyinen yhteiselo tuntuu olevan silkkaa tervanjuontia kaikille osapuolille. Tällainen on kuitenkin tällä hetkellä tietysti puhdasta utopiaa, joten pessimistinen arvioni on, että nyt näkemämme oli vasta alkusoittoa pitkässä väkivaltaisuuksien sarjassa.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.